Katselin tuossa jo toistamiseen tv2:sta tullutta veteraanikonserttia Haminan bastionista (oli uusinta itsenäisyyspäivältä) ja mieleni yleni aivan sfääreihin verrattuna näillä palstoilla käytäviin kähinöihin, joihin joskus minäkin - häpeäkseni - osallistun.
Ja millaiset levyt täällä pyörivätkään! Ja miten varsinkin kepun levyllä (se tietenkin on vielä vinyyli ellei savikiekko) neula on juuttunut samaan uraan, mistä toistuu vain ”Jäätteenmäki hyvä, Lipponen paha, Jäätteenmäki hyvä…”!
Eikö tosiaan meillä ole tärkeämpiä, laajempikantoisia asioita? Eikö meillä ole tulevaisuudelle hohdokkaampia visioita kuin kiista siitä, miten tuota vähäistä yhteistä hyväämme pitäisi jakaa, ketkä ovat jääneet vähemmälle ja ovat nyt oikeutettuja saamaan enemmän ja ketkä tuon jaon osaisivat parhaiten tehdä? Emmekö me todella pysty näkemään asioita myös maan parhaan kannalta? Ovatko tämän maan asiat niin hyvin, että tällaista pitää jauhaa? Hyvinhän ne monessakin suhteessa ovat, paljolti kiitos kahdeksan vuotta jatkuneen oikeasuuntaisen hallituspolitiikan, mutta tekemistä vielä riittäisi, kun vain olisi tekijöitä. Nyt niitä ei taida olla, ei enempää nykyhallituksessa kuin meissäkään. Täysin näyttää nyt lässähtäneen edellisillä hallituskausilla nähty määrätietoinen pyrkimys ylös ja ulos ja nyt taas vallitsee stagnaatio, pysähtyneisyys niin ulko- kuin sisäpoliittisissa suhteissa ja tavoitteissa, kaikkialla, niin taloudellisesti kuin henkisesti. Ja seurauksena tästä voi olla vain taantuminen. Mielelläni olisin väärässä, mutta mutta pelkään olevani oikeassa kuten useimmiten (kerran tosin luulin olleeni väärässä, mutta huomasin erehtyneeni!).
Taannoin näillä palstoilla kirjoitteli nimimerkki "historian harrastaja" niin hyvin sodistamme ja niiden jälkeisistä ajoista, että minäkin oikein tulostin noita tekstejä itselleni. Kaivoin ne esille noita hartaana laulavia veteraaneja katsellessani, ja haluan tässä kiittää niiden kirjoittajaa, jos hän sattuu tämän huomaamaan. Hänhän mm. arveli, että meistä ei olisi enää samaan, mihin tuo veteraanisukupolvi joutui. En voi olla yhtymättä hänen käsitykseensä. Mitä kaikkea nuo miehet ja naisetkin saivat kokea pelastaessaan tämän maan sodassa, sodan raunioita korjatessaan ja maan kokonaan uudeksi rakentaessaan. Osaammeko olla heille tarpeeksi kiitollisia! Säilyttääkseni tämän tunnelman aloitan nyt neljännen joululahjakirjani, Michael Cleverleyn ”Lauri Törni, syntynyt sotilaaksi”, kun Max Jakobsonin ”Tilinpäätös”, Anatoli Gordijenkon ”Kuoleman divisioona” ja Matti Lukkarin ”Lauri Sutela, puolustusvoimain komentaja” on jo luettu. Lieneekö tämäkin sitten sitä todellisuuspakoa, mitä noilla kepun levynpyörittäjillä on, mutta mielestäni se on jotenkin jalompaa…
Ja millaiset levyt täällä pyörivätkään! Ja miten varsinkin kepun levyllä (se tietenkin on vielä vinyyli ellei savikiekko) neula on juuttunut samaan uraan, mistä toistuu vain ”Jäätteenmäki hyvä, Lipponen paha, Jäätteenmäki hyvä…”!
Eikö tosiaan meillä ole tärkeämpiä, laajempikantoisia asioita? Eikö meillä ole tulevaisuudelle hohdokkaampia visioita kuin kiista siitä, miten tuota vähäistä yhteistä hyväämme pitäisi jakaa, ketkä ovat jääneet vähemmälle ja ovat nyt oikeutettuja saamaan enemmän ja ketkä tuon jaon osaisivat parhaiten tehdä? Emmekö me todella pysty näkemään asioita myös maan parhaan kannalta? Ovatko tämän maan asiat niin hyvin, että tällaista pitää jauhaa? Hyvinhän ne monessakin suhteessa ovat, paljolti kiitos kahdeksan vuotta jatkuneen oikeasuuntaisen hallituspolitiikan, mutta tekemistä vielä riittäisi, kun vain olisi tekijöitä. Nyt niitä ei taida olla, ei enempää nykyhallituksessa kuin meissäkään. Täysin näyttää nyt lässähtäneen edellisillä hallituskausilla nähty määrätietoinen pyrkimys ylös ja ulos ja nyt taas vallitsee stagnaatio, pysähtyneisyys niin ulko- kuin sisäpoliittisissa suhteissa ja tavoitteissa, kaikkialla, niin taloudellisesti kuin henkisesti. Ja seurauksena tästä voi olla vain taantuminen. Mielelläni olisin väärässä, mutta mutta pelkään olevani oikeassa kuten useimmiten (kerran tosin luulin olleeni väärässä, mutta huomasin erehtyneeni!).
Taannoin näillä palstoilla kirjoitteli nimimerkki "historian harrastaja" niin hyvin sodistamme ja niiden jälkeisistä ajoista, että minäkin oikein tulostin noita tekstejä itselleni. Kaivoin ne esille noita hartaana laulavia veteraaneja katsellessani, ja haluan tässä kiittää niiden kirjoittajaa, jos hän sattuu tämän huomaamaan. Hänhän mm. arveli, että meistä ei olisi enää samaan, mihin tuo veteraanisukupolvi joutui. En voi olla yhtymättä hänen käsitykseensä. Mitä kaikkea nuo miehet ja naisetkin saivat kokea pelastaessaan tämän maan sodassa, sodan raunioita korjatessaan ja maan kokonaan uudeksi rakentaessaan. Osaammeko olla heille tarpeeksi kiitollisia! Säilyttääkseni tämän tunnelman aloitan nyt neljännen joululahjakirjani, Michael Cleverleyn ”Lauri Törni, syntynyt sotilaaksi”, kun Max Jakobsonin ”Tilinpäätös”, Anatoli Gordijenkon ”Kuoleman divisioona” ja Matti Lukkarin ”Lauri Sutela, puolustusvoimain komentaja” on jo luettu. Lieneekö tämäkin sitten sitä todellisuuspakoa, mitä noilla kepun levynpyörittäjillä on, mutta mielestäni se on jotenkin jalompaa…
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kun tällä meidän aatteemme kaistalla avaukseni ei näy synnyttäneen keskustelua, laitanpa tähän tekstin, jolla vastasin eräälle kepun kannattajalle heidän loossissaan. Myös kokoomuksen fakissa olen käyttänyt vastauspuheenvuoron. Jos se kiinnostaa, käy vilkaisemassa, ole hyvä! Tiedän, että en ole ajatuksineni yksin demareiden joukossa, mutta näitä asioita tärkeinä pitäviä ei ole toistaiseksi ilmaantunut tähän yhteyteen.
Todellakin olemme niin syvällä sosialismissa, että jos vasemmistolaisimmatkin aateveljeni viime vuosisadan alkupuolella olisivat uskoneet tähän joskus päästävän sosialidemokraattien työllä parlamentaarisin keinoin, ei olisi tullut veristä sisällissotaa murheellisine jälkinäytöksineen! Ja totta on, että talonpojat ovat historiassamme osoittaneet isänmaallisuutta nuijasodasta alkaen ja osoittivat sitä myös viime sodissamme ja ehkä vieläkin - talonpojat. Mutta entä se puolue, joka mielellään heidän edustajakseen esittäytyy? Varhemmilta ajoilta en tätäkään kyseenalaista, mutta totean laulun sanoin: ”se oli silloin, mutta nyt…”
Suunta muuttui jo pian sodanjälkeisinä vuosina, kun Maalaisliitossa oli syrjäytetty isänmaalliset voimat (Kalliokoski, Vennamo ym) ja myöntyväisyysmiehet olivat astuneet remmiin kelkkansa kääntäneen Kekkosen johdolla.
Kuten historiankirjoitus on jo osoittanut, demarit asevelisosialistien (Varjonen, Leskinen, Tervo, Simonen ym) todella pelastivat maan demokratialle suistaessaan 1948 vaaleissa kommunistit vallasta ”jo riittää”-kampanjallaan ja melkoisen iskun antoi myös Fagerholmin sosialidemokraattinen vähemmistöhallitus lakkauttamalla kommunistisen Valpon. Maalaisliitto katseli tätä näköalapaikoilta, kokoomus taisi olla niin sivussa, että se tuskin edes näki, mitä tapahtui! Ja aikamoista sissisotaa (siis hallitusten sisäistä sotaa) saivat vielä demarit myöhemminkin käydä Karjalaista ja muuta K-linjaa vastaan demokraattisen Suomen ja läntisten yhteyksiemme puolesta Paasion, Sorsan ja Koivistonkin johdolla. Sorsan muistelmien (”Kansankoti ja punamulta”) mukaan tässä sodassa Kekkonen oli usein heidän puolellaan, mikä hänen kunniakseen todettakoon.
Viimeksi kuluneen vuoden tapahtumat ovat näyttäneet, että johtomiestemme läntiset yhteydet nähdään kepussa yhä lähes maanpetoksellisena toimintana, ja niiden ”paljastaminen” rikollisinkin keinoin sankaruutena! Ei käy kateeksi niitä demareita, jotka nyt joutuvat ”taiteilemaan” tuon porukan kanssa, olkoonkin, että sitä johdattelee nyt ihan rehellisen ja yhteistyökykyisen oloinen mies ja että myös demareiden joukossa on noita meidän ”myöntyväisyysmiehiämme”, joiden aiempi historia ei ole suureksi kunniaksi liikkeellemme. Onneksi on niin kuin Jari Tervo Uutisvuodossa totesi, että ”kaikki, mitä Erkki Tuomioja on vastustanut, on lopulta toteutunut”.
Tuon Jallun kommentin jätän omaan arvoonsa siksi, että ei tässä yhteydessä tarvitse noin vanhoja ja poikkeuksellisten aikojen historioita kaivella; näyttöä löytyy kylliksi myöhemmältäkin ajalta ja jopa nykypäivästä.