Tulipa näitä luettuani mieleen, että olenko minä läheisriippuvainen ja suhteessa psykopaatin ja luonnehäiriöisen kanssa?
Meidän joulumme
...aattoaamuna, kun olisin halunnut nukkua pitkään (valmistelut tehty, ei siis kiirettä) niin mieheni kuorsaa, vinkuu, mölisee ja puhkuu unissaan kuin viimeistä päivää, näkee ilmeisesti painajaisia ja kaiken huipuksi vyöryttää koko satakiloisen olemuksensa päälleni ja alkaa kuorsaamaan korvaan. Herään jo seitsemältä, kahdeksalta starttaan auton ja lähden kauppaan kun maito loppui eikä mies lopettanut kuorsaamista. En herättänyt vaan annoin nukkua, oletin että herää ennen puolta päivää, mutta...
Makuuhuoneesta asteli klo 14.00 iso ja vihaisenoloinen miehenköriläs, jolla oli uhmailme naamalla, pahanhajuinen hengitys ja vittumainen asenne jo valmiiksi. Tarjosin viimeisen päälle laitettuna joko glögiä tai kahvia, hymyilin ja koetin silittää, mutta sain vain karjaisun "turpa kiinni" ja kehotuksen painua vittuun häiritsemästä. Mies meni omaan maailmaansa tietokonepelien seuraan ja pisti kuulokkeet korville. En uskaltanut edes joulumusiikkia soimaan laittaa. Katsoin telkkaa ja mietin, miten saisin mieheni paremmalle tuulelle.
Aloin laitella jouluruokia valmiiksi, lämmittämään laatikoita ja muuta sellaista. Haudutin lihan mureaksi, olin tehnyt kaikkea mitä mies oli pyytänyt ja kynttilöitä sytyttänyt. Jossain vaiheessa kysyin arasti, avattaisiinko lahjat ja mies tuli pois koneelta, ei edes katsonut lahjoihin päin, ojensi vain minulle avattavaksi. Ei niitä ollut paljoa, sillä omilta sukulaisiltani en ollut vielä saanut ja miehen puoli ei juuri lahjoista välitä. Itse ostin miehelleni hänen kauan toivomansa 500e lahjan, hän ei edes aamusuukkoa antanut, en ansaitse lahjoja, näin hän isälleenkin sanoi myöhemmin. Tuskin mies edes huomasi kuka hänelle oli mitäkin ostanut, kysyi, mihin aikaan syödään ja meni takas koneelleen.
Laitoin pöydän valmiiksi pyyhkien poskiltani hiljaisia kyyneleitä. En aio edes kirjoittaa kaikkea vittuilua, mitä hän heitteli pitkin päivää. Pyysin miehen syömään, hän söi vain graavikalaa ja lihaa noin kahdessa minuutissa ja häipyi koneelle taas. Minä jäin nieleskelemään leivänpalaa kurkusta alas, itketti. Tarjosin niskahierontaa, ei kelpaa. Miehen kaverit soittivat, ei kuulemma ole mitään tekemistä, eikä mitään suunnitelmia.. näin hän sanoo aina, vaikka olisimme sopineetkin muuta.
Katselimme jossain vaiheessa vähän televisiota yhdessä, ja koetin siinä samalla kosketella miestäni seksin toivossa.. "ota suihin", hän kehotti, painaen päätäni alemmas, minä pakenin vessaan, en siksi etten sitä tekisi, vaan siksi, että itketti vietävästi, en halunnut hänen näkevän. Tulin vessasta, mutisin jotain purukumista, ei mies huomannut että olin itkenyt. Otin suihin, mies katseli telkkaria.
Sitten alkoi se tenttaus. "Vieläkö sinä rakastat minua?" hän kysyi, monta kertaa, ja monta kertaa piti kertoa, mikä hänessä on hyvää ja mikä loistavaa. "Onko tämä elämäsi paras joulu?" Kyllä, kultaseni. Nopea halaus, pari pusua ja koneelle.
Sitten mentiin sänkyyn. Siellä pääsin vasta lähelle rakastani. Sain kuulla, että olin vittumainen ämmä, kun ei saa edes nukkua (mies heräsi puhelimensa soittoon 14h unien jälkeen) ja että aionko pilata koko joulun.
Tänään menimme appiukon luo. Siellä mieheni vittuili syömisestäni, katsoi minua koko ajan vihaisesti, haukkui paitani, haukkui minut kun appiukko ihmetteli, miksei mieheni ostanut minulle mitään lahjaksi eikä edes hymyile.. Kun ajoimme kotiin, ei mieheni puhunut muuta kuin "ota se vitun käsi pois mun jalalta" kun koetin hellästi häntä reidestä silittää. Sitten loppumatkasta hän alkoi haukkua vanhempiani, jotka kerran saivat tarpeekseen mieheni törkeästä käyttäytymisestä heidän kotonaan ja antoivat hänen kuulla kunniansa, siitä mieheni ei koskaan toipunut eikä anna minun tavata heitä, muuten tapahtuu kuulemma kauheita.
Mieheni lupasi kautta kiven ja kannon tehdä remonttia pikku asunnossamme joulun jälkeen ja nyt syyttää minua valehtelijaksi, kun kysyn, milloin voisimme aloittaa, haluaisin osallistua siihen. Muutama tunti sitten makoilimme kuitenkin sängyssä leväten hetken, kaikki oli jonkin aikaa ihanaa, kunnes mieheni alkoi muksia minua pitkin ruumistani nyrkeillään, tarkoitti vitsiksi mutta sattui aivan helvetisti, ja purskahdin itkuun, siitä innostuen hän koetti kuristaa minut muka leikillään ja sitten otti syliinsä leperrellen ja vaatien hellyyttä.
Paha sanoa, mutta mieheni on ilkeyden ruumiillistuma ja narsistinen, pahantahtoinen luonnehäiriöinen ihminen, joka rakastaa minua omilla ehdoillaan, mutta jota minä rakastan varmaankin osaksi säälistä. Silti en jätä häntä, vaan pidän hänestä huolta. Päämääränäni on se, että hän tuntee olonsa turvalliseksi ja rakastetuksi, vaikken siitä itse mitään irti saisikaan. Hyvinä hetkinään hän on maailman paras mies, huonoina hän ei ole ihminen ollenkaan. Silti hän on minun joulutonttuni, oma rakkaani.
------------
Hän on suuruudenhullu, maailman mahtavin mies, upein rakastaja, fiksuin kaikista, älykkäin olento maailmankaikkeudessa.. nämä kaikki siis hänen itse lausuminaan. Kukaan ei ole mitään hänen rinnallaan. Hän johtaa tätä kaupunkia, missä asumme, hän saa periksi mitä ikinä haluaa missä kaupassa haluaa, kaikki kunnioittavat häntä ja haluavat olla hänen kavereitaan. Jos kaveri ostaa jotain uutta, on hänen saatava heti hienompi laite. Vaimon on oltava nöyrä, vaalea, muodokas ja hiljaa silloin kun hänelle sopii sekä tyydyttää hänet seksuaalisesti täydellisesti. Ellei jokin asia heti onnistu sängyssä täydellisesti (vaikkakin olen hyvin aktiivinen itsekin), hän haukkuu minua. Hän on liian ylhäinen tekemään töitä (mutta sai äsken töitä kun oli taloudellisesti pakko, muuten emme voi maksaa hänen velkojaan).
Hän ei muista aiempia sanomisiaan, hän suuttuu minulle jos hän myöhästyy laiskottelun vuoksi jostain, hän vihaa menneistä puhumista mutta muistaa kyllä, jos olen kolme vuotta sitten kieltäytynyt keittämästä hänelle kahvia. Hän vihaa muita naisia. Hän on äärimmäisen mustasukkainen ja raivostuu, jos joku soittaa minulle ja puhun yli minuutin puhelimessa. Hän tulee joka ikinen kerta pelleilemään eteeni, kun olen puhelimessa, kutittelemaan, tönimään, huutamaan.. mitä tahansa, kunhan keskittymiseni herpaantuu ja soittaja kiusaantuu ja lopettaa puhelun.
Hän ei arvosta työtä, auktoriteetteja eikä vanhempia ihmisiä. Hän ei ikinä kehu ketään. Mieheni ei pysty myöntämään olleensa väärässä/tehneensä väärin, hän syyttää jopa ajamastaan kolarista minua, vaikka olin kotona. Hän syyttää minua huonosta kelistä. Hän ei ymmärrä, elleivät muut ylistä häntä, vaan kiukkuilee minulle, kun ei saanut suitsutusta.
Te, jotka varmuudella tiedätte, oletteko samaa mieltä siinä, että mieheni tarvitsee hoitoa? Elän varmaan haavemaailmassa, mutta kuvittelen, että huolenpitoni ja välittämiseni palkitaan vielä, ja että miehestäni tulee kunnon ihminen, sellainen, joka ei alista muita eikä käytä heitä hyväkseen. Ehkä jonain päivänä mieheni maksaa jonkun laskun, ehkä joskus hän sanoo minulle että anteeksi, en tarkoittanut sitä. Haluaisin kuitenkin viedä mieheni terapeutille, mutta hän ei suostu sinne menemään, vaikka väkivaltaisuus menee häneltä joskus aivan mahdottomaksi. En silti osaa antaa periksi, vaan annan hänelle anteeksi kerta toisensa jälkeen; ei kai ihminen ole tarkoituksella noin paha? En halua olla yksi niistä ihmisistä, jotka heittävät toisen yli laidan, koska hänessä on jotain vikaa. Olen rakastanut tätä miestä jo vuosien ajan, enkä pystyisi jättämään häntä; kuka hänestä sitten huolehtisi? Hän uhkaa itsemurhalla, jos lähden, en halua sitä. Kuten sanoin, hyvinä päivinään mieheni on ihana, rakastettava ja jopa hellä ja suvaitsevainen. Silloin tunnen saavani itsekin jotain hyvää.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Miehesi tarvitsee avioeron.
Selvä psykopaatti. Olet hullu, jos luulet tuollaisen miksikään muuttuvat. Pilaat elämäsi. Pistä äijä kierrätykseen. Jätä se heti. Hanki itsellesi parempaa tekemistä.
Vaikka roikkuisit pää alaspäin viikon, ei tuo äijä muutu miksikään. Ei sinä hänelle mitään voi. Pelasta edes itsesi. Tuo on toivoton tapaus.
Ikävä sanoa, mutta niin se vain on. Tuollaista paskaa ei kannata rakastaa.
Aika karmeeta tekstiä. Miksi sinun pitää tuollaista katsella ja kestää kaikki. Alistua ja tehdä kuten HERRA sanoo. Kyllä mä soittaisin valkotakkiset heti paikalle...en kattelis tuollaista päivääkään. Ensinnäkin se että haistattaa päin naamaa on jo yx asia mitä minä en henkilökohtaisesti sulata. Jokaisella on huonoja hetkiä, mutta pitää olla itsehillintää jokaisella pikkasen. Toivon, että miehesi pääsee mahdollisimman nopeasti hoitoon...ei voi kovin täysillä käydä. Tsemppiä vaan...älä jää yksin sen miehesi kanssa.
voi parantaa. ainut hoito mikä auttaa, on hiekkahoito.
Hei. Kertomasi perusteella miehelläsi tuntuisi todellakin olevan vakava persoonallisuushäiriö. Epäsosiaalinen ja muut huomioimaton käytös on sen laatuista että psykopatiankin kriteerit saattaisivat täyttyä. Miehesi ei kuitenkaan ole psykoottinen eli hänellä ovat perusrealiteetit kunnossa. Tästä syystä häntä ei voida vastoin omaa tahtoa hoitaa. Toisaalta hän ei itse näe itsessään mitään vikaa eikä siitä syystä koe tarvitsevansa hoitoa (näin veikkaisin).
Valitettavasti tämän kaltaisen tilan hoitotulokset ovat melko heikkoja. Yleensä vakavasta persoonallisuushäiriöstä kärsivät ihmiset tulevat hoitojärjestelmän piiriin siinä vaiheessa kun yhteentörmäys auktoriteettien kanssa on johtanut rikokseen. Miehesi vaikuttaa kertomasi perusteella myös väkivaltaiselta.
Itse koet varmastikin että mies "syvällä sisimmässään" rakastaa sinua ja arvostaa tekemiäsi uhrauksia. Valitettavasti ajatellaan että hänen psyykensä on sen verran vaurioitunut että hän ei tällaisia tunteita edes pysty kokemaan. Persoonallisuushäiriöinen ihminen yleensä kokee läheiset ihmiset mekanistisesti olentoina, joita voi käyttää omien etujensa ajamiseen. Näihin suhteisiin ei liity syvempiä lämpimiä tunnesisältöjä.
Sinulle suosittelisin irtautumista miehestäsi. Onko Sinulla aikaisemmin ollut vastaavia miessuhteita? Kerrot rakastavasi miestä ja uskon sen vilpittömästi. Tuntuu pahalta sanoa mutta miehesi ei rakkauttasi ansaitse. Kirjoituksesi perusteella vaikutat älykkäältä, hyvin tunteita ja kokemuksia jäsentävältä viehättävältä naiselta. Ansaitset todellista rakkautta ja onnea. Tässä suhteessa et sitä tule koskaan saamaan.
Olen itse terveydenhuollon ammattilainen enkä haluaisi koskaan sanoa "ei koskaan" - tai ennustaa että ennustetta ei ole. Kuitenkin valitettavasti ajatellaan että patologinen persoonallisuus on pääosin parantumaton sairaustila.
kylläpä olit jaksanut pitkän rimpssun kirjoittaa ja kuvata selkeästi elämäsi tilannetta.
toista ihmistä on vaikea saada hoitoon ja muuttumaan ellei hänellä ole selkeää käsitystä ongelmistaan ja niin näyttää kuvauksesi kohdalla tilanne olevan.
mutta... itse tuollaisessa tilanteessa varaisin ajan paikalliseen miel.terv.toim. tai yksit. psykologille tai psykiatrille. keskustelisin elämäntilanteesta, omista tuntemuksista ja omista ajatuksista. ehkä sitä kautta ratkaisukin löytyisi!
älä jää yksin miettimään asioista ja kestämään tuollaista. mieti mitä elämällä on sinulle annettavaa, ja millaiset asiat tekevät elämästäsi onnellisemman. voitko jakaa ajatuksiasi ystäviesi, läheistesi kanssa?? rakkaus on ihana asia kun se jaetaan kahden ihmisen välillä! mutta yksin sitä antavana ei kukaan kauaa jaksa...
olen tosi pahoillani puolestasi..mununmieheni on joskus törkeä ja ilkeä mutta pyytää aina anteeksi siksi jaksan..älä tuhlaa elämääsi tuollaiseen mieheen.kiltti nainen kuin sinä ei ansaitse hänen antamaa kohtelua,miksi siis roikkua toivottomassa tapauksessa..rakkauskin on niin jännä ,luulee rakastavansa ja jälkeenpäin huomaa kuinka paljon parempi onkin olla ilman mulkkua vierellään..tee siis itsellesi palvelus ja lähde!!
Mulla oli aikalailla samantyylinen tilanne. Valkotakkisia ja poliisia on turha kutsua. Mun äijä oli ainakin niin hyvä puhuun ja pystyi oleen hetkessä "normaali", ettei mua kukaan meinannut uskoa. Mähän se sekopää sitten olin.
Välillä meni päiviä, että se oli ihan normaali ja sitten alkoi taas terrori ja uhkailu.
Kaverini avustuksella sain lopulta lähdettyä.
Jos sulla olisi joku, jolta saisit tukea, että saisit voimaa lähteä. Ei se äijä siitä miksikään muutu.
Olin naimisissa seitsemän vuotta miehen kanssa, joka muistutti sinun miestäsi monessa kohden. (Ei kyllä ihan noin karmeaa elämäni ollut kuin vasta viimeisenä vuonna...) Minä olin liian kiltti. Aina sitä toista osapuolta ajatteleva...elämää kokematon.
Väkivalta astui kuvaan mukaan, kun aloin odottaa kauan kaipaamaani lasta. Kun hän kerran kuristi, pelästyin todella. Muutakin hälyttävää juttua alkoi tulla kuvioihin mukaan raiskauksista puhumattakaan. Seksuaalisesti hän oli mielestäni sairas.
Myöhemmin kävin rikospoliisin juttusilla kyselemässä neuvoja vaikeaan elämäntilanteeseeni. Vauvan synnyttyä lähdin erään kerran turvakotiin lapsen kanssa, että mieheni näkisi, että minä en ainoastaan uhkaa poislähdöllä, vaan voin sen myös toteuttaa. Kerran hälyttäessäni poliisit paikalle, mulle sanottiin, että aikani on tullut lähteä. Onneksi uskoin lopulta, että ei se mies muutu miksikään. Kohta lapsi on ilman isää ja äitiä. Isä vankilassa tai maasta karkotettuna, äiti haudassa...
Erosta on kulunut nyt 15v. Parempaa ratkaisua en olisi voinut tehdä, kuin jättää hänet. Ei häntä olisi saanut pakkohoitoonkaan millään ilveellä. Poliisit eivät voineet asialle mitään, eihän hän vielä ollut tappanut minua tai muita satunnaisia ohikulkijoita. (Uhkaili kyllä ampua umpimähkään ihmisjoukossa). Mies kävi töissä kiltisti ja hoiti raha-asiansa moitteettomasti.
Tein kaikille osapuolille palveluksen, kun lähdin. Lapsi oli silloin puoli vuotta vanha. Exäni rauhoittui ajastaan. Lapsen ja isän välillä on yhteys säilynyt. Puheväleissä ollaan. Hoidossa hän ei ole ollut tähän päivään mennessä. Ei kyllä tiilenpäitäkään lukemassa.
Monesti olen joutunut kysymään, miksi siedin sitä elämää? Olen kiitollinen jokaiselle, jolta sain tukea irrottautumisprosessissa. Jos väkivaltaa sietää, se on toiselle lupa jatkaa samaa rataa. Sillä on taipumus raaistua ja siinä leikissä kyllä lähtee henki...
Miehesi tarvitsisi hoitoa, mutta mutta... ainoa mitä voit asialle tehdä on ajatella omaa itseäsi. Irrottautua. Hae apua itsellesi!!! Sairastut hänen rinnallaan.
Lähde, ennen kuin on myöhäistä. Jos annat tilanteen jatkua loputtomiin, sinusta ei ole enää lähtijäksi.
Totuus on se että miehesi tarvitsee avioeron. Kylmä totuus.
Katsoin kaikkiaan 26 vuotta samaa peliä kuin sinäkin.Vika oli aina minussa.Tein tai olin tekemättä jotain.Koskaan ei mikään kelvannut, vaikka olisi voissa paistanut ja tarjonnut kultalusikalla hopealautaselta.Käsiksi ei fyysisesti uskallettu käydä, koska sehän olisi voinut näkyä ulospäin...Kulisseja pidettiin välillä ja välillä taas ei.Läheisimmät ystävät tiesivät siitä henkisen väkivallan määrästä, jota sain kokea.Vieraammat ihmiset ihastelivat kuinka mies on fiksu ja filmaattinen.Totta.Sitä hän osaa olla jos ja kun haluaa ja silloin kun haluaa.Tai sitten ei.Yleensä silloin kun se hänelle itselleen sopii.Jos en olisi halunnut seksiä, hän olisi ilmeisesti vaatinut sitä vaikka väkisin.Kun minä olisin sitä halunnut,hän ei sitä kiusallakaan antanut,ja runkkasi sitten niin paljon kuin kerkesi itsekseen.Sairaalloista meininkiä.Hänelle en koskaan kelvannut.Mutta auta armias,kun olisin kelvannut jollekin muulle...Se ei sopinut ollenkaan.Jos meillä ei olisi lasta, en olisi vuosikymmeniin enää ollut hänen kanssaan missään tekemisissä.Nyt haluan säilyttää lapsen takia jonkinlaiset välit.Ainakin toistaiseksi.Jumalan kiitos ymmärsin hakea 19.hääpäivänä avioeroa.Enkä ole päivääkään katunut sitä.Asun melkein aikuisen "lapseni" kanssa ja kun entinen virallisesti vihitty mieheni näyttäytyy,yleensä käyttäytyminen on sitä luokkaa,että se saa minut ajattelemaan POSITIIVISESTI!Luojan kiitos,onneksi hän ei asu meillä!Tsemppiä kaikille kohtalotovereille! =)
Mulle tuli ihan paha olo tosta sun kirjotuksesta...
Miten ihmeessä sä kestät tollasta?? Etkö mielestäsi ansaitse parempaa, hellyyttä ja rakkautta JOKA PÄIVÄ, eikä vaan silloin kun miehelle sopii???
Kukaan ei ansaitse tollasta kohtelua!!!
Vaikeahan tosta on lähteä, varsinkin jos et halua, mutta ajattele mitä voit vielä elämältä saada...
Koita jaksaa! :)
Pelkään, ettet enää seuraa tätä viestiketjua, kun et ole mihinkään vastannut, mutta sydämestäni toivon, että luet tämän.
Miehelläsi on luonnehäiriö (ota selvää internetistä). Tuntomerkit ovat melko selvät. Tiedän, koska olen lukenut asiasta melko paljon ja tunnen tällaisen henkilön. Kyseessä ovat isovanhempani.
Mummoni on uhri. Ei ainoastaan miehensä uhri vaan myös itsensä. 50 vuotta yhdessä, eikä hänellä ole enää toivoakaan pelastuksesta. Hänen aikansa on ohitse. Mummoni on kyllä fyysisesti loistavassa kunnossa.. liikkuu, jumppailee ja harrastaa (toki vain silloin, kun se miehelle sopii). Hän elää epäilemättä vielä 20 vuotta. Ehkä hänen miehensä (minun pappani) kuolee jo kymmenen vuoden kuluttua (tuskinpa, sillä pahaa ei tapa mikään)... silloin mummoni viimeiset kymmenen vuotta olisivat hänen ensimmäiset elinvuotensa. Elämäksi hänen elämäänsä ei voi hyvällä tahdollakaan kutsua.
Luin pari vuotta luonnehäiriöstä kertovaa kirjaa (jonka nimeä en nyt saa millään päähäni). Sen oli kirjoittanut asiaa tutkinut lääkäri (psykiatri). Hän kirjoitti suoraan, ettei luonnehäiriöistä voi parantaa ja että paras tapa toimia sellaisen ihmisen kanssa on pysyä mahdollisimman kaukana. Kirjassa puhuttiin myös siitä, miten luonnehäiriöisen uhri ei itse näe tilannetta selkeästi, eikä useinkaan pääse pois ilman ulkopuolista tukea... eikä aina edes tuen kanssa.
On jopa todettu, että on olemassa ihmisiä, jotka jollain oudolla tavalla nauttivat siitä kärsimyksestä, nöyryytyksestä ja itsesäälistä. Tuntuu pahalta ajatella, että mummoni olisi sellainen ihminen. Toisaalta olisihan hän voinut lähteä... viidessäkymmenessä vuodessa luulisi olevan useita tilaisuuksia.
Olisi niin paljon sanottavaa, mutta tuntuu jotenkin turhalta, kun tiedän kuitenkin miten kiinni jopa tuollaisessa ihmisessä voi olla. Et saa miestäsi ikinä psykiatrille. Muutama vuosi menee ja luulet oikeasti olevasi itse hullu. Niin käy kaikille. Ainakin voit itse hakeutua psykologin juttusille heti paikalla. Et ole hullu, mutta tarvitset todellakin terapiaa ja apua, jos haluat säilyttää mielenterveytesi tuollaisessa suhteessa. Ehkäpä hän voi antaa sinulle tietoa myös miehesi sairaudesta... joka kylläkin on yksi niistä sairauksista, joiden kantajaa on turha sääliä. Ei aidsin kantajaakaan kannata sänkyyn viedä säälistä (ei edes rakkaudesta ilman kondomia)... siinä leikissä kuolee itse. Tyhmä esimerkki.. eihän aidsia sairastava kenellekään pahaa tee, toisin kuin sinun miehesi. Lisäksi fyysinen kuolema on paljon parempi vaihtoehto kuin henkinen.
Et halua nousta miehesi vierestä 70 vuotiaana ja tajuta, ettet ole koskaan edes elänyt. Et elä omaa elämääsi vaan miehesi. Sinulla on vielä aikaa! Sun on tehtävä jotain. Tee se niiden ihmisten puolesta, jotka ovat uhranneet koko elämänsä. Älä koskaan ole siinä tilanteessa, että sun lapsenlapset tukehtuvat epätoivoonsa, kun eivät voi antaa sulle elämää takaisin. Mä olen tarjoutunut etsimään mummolle asunnon ja auttamaan kaikessa mahdollisessa. Muuttamaan vaikka turvaksi (hän pelkää miehensä fyysistä väkivaltaa ja kostoa, joka erosta saattaisi seurata). Eroaikeet lopahtavat aina siihen, kun papparaisella onkin parempi päivä. Niinä päivinä ei tule montaakaan haukkua ja mummo on taas onnensa kukkuloilla. Papparaisella kun on kaikki hyvin niin muuta ei onneen tarvita. Mutta sillonkin on parempi olla ihan hissukseen, ettei pappa ärsyynny.
Henkinen väkivalta satuttaa enemmän kuin fyysinen. Bati, ole hyvä ja anna itsellesi elämä. Pyydän sua... voisin rukoilla vaikka polvillani. Älä jää tuleen makaamaan... elämä on ihan liian hienoa.
Tiedätkö sä millasta on herätä siihen, kun oma rakas silittelee poskea ja hymyilee hyväntuulisena. Varsinkin, kun tietää ettei se ole mikään hetken oikku vaan ihan normaali aamurutiini... ja että hymyt ja halaukset jatkuu pitkin päivää... kaikilla on hyvä ja turvallinen olo. Eikä edes riitojen aikana turvallisuuden tunne katoa... asiat riitelee, ei ihmiset. Tiedätkö sä mitään siitä elämästä? Oikeasta elämästä? Sut otetaan syliin ja sua hellitään. SINÄ saat olla vihanen, surullinen, oikutella ja kiukutella... ilman, että toinen varastaa koko showta. Sulla on oikeus näyttää kaikki tunteesi ja tuntea silti olevasi turvassa. ASioista puhutaan ja ne selvitetään.
Lohduttaako sun mies sua aidosti ja hellästi, kun sä olet surullinen? Pyytääkö koskaan anteeksi? Kiittääkö koskaan siitä, että saa elää noin hienon ihmisen kanssa? Myöntääkö virheitään? Ymmärtääkö sun tunteita? Yrittääkö muuttua? Haluaako miellyttää sua? Sä luulet, että sun mies rakastaa sua... ehkä viha on hänen tapansa osoittaa rakkautensa. Sä olet väärässä. Tutkimuksissa on todettu, ettei luonnehäiriöinen kykene rakastamaan muita kuin itseään. Se on kylmä totuus. Anna itsellesi anteeksi nämä menetetyt vuodet ja nouse seisomaan. Tämä ei ole mikään näytelmä, jossa miehesi on pääosassa. Tämä on SUN elämä!
Kai sä näet totuuden.
Jos päätät lähteä tai jäädä niin haluaisin tuntea sydämessäni toivon tai nipistyksen. [email protected]
muista, että sinun elämäsi on omasi ja ainutkertainen. miehesi on selvästikin todella sairas, ja olet kyllä yrittänyt parhaasi. sinun elämäsi tarkoitus ei ole pitää pystyssä sairasta miestä. se on hänen itse tehtävä. sanonkin ehkä kylmästi mutta olen sanojeni takana, eroa, ja pelasta elämäsi!
kyllähän noita juttuja aina riittää mutta ei ne mitään totta ole. tahtovat vaan kaikki miehet hoitoon. toisaalta tuollaisilla jutuilla luodaan tahallaan sellasta kuvaa että tuommoista olisi ja miehet olisi tuollaisia ja miesten pitäisi noin käyttäytyä sillä tarkoituksella että miehistä sellaisia tulisi. sairas mieli saa aikaan tarinoita. erityisen yleisiä ne ovat lääkärikunnan keskuudessa, eli psykiatrit kirjoittavat vaikka mitä valheita papereihinsa ihan pelkästä satuttamisen ilosta - kas, kun saavat sitten rangaista mielikuvitusteoista lääkkeillä.
Ei kaikki ikävät asiat aiheudu pelkästään naisten vittumaisuuden vuoksi.Kuten olemme edelläolevista kertomuksista ja kannanotoista huomanneet, kyllä asialle löytyy ihan todenperäistä taustaa.Ihmettelen muuten miksi sinä luet tätä palstaa ja miksi juuri kyseinen otsikko sattui juuri sinun silmääsi?Kuulostiko kertomus melkein kuin omalta joulultasi?Se koira älähtää johon kalikka kalahtaa...Tsemppiä kaikille teille.
näillä tämmöisillä epätosilla tarinoilla. jos se totta oli, miksi helvetissä olet edes sellaisen kanssa yhteen mennyt ? etkä ole eronnut ? etkä eroa ?
naisen vittumaisuus luo epätosia tarinoita miehistä erityisesti silloin kun nainen on kotona yksin ja puutteessa - silti se ei miehiä tuollaiseksi tee.
ei naisten eikä varmaankaan miesten tarvitse tuollaista mielikuvituksestaan keksiä! meissä ihmisisää on kaikenlaisia...
erohan se kyllä kuullostais näin ulkopuolisesta yhdeltä mahdollisuudesta...
suljetulle osastolle heti tuommonenen kaheli tai järjestä sille pieni onnettomuus?
...LUE SARJAKUVA NIMELTÄÄN seitsemäs kerros!!!!!!
Sen on piirtänyt nainen omista kokemuksistaan, ja hänellä on juuri tuollaisia kokemuksia. Hänen nimensä on Åsa Grennvall ja hän on yksi maailman rohkeimmista ihmisistä(Tiedät miksi, kun luet hänen sarjiksensa ^__-;;)