Katselin tuossa jo toistamiseen tv2:sta tullutta veteraanikonserttia Haminan bastionista (oli uusinta itsenäisyyspäivältä) ja mieleni yleni aivan sfääreihin verrattuna näillä palstoilla käytäviin kähinöihin, joihin joskus minäkin - häpeäkseni - osallistun.
Ja millaiset levyt täällä pyörivätkään! Ja miten varsinkin kepun levyllä (se tietenkin on vielä vinyyli ellei savikiekko) neula on juuttunut samaan uraan, mistä toistuu vain ”Jäätteenmäki hyvä, Lipponen paha, Jäätteenmäki hyvä…”!
Eikö tosiaan meillä ole tärkeämpiä, laajempikantoisia asioita? Eikö meillä ole tulevaisuudelle hohdokkaampia visioita kuin kiista siitä, miten tuota vähäistä yhteistä hyväämme pitäisi jakaa, ketkä ovat jääneet vähemmälle ja ovat nyt oikeutettuja saamaan enemmän ja ketkä tuon jaon osaisivat parhaiten tehdä? Emmekö me todella pysty näkemään asioita myös maan parhaan kannalta? Ovatko tämän maan asiat niin hyvin, että tällaista pitää jauhaa? Hyvinhän ne monessakin suhteessa ovat, paljolti kiitos kahdeksan vuotta jatkuneen oikeasuuntaisen hallituspolitiikan, mutta tekemistä vielä riittäisi, kun vain olisi tekijöitä. Nyt niitä ei taida olla, ei enempää nykyhallituksessa kuin meissäkään. Täysin näyttää nyt lässähtäneen edellisillä hallituskausilla nähty määrätietoinen pyrkimys ylös ja ulos ja nyt taas vallitsee stagnaatio, pysähtyneisyys niin ulko- kuin sisäpoliittisissa suhteissa ja tavoitteissa, kaikkialla, niin taloudellisesti kuin henkisesti. Ja seurauksena tästä voi olla vain taantuminen. Mielelläni olisin väärässä, mutta mutta pelkään olevani oikeassa kuten useimmiten (kerran tosin luulin olleeni väärässä, mutta huomasin erehtyneeni!).
Taannoin näillä palstoilla kirjoitteli nimimerkki "historian harrastaja" niin hyvin sodistamme ja niiden jälkeisistä ajoista, että minäkin oikein tulostin noita tekstejä itselleni. Kaivoin ne esille noita hartaana laulavia veteraaneja katsellessani, ja haluan tässä kiittää niiden kirjoittajaa, jos hän sattuu tämän huomaamaan. Hänhän mm. arveli, että meistä ei olisi enää samaan, mihin tuo veteraanisukupolvi joutui. En voi olla yhtymättä hänen käsitykseensä. Mitä kaikkea nuo miehet ja naisetkin saivat kokea pelastaessaan tämän maan sodassa, sodan raunioita korjatessaan ja maan kokonaan uudeksi rakentaessaan. Osaammeko olla heille tarpeeksi kiitollisia! Säilyttääkseni tämän tunnelman aloitan nyt neljännen joululahjakirjani, Michael Cleverleyn ”Lauri Törni, syntynyt sotilaaksi”, kun Max Jakobsonin ”Tilinpäätös”, Anatoli Gordijenkon ”Kuoleman divisioona” ja Matti Lukkarin ”Lauri Sutela, puolustusvoimain komentaja” on jo luettu. Lieneekö tämäkin sitten sitä todellisuuspakoa, mitä noilla kepun levynpyörittäjillä on, mutta mielestäni se on jotenkin jalompaa…
Ja millaiset levyt täällä pyörivätkään! Ja miten varsinkin kepun levyllä (se tietenkin on vielä vinyyli ellei savikiekko) neula on juuttunut samaan uraan, mistä toistuu vain ”Jäätteenmäki hyvä, Lipponen paha, Jäätteenmäki hyvä…”!
Eikö tosiaan meillä ole tärkeämpiä, laajempikantoisia asioita? Eikö meillä ole tulevaisuudelle hohdokkaampia visioita kuin kiista siitä, miten tuota vähäistä yhteistä hyväämme pitäisi jakaa, ketkä ovat jääneet vähemmälle ja ovat nyt oikeutettuja saamaan enemmän ja ketkä tuon jaon osaisivat parhaiten tehdä? Emmekö me todella pysty näkemään asioita myös maan parhaan kannalta? Ovatko tämän maan asiat niin hyvin, että tällaista pitää jauhaa? Hyvinhän ne monessakin suhteessa ovat, paljolti kiitos kahdeksan vuotta jatkuneen oikeasuuntaisen hallituspolitiikan, mutta tekemistä vielä riittäisi, kun vain olisi tekijöitä. Nyt niitä ei taida olla, ei enempää nykyhallituksessa kuin meissäkään. Täysin näyttää nyt lässähtäneen edellisillä hallituskausilla nähty määrätietoinen pyrkimys ylös ja ulos ja nyt taas vallitsee stagnaatio, pysähtyneisyys niin ulko- kuin sisäpoliittisissa suhteissa ja tavoitteissa, kaikkialla, niin taloudellisesti kuin henkisesti. Ja seurauksena tästä voi olla vain taantuminen. Mielelläni olisin väärässä, mutta mutta pelkään olevani oikeassa kuten useimmiten (kerran tosin luulin olleeni väärässä, mutta huomasin erehtyneeni!).
Taannoin näillä palstoilla kirjoitteli nimimerkki "historian harrastaja" niin hyvin sodistamme ja niiden jälkeisistä ajoista, että minäkin oikein tulostin noita tekstejä itselleni. Kaivoin ne esille noita hartaana laulavia veteraaneja katsellessani, ja haluan tässä kiittää niiden kirjoittajaa, jos hän sattuu tämän huomaamaan. Hänhän mm. arveli, että meistä ei olisi enää samaan, mihin tuo veteraanisukupolvi joutui. En voi olla yhtymättä hänen käsitykseensä. Mitä kaikkea nuo miehet ja naisetkin saivat kokea pelastaessaan tämän maan sodassa, sodan raunioita korjatessaan ja maan kokonaan uudeksi rakentaessaan. Osaammeko olla heille tarpeeksi kiitollisia! Säilyttääkseni tämän tunnelman aloitan nyt neljännen joululahjakirjani, Michael Cleverleyn ”Lauri Törni, syntynyt sotilaaksi”, kun Max Jakobsonin ”Tilinpäätös”, Anatoli Gordijenkon ”Kuoleman divisioona” ja Matti Lukkarin ”Lauri Sutela, puolustusvoimain komentaja” on jo luettu. Lieneekö tämäkin sitten sitä todellisuuspakoa, mitä noilla kepun levynpyörittäjillä on, mutta mielestäni se on jotenkin jalompaa…
Vastaukset 7
Vanhimmat
Nyt rauhan aikana asioita ratkotaan politiikan keinoin. Vaikka olemme aika syvällä sosialismissa, toistaiseksi on vielä mahdollisuus olla vaikka keskustalainen. Oikeistopuolueena Keskusta kunnioittaa isänmaallisia arvoja. Sosialistien rinnalla taisteli viime sodissa aika monta talonpoikaa. Mannerheimin mukaan nuo neuvokkaat maalaispojat olivat armeijamme selkäranka.
Olkaamme kiitolliset, että meillä on heidän ansiostaan mahdollisuus nahistella politiikasta kaikessa rauhassa.
Niinpä taisteli myös vuonna 1918 punakaartissa bolseviikkien ja sosialistien riveissä aika monta talonpoikaa (työläiset ja talonpojat) Mannerheimin johtamaa suojeluskuntaa vastaan - suojeluskuntaa, joka ryhtyi riisumaan Leninin määräyksellä tänne jätettyjä venäläisiä sotajoukkoja aseista.
Todellakin olemme niin syvällä sosialismissa, että jos vasemmistolaisimmatkin aateveljeni viime vuosisadan alkupuolella olisivat uskoneet tähän joskus päästävän sosialidemokraattien työllä parlamentaarisin keinoin, ei olisi tullut veristä sisällissotaa murheellisine jälkinäytöksineen! Ja totta on, että talonpojat ovat historiassamme osoittaneet isänmaallisuutta nuijasodasta alkaen ja osoittivat sitä myös viime sodissamme ja ehkä vieläkin - talonpojat. Mutta entä se puolue, joka mielellään heidän edustajakseen esittäytyy? Varhemmilta ajoilta en tätäkään kyseenalaista, mutta totean laulun sanoin: ”se oli silloin, mutta nyt…”
Suunta muuttui jo pian sodanjälkeisinä vuosina, kun Maalaisliitossa oli syrjäytetty isänmaalliset voimat (Kalliokoski, Vennamo ym) ja myöntyväisyysmiehet olivat astuneet remmiin kelkkansa kääntäneen Kekkosen johdolla.
Kuten historiankirjoitus on jo osoittanut, demarit asevelisosialistien (Varjonen, Leskinen, Tervo, Simonen ym) todella pelastivat maan demokratialle suistaessaan 1948 vaaleissa kommunistit vallasta ”jo riittää”-kampanjallaan ja melkoisen iskun antoi myös Fagerholmin sosialidemokraattinen vähemmistöhallitus lakkauttamalla kommunistisen Valpon. Maalaisliitto katseli tätä näköalapaikoilta, kokoomus taisi olla niin sivussa, että se tuskin edes näki, mitä tapahtui! Ja aikamoista sissisotaa (siis hallitusten sisäistä sotaa) saivat vielä demarit myöhemminkin käydä Karjalaista ja muuta K-linjaa vastaan demokraattisen Suomen ja läntisten yhteyksiemme puolesta Paasion, Sorsan ja Koivistonkin johdolla. Sorsan muistelmien (”Kansankoti ja punamulta”) mukaan tässä sodassa Kekkonen oli usein heidän puolellaan, mikä hänen kunniakseen todettakoon.
Viimeksi kuluneen vuoden tapahtumat ovat näyttäneet, että johtomiestemme läntiset yhteydet nähdään kepussa yhä lähes maanpetoksellisena toimintana, ja niiden ”paljastaminen” rikollisinkin keinoin sankaruutena! Ei käy kateeksi niitä demareita, jotka nyt joutuvat ”taiteilemaan” tuon porukan kanssa, olkoonkin, että sitä johdattelee nyt ihan rehellisen ja yhteistyökykyisen oloinen mies ja että myös demareiden joukossa on noita meidän ”myöntyväisyysmiehiämme”, joiden aiempi historia ei ole suureksi kunniaksi liikkeellemme. Onneksi on niin kuin Jari Tervo Uutisvuodossa totesi, että ”kaikki, mitä Erkki Tuomioja on vastustanut, on lopulta toteutunut”.
Tuon Jallun kommentin jätän omaan arvoonsa siksi, että ei tässä yhteydessä tarvitse noin vanhoja ja poikkeuksellisten aikojen historioita kaivella; näyttöä löytyy kylliksi myöhemmältäkin ajalta ja jopa nykypäivästä.
Itsenäisistä talonpojista hyvin harva taisteli punaisten puolella, valtaosaltaan he osallistuivat sotaan valkoisten armeijassa. Torppareita eli vuokraviljelijöitä sen sijaan taisteli punaisten ja valkoisten puolella suunnilleen yhtä paljon. Tuota poliittista jakautumaa sodan lopputulos ei muuttanut.
Vapaussodan jälkeen toteutettiin parlamentaarisella ratkaisulla torpparivapautus. Poliittisesti tämä vaikutti nopeasti niin, että vasemmistolaisittain ajattelevat talonpojat jäivät hyvin pieneksi vähemmistöksi myös entisten torppareiden joukossa.
Siinä on hyvä osoitus nykyisellekin sukupolvelle, että rauhanomaiset keinot ovat sotaa tehokkaampi tapa ratkaista yhteiskunnallisia asioita toivottuun suuntaan.
Pelastin tänään kaksi naista joutumasta raiskauksen uhriksi!
Hillitsin itseni.
Tällaista se on demareitten isänmaallisuus.
Ei mentykään Neuvostoliiton kelkkaan ja nyt kehutaan, että pelastettiin Suomi.
En ymmärrä ollenkaan tuota "Tonyn" järjenjuoksua:
"Tällaista se on demareitten isänmaallisuus.
Ei mentykään Neuvostoliiton kelkkaan ja nyt kehutaan, että pelastettiin Suomi". Eikö ole aiheellista kehua, kun todella niin tehtiin? Kun vastassa oli niitäkin, jopa itseään oikeistolaisina pitäviä, jotka "eivät hillinneet itseään, vaan olisivat antaneet Suomen jäädä raiskauksen uhriksi".
Jäi tuossa eilisessä vastineessani "Suomi-KP:lle" sanomatta, että sitä ”syvää sosialismia”, missä hän näkee meidän nyt olevan, kutsutaan myös pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi. Se on luotu paljolti demarien johdolla.
En minä toki pidä kaikkia kepun kannattajia epäisänmaallisina enkä kaikkia kepulaisia poliitikkoja epäluotettavina selkään puukottajina. Valitettavasti vain tälle huonommalle käsitykselle on ollut kovin paljon perusteita historiassa ja on edelleen. Miksi monilla kepulaisilla on aivan samanlaiset mielipiteet kuin vasemmistoliiton vasenta laitaa edustavalla vanhalla stalinistilla Jaakko Laaksolla? Tulisiko näiden kepulaisten kannattaakin vasemmistoliittoa vai tulisiko Laakson ottaa Keskustan jäsenkirja? On historiassa ollut näyttöjä myös toisenlaisesta kepulaisuudesta; ei kai muuten olisi ollut mahdollinen se pitkä ”punamultayhteistyö”, millä Suomea rakennettiin menestyksellisesti kohti tätä ”syvää sosialismia” parikymmentä vuotta 1960-80 luvuilla. Molemmista suuntauksista kertoo hyvin, lukuisin käytännön esimerkein, Kalevi Sorsa lähes 600-sivuisissa muistelmiensa toisessa osassa ”Kansankoti ja punamulta”.
Sorsan mukaan Ahti Karjalainen olisi menettänyt Urho Kekkosen luottamuksen jo 1971, jolloin hän Königstedtissä Viktor Vladimirovin kanssa käymiensä neuvottelujen jälkeen Kekkosen tietämättä taipui julkilausumassa Neuvostoliiton sanelemaan muotoiluun, jossa jo Neuvostoliitonkin aiemmin tunnustama Suomen puolueettomuus muotoiltiin YYA-sopimukselle alisteiseksi ”pyrkimykseksi puolueettomuuteen”. Kekkonen katsoi, että hänen pitkäaikaisen työnsä saavutus nyt mitätöitiin ja uskoi Karjalaisen taipuneen tähän ja olevan valmis enempäänkin vain päästäkseen ”kalifiksi kalifin paikalle”. Eikä Kekkonen ollut siinä väärässä.
Karjalaisen jo osoittama maan eduille vaarallinen toiminta ja keinoja kaihtamaton pyrky presidentiksi ratkaisi demarien tuen Kekkosen valitsemiseksi presidentiksi poikkeuslailla 1974. Kekkonen hyvin tiesi tämän ja demarit saivat tämän jälkeen monessa tärkeässä asiassa Kekkosen tuen politiikalleen. Sorsa ei Karjalaisen menettelyistä syytä niinkään Ahtia itseään kuin hänen tukimiehiään, ”punaiset vuorineuvokset” mukaan lukien, jotka ajoivat Karjalaista eteenpäin omien etujensa vuoksi. Sorsa pitää Karjalaista hyvin pehmeänä ja helposti taivuteltavana miehenä, ja kertoi jo pian huomanneensa, että hänen sanaansa ei voi koskaan luottaa.
Omana mielipiteenänikin sanoisin jo 1950-luvulta alkaen politiikkaa seurattuani, että ei Ahti Karjalainen (josta myös olen lukenut lähes kaiken kirjoitetun, tietysti myös hänen tyttärensä kirjan ”Isä”) ollut Kepun poliitikoista edesvastuuttomimpia, mutta hän vain pääsi pisimmälle, eli asemiin, jossa hän oli vaaraksi maalle, ja tämän siis Kekkonenkin näki.
Johannes Virolaisesta Sorsa antaa aivan toisenlaisen kuvan. Tässä lainaus kirjan sivulta 321: ”Kollegoina Ahti Karjalainen ja Johannes Virolainen erosivat toisistaan kuin musta ja valkoinen. Kun Karjalainen käytti jotensakin jokaisen mahdollisuuden mm. pääministerin sijaisena toimiessaan välistävetoihin hallituskokonaisuuden ja erityisesti pääministerin horjuttamiseksi, Virolainen toimi aina ehdottoman korrektisti. Kun olin jonkin pikkurempan vuoksi sairaalassa muutaman päivän, Karjalainen yritti kaataa hallituksen, mutta Virolainen kävi tuomassa kukat ja raportoimassa hyvin asiallisesti hallitustapahtumista poissa ollessani”.
Toivokaamme, että Matti Vanhanen osoittautuisi enemmän Johannes Virolaisen kuin Ahti Karjalaisen tyyppiseksi mieheksi ja poliitikoksi. Ehkäpä tuolla nurmijärveläisellä Kalliomäki-Vanhanen akselilla on edellytyksiä Sorsa-Virolainen kaltaiseen yhteistyöhön, mutta hiekkaa voi tulla ja on jo tullutkin rattaisiin nimenomaan Jäätteenmäen kohtalosta katkeroituneilta kepulaisilta. Ei tuo hallituspohja ei ole kovin mieluinen kaikille demareille ja eivät kaikki siellä olevat omatkaan edustajat nauti täyttä luottamusta, mutta kapuloita rattaisiin tuskin tulee siltä suunnalta. Katsotaan ja annetaan ajan näyttää, tuleeko siitä mitään.
Joku, taisi olla Oiva Härkönen, koetti kyseenalaistaa nimimerkkini valistamalla – tosin varsin puutteellisin tiedoin – minua siitä, keitä olivat ”asevelisosialistit”, ja ettei heitä enää olisi. Kyllä tuo ”sankarikuoleman kynsistä karanneiden, monilla kunniamerkeillä palkittujen, politiikkaa suoraviivaisesti tekevien miesten” (Lasse Lehtistä lainatakseni) osoittama suunta demarien kannattajakunnassa edelleen elää, ja sen linjan näkyvimpinä nykyedustajina pidän kansainvälisintä suomalaista Martti Ahtisaarta ja merkittävintä nykyvaltiomiestämme Paavo Lipposta ja enköhän voisi sellaiseksi nimetä myös Erkki Liikasen, joka on toisin kuin eräät muut ”toipunut” nuoruusaikojensa hoiperteluista. Näkyville on tulossa monia nuorempiakin demaripoliitikkoja, joista tässä nimeän vain yhden: pankaapa mieleen nimi Kimmo Kiljunen! Minun ”asevelisosialismini” on syntynyt jo sodan jälkeisinä nuoruusvuosinani työpaikkojeni kähinöissä ja myöhemmin politiikkaa seuratessani se on vain vahvistunut. Edelleen tarvitaan aseveljeyttä taistelussa paremman, läntisiin arvoihin ja instituutioihin kiinteämmin sitoutuneen Suomen puolesta, kehittyvän Suomen, mikä mahdollistaa kansalaisilleen aineellisesti ja henkisesti aina vain paremman elämän.
Olen muutoin sitä mieltä, että tumpelo Suomi on maksanut siitä kalliin hinnan, kun se ei heti välittömästi vapaussodan jälkeen liittynyt länsimaisten demokratioiden piiriin. Länsimainen monarkia, jossa kuningashuoneella ei ole mitään poliittista valtaa, länsimainen demokratia ja selvä ja sitova puolustusliitto lännen kanssa olisi pitänyt itänaapurin omalla alueellaan.
Ja vieläkin eletään samaa traumaa - EU:n sitovat ja automaattiset turvatakuut olemme kai jo omasta halustamme menettäneet.