Rautaristi on yksi kaikkien aikojen parhaista sotaelokuvista. Sen ohjasi Sam Peckinpah ja sota tarjosi hänelle oivan ympäristön kertoa tarina juuri niillä keinoin, jotka hän suvereenisesti hallitsi. Mielenkiintoista tässä on myös se, että elokuva kertoo saksalaisista sotilaista ja elokuvan rahoitus on Euroopasta. Peckinpahin ei siis tarvinnut ylidramatisoida tai romantisoida mitään, vaan edelleenkin Rautaristi on inhottavan tehokas ja paikoin pöyristyttäväkin elokuva.
Peckinpahille sota on vain ympäristö, sen tapahtumiin ei tarinassa keskitytä, vaan kuvaus keskittyy puhtaasti yhden joukkueen tekemisiin ja sitä johtaviin upseereihin. Omista juuristaan ei Peckinpah irti pääse, aiemmin lännenelokuvissaan miehistä myyttiä käsitellyt ohjaaja keskityy entisiin teemoihinsa uudessa ympäristössä. Elokuvan päähenkilö on James Coburnin loistavasti tulkitsema korpraali Steiner. Tämä on loistava sotilas, joka antaa piut paut saksalaiselle kurille ja järjestykselle. Näin Peckinpah pääsee jälleen käsittelemään omia lempiaiheitaan, kunniaa, rehellisyyttä, ystävyyttä ja moraalia. Vastakohtina ovat mainetta ja rautaristiä tavoitteleva upseeri ja joukkonsa hengissäsäilymiseen keskittyvä korpraali.
On mielenkiintoista huomata kuinka Steiner on kuin Tuntemattoman sotilaan vänrikki Koskela. Miestensä kanssa yhtä oleva johtaja, joka omalla esimerkillään kuljettaa joukkojaan sodan melskeissä. Muutenkin Rautaristin kuvaama joukkuen on kaukana prässihousuisista sotilaista, joita usein elokuvissa näkee. Tämä elokuva ei tosiaankaan ole mitään Pearl harboria ja onneksi ei ole.
Rautaristi on omassa lajissaan mestariteos, hieno elokuva ja kokemus. Arvosana: 9
Peckinpahille sota on vain ympäristö, sen tapahtumiin ei tarinassa keskitytä, vaan kuvaus keskittyy puhtaasti yhden joukkueen tekemisiin ja sitä johtaviin upseereihin. Omista juuristaan ei Peckinpah irti pääse, aiemmin lännenelokuvissaan miehistä myyttiä käsitellyt ohjaaja keskityy entisiin teemoihinsa uudessa ympäristössä. Elokuvan päähenkilö on James Coburnin loistavasti tulkitsema korpraali Steiner. Tämä on loistava sotilas, joka antaa piut paut saksalaiselle kurille ja järjestykselle. Näin Peckinpah pääsee jälleen käsittelemään omia lempiaiheitaan, kunniaa, rehellisyyttä, ystävyyttä ja moraalia. Vastakohtina ovat mainetta ja rautaristiä tavoitteleva upseeri ja joukkonsa hengissäsäilymiseen keskittyvä korpraali.
On mielenkiintoista huomata kuinka Steiner on kuin Tuntemattoman sotilaan vänrikki Koskela. Miestensä kanssa yhtä oleva johtaja, joka omalla esimerkillään kuljettaa joukkojaan sodan melskeissä. Muutenkin Rautaristin kuvaama joukkuen on kaukana prässihousuisista sotilaista, joita usein elokuvissa näkee. Tämä elokuva ei tosiaankaan ole mitään Pearl harboria ja onneksi ei ole.
Rautaristi on omassa lajissaan mestariteos, hieno elokuva ja kokemus. Arvosana: 9
Vastaukset 20
Vanhimmat
Oli katsomaton elokuva kunnes poimin sen ALE-korista.
Paikoin ehkä hieman kökkö mutta teemoiltaan vaikuttava elokuva. Mietin aivan samaa vertausta Lammio/Koskela mutta tässä oltiin menty vielä pidemmälle jopa parodian ovia kolkuttelemaan. Steiner oli todella kova jätkä joka hoiti hommansa ammattitaitoisesti miehiään turhaan vaarantamatta. Entä tämä toinen hemmo? Oli todella kyylä tyyppi.
Sodan mielettömyys ja sotilaiden juurettomuus tuli esille tarinassa erinomaisesti. Sotilas sotii eikä jää kykkimään mors'maikkujen syliin, vaikka itse olisin jäänyt mielummin sinne lämpimään.
Kyllä tätä katsoo ennen kuin tyhjänpäiväisiä Pearl harboreita.
Niin ja tervetuloa taas kehiin. Yritän vastailla juttuihisi aina kun tekstiä vaan syntyy, lupaan sen!
Rautaristi on ehdottomasti Peckiksen mestariteos Hurjan joukon ohella. Ympärillä vellovan sodan, joka näytetään ohjaajan tyylin mukaisena makaaberina kuoleman balettina, keskellä tiivistyvä kahden upseerin välinen arvovaltataistelu kertoo tosiaankin täysin muusta asiasta, kuin sodankäynnin yksityiskohdista. Erityisen hienoa on kuitenkin se, ettei elokuvan päähenkilöiden vastakkainasettelu pelkisty poliittisten katsantokantojen yhteentörmäykseen, vaan kyse on inhimillisistä ominaisuuksista. Mikäli Stranskystä olisi tehty hanhenmarssia kävelevä monokkelipäinen natsi, olisi hänen, sekä (amerikkalaisittain ääntävän) Steinerin suhde lähinnä koominen ja koko elokuva olisi muistuttanut lähinnä hienosti filmattua Korkeajännitys-jaksoa. Tämän sijaan Stranskysta on tehty preussilainen aristokraatti, joka antaa Steinerin tavoin piupaut kansallissosialistiselle ideologialle ja joka tavoittelee henkilökohtaista menestystä - tosin toimien itsekin ulkoisen paineen alla, koska ei voi olla palaamatta kotiin ilman rautaristiä. Steiner puolestaan on selvästikin saanut Rautaristin sitä erityisemmin tavoittelematta - täyttämällä valvollisuutensa ja selvästikin osoittamalla luontaiset johtajantaitonsa. Näiden kahden miehen kamppailu, joka huipentuu Stranskyn raukkamaiseen petokseen, on yksi elokuvahistorian kiehtovimmista ihmissuhteista. Elokuvan kruunaa asen alussa, sekä lopussa taustamusiikkina käytetty lastenlaulu, joka Peckiksen tyylin mukaisesti muodostaa hienon vastakohtaisuuden.
jäänyt minulta katsomatta, kunnes vihdoin anttilasta löytyi pilkkahinnalla.
Hieno elokuva, vaikka mielestäni ajan hammas oli hieman ehtinyt puraista. Näyttelijätyö oli hyvää ja Peckinpah loihti silmiemme eteen sodan mielettömyyden ja tavallisen rivijermun kärsimyksen. Ihan terveellistä katsoa välillä leffa, joka katsoo asioita myös saksalaisten silmin.
En vain löytänyt sille raakuudelle "syytä"!
On monta sotaelokuvaa, joista minäkin pidän,
mutta olen niistä löytänyt sen syyn!
Kyynisyys on paikallaan, tottakai,
sillä oikeassa sodassa niin monet miehet
ja naiset ovat kaatuneet! Ja miksi?
Kuka hullu näitä sotia aloittaa jne.
Tässä hapuilin peittoa silmilleni,
välillä vain ääniä kuunnellen. ;)
(Jotka kertoivat paljon)! ;))
Sepä se kun sodan raakuudelle ei aina ole syitä...
Ymmärrän sen hyvin!
Mutta tässä ko elokuvassa ei ollut riittävää
'syytä' niille raakuuksille.
Elokuva oli huonosti pohjustettu tavalliselle
katsojalle. Sotafriikit ovat erikseen. :)
Täytyy sanoa, että minäkin olen kanssasi hieman eri mieltä tässä asiassa. Minkälainen "syy" oikein tarvitaan sodan käyttämiseen viitekehyksenä? Ensinnäkin jos kyseenalaistamme koko sodan, ei mikään riitä tallaiseksi syyksi. Mikäli puolestaan hyväksymme sodan luonnollisena "politiikan jatkumona", ei enää ole olemassa huonoja syitä sen kuvaamiseen. Vai onko sotaelokuvassa "syyn" oltava hyvin konkreettinen, kuten esimerkiksi Navaronen Tykkien tuhoaminen?
Mielestäni Peckis teki lisäksi rohkeasti kuvatessaan sotaa ja kärsimystä juuri saksalaisten näkökulmasta. Tässä hän oli ainakin parikymmentä vuotta etuajassa!
Laitan sanani uuteen muotoon.
Ehkä kaikkia raakuuksia ei tarvitsisi niin
kovin kuvata!
Joitakin katsoja ymmärtää kuitenkin.
En pidä väkivallalla mässäilystä. :)
Ok, tuon vastauksen ymmärrän paremmin. Lähinnä takerruin siihen kun puhuit "syystä" väkivallalle _sotaelokuvassa_. Tiedoksi muuten, että Peckinpahin lähes kaikki elokuvat ovat melko väkivaltaisia. Koska haluan kuitenkin suositella Peckistä sinullekin, Pikku Mui, kehoitankin sinua katsomaan elokuvan Junior Bonner. Se on Peckiksen elokuvista väkivallaton ja käsittelee Rodeoratsastajan (Steve McQueen) ja hänen isänsä suhdetta.
löytyy heti kun osaan vain pukea ajatukseni
sanoiksi, hih! :)
En löydä siltikään syytä kaikelle sille
väkivallan esittämiselle.
Tottahan sota on väkivaltainen,
mutta mässäilemään ei saa sortua.. ;))
(Huom. naiskatsojan mielipide) :)
Olen nähnyt kait kaikki ohjaajan elokuvat,
mukaan luettuna Bonnerin,
joka on todella hyvä.
Pakotie taitaa olla suosikkini. :)
Mukava kuulla, että olet tutustunut koko aineistoon. Oletko muuten nähnyt Peckinpahin elokuvan "Deadly Companions"? Se on debyytti, eikä kovinkaan erikoinen, mutta ainakin omaa versiotani jouduin metsästämään jonkin aikaa.
Getaway on eriomainen, mutta ehdottomasti oma Peckis-suosikkini Rautaristin ohella on "Bring me the Head of Alfredo Garcia" - elokuva, joka alkaa kuvalla joutsenista ja päättyy kuvaan jossa Thompson-konepistooli sylkee kuolemaa päähenkilölle (loistava Warren Oates). Siinä on ikäänkuin tarinan alku ja loppu, Alfa ja Omega. Niin, tässä yhteydessä olisi lähes pyhäinhäväistystä jättää mainitsematta The Wild Bunch, joka on ehdottomasti klassikko uudempien jenkkiwesternien joukossa!
taitaa olla Deadly Companions,
ellen sitten nuorempana ole nähnyt.
Tuokaa minulle.. on oikea veripläjäys!
Taisin katsella sitä lippa silmillä. ;)
Viheltävät luodit ja Majuri Dundee
ovat mukiin meneviä.
Hurja joukko on 'hurjan' hyvä. :)
Eipä sitä Deadly Companionsia kannata surra. Ihan kohtalainen mutta, kuten sanoin, Peckis ei ole vielä puhjennut täyteen kukkaansa. Ehkäpä tunnelmaltaan ahdistavin Peckiksen elokuva on muuten "Straw Dogs", joka on melko brutaali kasvutarina. Melkein lukisin tuon elokuvan identtiseksi Boormanin "Deliverance"n kanssa (muistaakseni Reynoldsin eka suurempi rooli)
Jokaisella on oltava se debyytti!
Toisilla natsaa heti, toisilla ei koskaan. :)
Kyllä, olet oikeassa!
Syvä joki heijastaa sitä samaa ahdistusta
kuin Olkikoiratkin.
Tärkeitä vaikuttajaelokuvia silti molemmat! :)
Itse asiassa elokuva on yllättävän tarkka kuvaus itärintamalle tyypillisille tapahtumille. Niin sakasalaisille kuin venäläisillekin iskostettiin mieliin vastapuolen kauheus, joten itärintamasta tuli raaempi ja julmempi kuin mitä esimerkiksi länsirintamasta tuli. Tämä on varmaan jo alkuperäistekstissä oleva asia, jonka Peckinpah on ottanut elokuvaankin. Sen mitä olen itärintaman oloista lukenut, niin elokuva istuu käsityksiini todella hyvin. Saksalainen näkökulma on myös piristävä.
tässä tapauksessa varmaankin puolustaa paikkaansa.
Olen lukenut sotahistoriaa, mutta vähiin on jäänyt tietoni kertomistasi asioista.
Varmaan niin onkin, uskon kun sanot. :)
Eikö tämä elokuva ollut myös
ilman naisia kuvattu genrensä esikoinen?
Siis Pechinpahilta?
Jos syväluotaisin hänen teoksiaan,
niin voisin mainita yhtenä piirteenä
sen kaksinaismoralismin, mikä ilmenee
julmuus vs viattomuus,
nauru vs suoranainen barbaarius,
idealismi vs hirveydet veren voimalla.
Miehet ovat jotenkin rujoja,
paikkansa menettäneitä ja henkisellä puolella
orvoksi jääneitä.
Kykenemättömiä tuntemaan sympatiaa,
siis emotionaalisesti köyhiä.
Elokuvassa on tarkka kuvaus,
niin on varmaan todellisuudessakin ollut. ;)
Kyllä nyt Pikku Muilla on ollut se peitto silmillä väärään aikaan:-) Kyllähän Rautiksessa on kohtaus, jossa saksalainen osasto ottaa sotavangiksi venäläisen, naisista koostuvan, joukkueen.
Elokuvia, jossa naisia ei ole lainkaan - edes statisteina - on todella vähän. Yhtenä esimerkkinä tulee mieleen amerikan lama-aikaan sijoittuva "The Emperor of the North", jossa Lee Marvin ja Ernest Borgnine. Westerneissäkin naiskauneutta näkee verraten runsaasti.
Minun pitää tehdä peittoon reijät, ehdottomasti!
Tai sitten lopettaa kirjoittelu sellaisista
elokuvista, joita en ole aikoihin nähnyt! ;)
En muista kertomaasi kohtausta ollenkaan.. ;)
Kiitos oikomisesta! :)
Niin - se kohtaushan ei kestäne, kuin kymmenisen minuuttia, joten eipä ollut kovinkaan paha moka. Sitäpaitsi siinä kohtauksessa ei varsinaisesti ole mitään olennaista elokuvan idean - eli päähenkilöiden välisen kamppailun - kannalta
willi heinrich: n romaaniin " kubanin sillanpää " sukka suosittelee.