Minulla on ongelma! Olen yksinäinen. Miksi olen yksinäinen? Miksi en tule toimeen toisten kanssa? Mikä minussa on vikana? Käyn terapiassa selvittämässä sitä.
Ongelmaani yritetään hoitaa. Mietitään sitä ja mietitään tätä. Mikään ei auta. Saan lääkkeitä: mielialalääkkeitä, rauhottavia, unilääkkeitä ja sitten yhä vahvempia pillereitä. En pysty nukkumaan, en valvomaan, en keskittymään, en ajattelemaan.
Päänahka hilseilee, paino nousee, on jatkuva ripuli, rinnoista tulee maitoa, vaikken edes ikinä ole ollut raskaana. Niin lisää ongelmia, lisää terapiaa...
Mielialalääkeet auttoivat. Lakkasin itkemästä joka päivä. Lakkasin kyllä myös nauramasta, mutta siihen kukaan ei kiinnittänyt huomiota. Ei psykiatri kysynyt, onko sinulla enää koskaan hauskaa? Lakkasin myös saamasta orgasmeja. Vihasin turvonnut ruumistani. Vihasin. Vihasin. Oli otettava lisää lääkettä, jotta sietäisin elämää.
Synnyin tavalliseen perheeseen. Niin luulen. Ihan tavalliseen. Sellaiseen, jossa ei tiedetä, mitä on empatia, myötätunto ja rakkaus. Jossa ihmissuhteita käytetään omien toiveiden täyttämiseen, oman hulluuden temmellyskenttänä.
En jaksanut antaa niiden riistää itseäni. Olen nyt siis yksin. Ainoat ihmissuhteeni ovat terapeuttini ja psykiatrini. Paitsi muutamat vieraat ihmiset, jotka tulevat alati vaihtuvassa työympäristössäni vastaan ja jotka täytyy siksi muka "tuntea". Kuitenkin kaikki on vain näytelmää. Jos en halua juoruta pahaa toisista, niin saan olla yksinäni.
En lopeta terapiaa, vaikka tiedän sen olevan hyödytöntä. Sillä edes sen tunnin viikossa saan puhua jonkun kanssa. Ei minussa ole mitään vikaa. Paitsi se, että elimistöni on sekaisin jatkuvasti käyttämistäni lääkkeistä. En kuvittele olevani yksinänen. Minä olen yksinäinen. Ja se sattuu.
Toisilla on varaa valita ne, joiden kanssa viihtyy. Luulen että suurimmalla osalla on perhe ja työympäristö ehkä naapuri tai pari kaveria. Riittävät sosiaaliset suhteet. Jos joukossa on joku, kuten minä, joka ei mielytä täysin, niin sen voi jättää omiin oloihinsa. Ei se ole heidän ongelmansa.
Ja miten minusta muka tulee ikinä seurallista toisten viihdyttäjää? Onko minun käytävä teatterikoulu selvitäkseni arjen ihmissuhteista?
Ei minussa ole mitään vikaa. En usko. Pahoinvointi länsimaissa lisääntyy (myös) sitä mukaa kun erilaisuutta ei tarvitse sietää. Sitä mukaa kun itsekkyys lisääntyy, kun vain omien tarpeiden tyydyttäminen on merkittävää. Kun "säästäminen" on pakko.
Minä olen yksinäinen. Sitä eivät lääkket paranna. Sitä ei terapia paranna, koska yksinäisyys ei ole mielikuvitusta, joka muuttuu, kun riittävästi sitä mietin. Miksi kukaan tunnu tajuavan, että ongelmani voivat johtua myös siitä, että ne ovat todellisuutta? Sillä kuka jaksaa puhua vain peilikuvalleen ja olla onnellinen?
Kai sanotte, että minun pitää miettiä terapiassa, miten miellyttää ihmisiä enemmän, jotta he pitäisivät minusta. Lause itse sisältää jo sairauden, josta se yrittää parantaa.
Kuten jo sanoin, siinä auttaa teatterikoulu enemmän kuin terapia. Siinä auttaa ihmissuhdekoulu, jossa opetetaan manipuloimaan toisia, olemaan tilanteessa kuin tilanteessa lipevän mielyttävä... Niinkö ihmissuhteita saadaan? Niinkö niitä hoidetaan?
Ehkä sanotte, etten ole yrittänyt. Etten ole tavannut ihmisiä riittävästi. Olen kuin mielipuoli toiminut järjestöissä, käynyt kerhoissa, lähettänyt kirjeitä, kortteja, tekstiviestejä, soittanut, olen juossut ravintoloissakin...
Joku jaksaa kuunnella hetken. Joku ei senkään vertaa. Jokainen pettymys viiltää lisää. En jaksa enää. Jos en kelpaa, niin en sitten.
En ole paha. Siitäkö kaikki johtuu? Kun kukaan muu ei huoli rakkauttani, lahjoitan sen kissalleni. Se nukkuu sylissäni ja minun kanssani.
Miksei kukaan muu halua sitä (rakkautta)? Vaikka olen sitä yrittänyt tyrkyttää, se ei kelpaa kuin yöksi korkeintaan. Miksi minun pitää jäädä leikkikentän laidalle katsomaan, kun muut leikkivät? Miksi?
...kyllä tiedän. Siksi, että lapsenakin jo jäin sinne. Siksi, etten koskaan oppinut, miten pääsee mukaan. Eikä siihen siksi vaikuta mitään se, mitä olen. Voin olla kuinka ihana, rakastetava, herttainen tai vittumainen, kylmä, kova. Ei sillä ole väliä - enää. Ei tietä avata enää 20 vuotta myöhemmin, ei ikinä. Minä vain odotan, että joskus kuolen ja tämä kärsimys lakkaa.
Ehkä nopeutan luonnollista tapahtumaa. Älkääkä väittäkö vastaan, sillä ei minun kuolemaani kukaan huomaa. Mutta ehkä juuri siksi se ei niin huvitakaan. Minä en enää odota mitään.
Ongelmaani yritetään hoitaa. Mietitään sitä ja mietitään tätä. Mikään ei auta. Saan lääkkeitä: mielialalääkkeitä, rauhottavia, unilääkkeitä ja sitten yhä vahvempia pillereitä. En pysty nukkumaan, en valvomaan, en keskittymään, en ajattelemaan.
Päänahka hilseilee, paino nousee, on jatkuva ripuli, rinnoista tulee maitoa, vaikken edes ikinä ole ollut raskaana. Niin lisää ongelmia, lisää terapiaa...
Mielialalääkeet auttoivat. Lakkasin itkemästä joka päivä. Lakkasin kyllä myös nauramasta, mutta siihen kukaan ei kiinnittänyt huomiota. Ei psykiatri kysynyt, onko sinulla enää koskaan hauskaa? Lakkasin myös saamasta orgasmeja. Vihasin turvonnut ruumistani. Vihasin. Vihasin. Oli otettava lisää lääkettä, jotta sietäisin elämää.
Synnyin tavalliseen perheeseen. Niin luulen. Ihan tavalliseen. Sellaiseen, jossa ei tiedetä, mitä on empatia, myötätunto ja rakkaus. Jossa ihmissuhteita käytetään omien toiveiden täyttämiseen, oman hulluuden temmellyskenttänä.
En jaksanut antaa niiden riistää itseäni. Olen nyt siis yksin. Ainoat ihmissuhteeni ovat terapeuttini ja psykiatrini. Paitsi muutamat vieraat ihmiset, jotka tulevat alati vaihtuvassa työympäristössäni vastaan ja jotka täytyy siksi muka "tuntea". Kuitenkin kaikki on vain näytelmää. Jos en halua juoruta pahaa toisista, niin saan olla yksinäni.
En lopeta terapiaa, vaikka tiedän sen olevan hyödytöntä. Sillä edes sen tunnin viikossa saan puhua jonkun kanssa. Ei minussa ole mitään vikaa. Paitsi se, että elimistöni on sekaisin jatkuvasti käyttämistäni lääkkeistä. En kuvittele olevani yksinänen. Minä olen yksinäinen. Ja se sattuu.
Toisilla on varaa valita ne, joiden kanssa viihtyy. Luulen että suurimmalla osalla on perhe ja työympäristö ehkä naapuri tai pari kaveria. Riittävät sosiaaliset suhteet. Jos joukossa on joku, kuten minä, joka ei mielytä täysin, niin sen voi jättää omiin oloihinsa. Ei se ole heidän ongelmansa.
Ja miten minusta muka tulee ikinä seurallista toisten viihdyttäjää? Onko minun käytävä teatterikoulu selvitäkseni arjen ihmissuhteista?
Ei minussa ole mitään vikaa. En usko. Pahoinvointi länsimaissa lisääntyy (myös) sitä mukaa kun erilaisuutta ei tarvitse sietää. Sitä mukaa kun itsekkyys lisääntyy, kun vain omien tarpeiden tyydyttäminen on merkittävää. Kun "säästäminen" on pakko.
Minä olen yksinäinen. Sitä eivät lääkket paranna. Sitä ei terapia paranna, koska yksinäisyys ei ole mielikuvitusta, joka muuttuu, kun riittävästi sitä mietin. Miksi kukaan tunnu tajuavan, että ongelmani voivat johtua myös siitä, että ne ovat todellisuutta? Sillä kuka jaksaa puhua vain peilikuvalleen ja olla onnellinen?
Kai sanotte, että minun pitää miettiä terapiassa, miten miellyttää ihmisiä enemmän, jotta he pitäisivät minusta. Lause itse sisältää jo sairauden, josta se yrittää parantaa.
Kuten jo sanoin, siinä auttaa teatterikoulu enemmän kuin terapia. Siinä auttaa ihmissuhdekoulu, jossa opetetaan manipuloimaan toisia, olemaan tilanteessa kuin tilanteessa lipevän mielyttävä... Niinkö ihmissuhteita saadaan? Niinkö niitä hoidetaan?
Ehkä sanotte, etten ole yrittänyt. Etten ole tavannut ihmisiä riittävästi. Olen kuin mielipuoli toiminut järjestöissä, käynyt kerhoissa, lähettänyt kirjeitä, kortteja, tekstiviestejä, soittanut, olen juossut ravintoloissakin...
Joku jaksaa kuunnella hetken. Joku ei senkään vertaa. Jokainen pettymys viiltää lisää. En jaksa enää. Jos en kelpaa, niin en sitten.
En ole paha. Siitäkö kaikki johtuu? Kun kukaan muu ei huoli rakkauttani, lahjoitan sen kissalleni. Se nukkuu sylissäni ja minun kanssani.
Miksei kukaan muu halua sitä (rakkautta)? Vaikka olen sitä yrittänyt tyrkyttää, se ei kelpaa kuin yöksi korkeintaan. Miksi minun pitää jäädä leikkikentän laidalle katsomaan, kun muut leikkivät? Miksi?
...kyllä tiedän. Siksi, että lapsenakin jo jäin sinne. Siksi, etten koskaan oppinut, miten pääsee mukaan. Eikä siihen siksi vaikuta mitään se, mitä olen. Voin olla kuinka ihana, rakastetava, herttainen tai vittumainen, kylmä, kova. Ei sillä ole väliä - enää. Ei tietä avata enää 20 vuotta myöhemmin, ei ikinä. Minä vain odotan, että joskus kuolen ja tämä kärsimys lakkaa.
Ehkä nopeutan luonnollista tapahtumaa. Älkääkä väittäkö vastaan, sillä ei minun kuolemaani kukaan huomaa. Mutta ehkä juuri siksi se ei niin huvitakaan. Minä en enää odota mitään.
Vastaukset 6
Vanhimmat
minkä ikäinen olet ja mistä päin
Jos haluat alkaa mailailemaan toisen yksinäisen kanssa niin tässä olisi osoitteeni
[email protected]
Ei Sinun tarvitse miellyttää muita ihmisiä, saavuttaaksesi heiltä huomiota, arvostusta,rakkautta ym.asioita.Et Sinä ole olemassa vain ja ainoastaan Sitä varten.
Kaikista tärkein tehtäväsi on tehdä itsellesi mahdollisimman hyvä olo.
Kaikkein tärkeintä on että olet jaksanut kirjoittaa tänne nettiin!Varmaan oli vaikeaa ja raskasta se asioiden kirjoittaminen, mutta samalla se on myös hyvin terapeuttista.Ja oloasi helpottavaa.On ilo että Sinä jaksoit hakea vertaistukea täältä.Ja olen varma että tulet sitä saamaan runsain mitoin.
Sinulla on jo hyvä alku, kun olet rakastanut itseäsi niin paljon, että olet hankkinut seuraksesi lemmikin, joka pyyteettömästi rakastaa Sinua sellaisena kuin olet.Lemmikistäsi on Sinulle aina seuraa ja sillekin voit kertoa huoliasi ja mukavia asioita, joita uskon Sinun kohdallesi osuvan roppakaupalla.Kyllä eläimet ymmärtävät ja osaavat lohduttaa ja jakaa ilonhetkiä kanssasi.
En tiedä mitä lääkitystä käytät, mutta olettaisin ettei se Sinun kohdallasi ole paras mahdollinen.Vaihtoehtoja on paljon.
Esim.Serotoniinijohdannaiset,joista itse olen saanut avun.Ei itketä, mutta naurattaa ja hymyilyttää sitäkin enemmän.Silloin kun on aihetta!Harkitseppa lääkärisi kanssa lääkkeenvaihtoa.Luulisin että hän siihen suostuu, kun kerrot olostasi nyt ja millainen haluaisit sen olevan.
Jatka ihmeessä terapiakäyntejäsi kun tänä säästöjen aikakautena Sinulla on mahdollisuus niin tehdä.On olemassa myös terapiaryhmiä,jos sellainen tuntuisi Sinusta mielekkäältä.Läheskään kaikki,jotka tarvitsisivat apua eivät sitä saa.On etuoikeus saada hoitoa.Eli kaikki mahdollinen apu mitä on saatavilla täytyy vastaanottaa.Sekin on itsensä tervettä rakastamista.Kuten kaikki omasta hyvinvoinnistaan huolehtiminen.
Seuraavaksi mietippä sellaisia asioita,joita olet aina halunnut tehdä,tai joita olet joskus ennen tehnytkin ja joista pidit/pidät vieläkin.Aina voi aloittaa entisen harrastuksen uudelleen tai jopa aloittaa ihan uuden joka on aina kiinnostanut,mutta joka on aina vain jäänyt suunnittelun asteelle.
Nämä lapsuusasiat on melko monen meidän kohdalla nyrjähtäneet enemmän tai vähemmän ja se vaikuttaa kyllä koko elämään.Ajatteleppa asiaa niin, että jos Sinua on joku kohdellut joskus huonosti, että hänellä itselläänkään ei varmasti ole ollut helppoa.Ehkä hän on yrittänyt parhaansa niissä oloissa ja niillä avuilla jotka hänellä on ollut.Päätä että annat anteeksi ikävät teot toisille ja myös itsellesi,jos on olemassa sellaisia asioita jotka olet mielestäsi joskus tehnyt toisin kuin olisi pitänyt.
Kirjoitappa vaikka huulipunalla vessan peiliin:Minä olen tärkeä ja minulla on hyvä olla!
Sitä tulee katsottua monta kertaa päivässä.Ja alitajuntasikin alkaa uskoa sen tosiasian.Ja olosi alkaa parantua...
Käyppä vielä lukemassa tällä palstalla 24.12.kirjoitettu Lämmintä joulumieltä-kirjoitus ja varsinkin siellä se vastaus yksinäiselle ihmiselle.Koetappa ensi alkuun näitä keinoja ja muista,ettei ihminen ole koskaan yksin,kun hänellä on niin hyvä,läheinen ja rakas ystävä,kuin hän itse.Vaali sitä ystävyyttä huolella.Ja pidä itsestäsi hyvää huolta.Lämpimiä terveisiä lähettää ystävä joka on kokenut samoja asioita kuin Sinäkin.
Kiitos kaikille vastaajille. Tässä vastaan kuitenkin samassa veneessä olevalle.
Annoit monta hyvää neuvoa ja ajatusta. En jouda kaikkiin puuttumaan vaan haluan selventää omakuvaani, yritän miettiä, miksi minusta ei pidetä.
Aloitetaan kuitenkin hyvistä puolista, joita minulla oli lapsena. Olin hyvä koulussa. Minun ei koskaan tarvinnut nähdä juurikaan vaivaa enkä muista, että minulta olisi odotettu kotona jotakin (silloin vielä). Ei kai sitä mitään tarvitse tehdä, kun tyttö tuo ysejä ja kymppejä, eikä läksyjen tekemisessä tarvitse auttaa.
En tiedä olinko lahjakas. Minun koulumenestykseni perustui lapsena muistiin. Kerran kerrottu oli mielessä kokeessakin ilman, että sitä tarvitsi kerrata. Mutta nyt on asiat toisin, kun muisti ei toimi enää noin.
Kotona oli karmeaa, kun isäpuolella oli rajatilapersoonallisuus. Hän oli hirveä tyranni kodin seinien sisäpuolella, mutta manipuoloi ja sai kaikki muut uskomaan, että hän on mitä ihanin ihminen. Hän sai äkkiarvaamatta raivokohtauksia ja silloin oli parasta tanssia hänen pillinsä mukaa ja nopeasti.
Äiti ei välittänyt mitään. Pisti vain silmät kiinni. Niin kauan kun hän ei ollut raivokohtauksen kohteena, hän oli tekijän puolella helpottaakseen omaa oloaan. Lapsiaan hän ei suojellut.
Sitten, erään seikan takia minua karsastettiin koulussa. Enää tätä seikkaa ei ole olemassa, mutta silloin se oli syy jättää minut ulos leikeistä.
Tällä kaikella yritän sanoa, että sosiaaliset taitoni eivät koskaan kehittyneet. Kotona pelkäsin, että koska katto seuraavan kerran romahtaa. Koulussa ikään kuin nuolin näppejäni pää painuksissa. Tilanne parani vähän ollessani 12-14 vuotias, mutta sen jälkeen minulla ei ole enää ollut kavereita.
Nykyään minun on usein vaikea seurata ihmisten keskustelua. En pysy siinä mukana. Tai jos pysyn ja yritän sanoa jotakin väliin, niin minua tuijotetaan monttu auki. Minulla meni vuosia tajuta, että näin tämä aina toistuu. Sanottuani sanani ihmiset jatkavat juttua kuin minua ei olisikaan.
Keskustelussa usein joudun miettimään kauheasti, että mitä tuo tarkoitti ja miten se liittyi mihinkään. Sitten ehkä pysyn mukana juonessa, mutta olen aina liian myöhässä kommentoidakseni mitään. Minun pitää aina vähän palata edelliseen asiaan.
Kouluissa minulla on mennyt paremmin. Siellä keskustelun aiheena on jokin asia, joka on opittava ja siitä olen usein perillä. Eikä koulussa kukaan hämmästy minun erittäin asiapitoista vastausta. He ovat tyytyväisiä: olen heille robotti, joka palavasta halusta tulla hyväksytyksi, antaa heille oikeat vastaukset ja auttaa heitä lisää pyytämättä.
Vaikka koulussa tajuan asiat, minun on usein vaikea tajuta ihmisten asioita. Kun käyn virastossa, minusta tuntuu kaiken aikaa, ettei virkailija tajua kysymyksäni. Enkä minä ymmärrä hänen vastauksiaan. Haluan aina tajuta asiat perinpohjin (mitä järkeä lähteä pois ja ajatella, että ehkä asiat joskus selviää, haluan tietää homman, kun kerran olen vaivautunut sinne ottamaan siitä selvää.) En tajua, mikä tässä viestinnässä tökkii. Haluan usein ymmärtää asiat hieman laajemmin, jotta ymmärrän oman osuuteni tässä pyörässä. Virkailijat ja minäkin vain tunnumme muuttuvan kärsimättömiksi ja aggressiivisiksi.
Silloin tuntuu, että olen varmaan ihan idiootti. Minulle on selitettävä kaikki ja silti katselen ihmeissäni ja kyselen lisää. Se tuntuu hassulta, kun totuin koulussa olemaan juuri päinvastaisessa tilanteessa: minulta kysytään ja tiedän vastaukset. Onko tässäkin sosiaalisessa pelissä jotkut sellaiset säännöt, joita en tiedä olevan olemassa ja siksi keskustelu menee pieleen? Mitkä ne ovat ja kuka opettaisi ne minulle?
Minusta tuntuu, että ihmiset luulevat seurassani, että he ovat ainoita, jotka tuntevat olonsa epämielyttäväksi seurassani. He ajattelevat, että heille olen kummallinen, mutta on varmasti muita, jotka ymmärtävä minua. Mutta se ei oli niin, ei ole muita.
Tiedättekö, miltä minusta tuntuu, kun kaipaan millaista tahansa suhdetta ihmiseen ja kun kaikki ihmiset suhtautuvat minuun niin: TUON KANSSA ON EPÄMIELYTTÄVÄ OLLA: Jokainen ihminen lyö minua tuolla leimasimella. En haluaisi asian olenva niin, mutta en osaa sitä muuttaa.
Ennen en jännittänyt ihmisiä. Mutta olen oppinut. En enää puhu, ellei ole pakko. Pakenen kodin hiljaisuuteen, jos ei ole pakko osallistua. En kestä enää yhtään minua tuijottavia katseita, jotka miettivät, että mitä tuo oikein ajattelee. Ihmisiä, jotka vetävät naamalleen mukavan virneen ja pyytävä pitämään yhteyttä, vaikka eivät sitä toivo. (Eivätkä tee, jos yritän palata asiaa.)
Pitää lisätä vielä, että minulla on jostakin syystä (joidenkin sanojen mukaan) hyvin intensiivinen katse. Luulen, että se johtuu siitä, millä pärjäsin myöhemmissäni opinnoissani, kun pelkkä muisti ei riittänyt. Minulla on hyvä keskittymiskyky. Kun paneudun asiaan, en kuule enkä näe mitään. Siksi paneutuessani kuuntelemaan ihmistä, minä katson häntä silmiin - kai se on luonnollista.
Mutta eräs mies väitti, että silmissäni on jotakin, peitti omat silmänsä ja halusi pois. En usko mihinkään yliluonnolliseen, mutta hän taisi uskoa. Minua karmii, että tuollainen pelko heräsi vain siitä, että katsoin häntä. Miten minä olen ihmisten kanssa tekemisissä, jos en voi edes katsoa heitä?
Minulle jokainen päivä on kärsimys. Joko se on kärsimystä siitä, etten tapaa ketään, koska olen lukkiutunut kotiini tai sitten se on kärsimystä jokaisesta epäonnistuneesta sosiaalisesta tilanteesta, jossa olen ollut päivän aikana.
Enkä näe, että tämä voisi mitenkään parantua. Vai mistä aloittaa? Missä opetetaan ihmisten tunneilmauksia? Kun ilmeisesti en tajua niistä tuon taivaallista. Mutta sellainen oppi olisi kai saatava ennen kuudetta ikävuotta tai vastaavaa.
Lapsia olen pelännyt enemmän kuin ruttoa. Ihmettelen, miten ihmiset osaavat heti hauskuuttaa lapsia. Minä pelkään heitä edelleen. En osaa sanoa heille mitään, en osaa kysyä mitään, en tiedä, lasten seurasta haluan kiivaammin pois kuin aikuisten.
Olen työpaikalla päässyt katsomaan, miten ihmisiä irtisanotaan. Joku surkea luuseri saa pitää työpaikkansa, koska ei sitä kuulemma voi sanoa irti, mitä se sitten tekee, ei sillä ole elämässä muita mahdollisuuksi. Minua ei kuitenkaan lasketa tällaiseksi luuresiksi, minut sanottiin irti.
Se oli jotenkin viimeinen tippa. Sillä ei minulla ole sen jälkeen mitään tekemistä elämässä enää. Mikä helvetti on etsiä työpaikkaa ja yrittää tutustua uusiin ihmisiin. Kuinka monen helvetin läpi kuljenkaan, kuinka monta iltaa kuluu itkien, kun joka päivä minua tuijotetaan kuin avaruusolentoa ja minun pitäisi teeskennellä olevani ihminen.
En kestä enää yhdenkään paikan etsimistä, tarkoitan yhdenkään sellaisen paikan etsimistä, johon voisin kuulua, jossa voisin olla rauhassa, jossa voisin olla hiljaa hyväksytty. En muuta.
Tunnen itseni niin erilaiseksi. Tunnen itseni kummalliseksi - ja kärsin siitä.
En voi kirjoittaa peiliin, että olen tärkeä. En ole sitä. Sen kirjoittaminen muistuttaa minua vain siitä, etten ole tärkeä. Ja voin vannoa, ettei kuolemaani huomaa kukaan. Ihmiset ovat tehneet minulle alusta asti selväksi, etten ole täällä kaivattu.
Hyvä Kyynelsilmä,toivottavasti pian entinen sellainen!Haluaisin tietää minkä ikäinen olet ja millä alalla olet opiskellut ja työskennellyt.Ilmeisesti olet nainen,jos en väärin arvaa.Ihan vain kiinnostuksen vuoksi ja auttaakseni Sinua ystäväin,näitä kyselen.
Meidän perheessä on vastikään todettu aikuisella (täysi-ikäisellä)lapsellani Aspergerin Syndrooma.Se on neurologinen kehityspoikkeama,jolle et itse ole voinut mitään,etkä millään toimillasi olisi sitä pystynyt estämään.Joten älä syyllistä siitä itseäsi,vaan ota rohkeasti selvää asiasta.Uskon että elämäsi tulee helpottumaan huomattavasti sen jälkeen,kun Sinulle selviää mistä oikein on kyse.Kyseinen sairaus diagnosoitiin Suomessa ensimmäisen kerran vasta vuonna 1996,joten aikaisemmin siitä on ollut saatavilla vähän tietoa.Kirjoitappa Aspergerin Syndrooma hakukoneelle ja tutustu asiaan.Näin äkkiseltään kuulostaisit melko varmasti Asperger-henkilöltä.Kertomasi tuntemukset ja oireesi kuulostavat minusta todella tutuilta.Asuinpaikkakunnastasi riippuen,on olemassa erilaisia mahdollisuuksia tutkia asia ja tehdä diagnoosi.Sen jälkeen sinulla on mahdollisuus päästä kuntoutukseen ja saada muilta saman sairauden kanssa kamppailevilta vertaistukea,joka on ehdottomasti tärkeä apu minkä tahansa sairauden kanssa selviämisessä.
Odotan mielenkiinnolla vastaustasi.Koska ko. sairaus on hyvin vahvasti periytyvää,tunnistan itsessäni myös samoja oireita...Että
Samanlaisen tunteen kokeneena ja siitä selvinneenä kehottaisin sinua, kuten minäkin tein, pyytämään lähetettä mielisairaalaan. Minullakin oli erittäin paha olo. Monesti tuntui siltä että voisin jopa lopettaa itseni. Mutta viimein jaksoin kuin jaksoinkin mennä työterveysläärini juttusille ja PYYSIN häneltä lähetettä mielisairaalaan, koska itse olin koittanut kaikkia sinunkin koittamiasi keinoja, mutta niistä mikään ei auttanut. Suorastaan vaadin lähetettä että pääsisin sinne lepäämään ja saamaan hoitoa. Sain lähetteen ja kahdeksan viikkoa olin sairaalassa, jonka tunsin yhdeksi elämäni parhaimmista ajoista, siellä minusta pidettiin hyvää huolta ja minun oli siellä hyvä olla. Siitä on nyt kaksi vuotta, ja olen paljon vahvempi ja iloisempi ihminen.