Mä en ymmärrä useiden tyttöjen ihailua anoreksiaa kohtaan! Anoreksia ei todellakaan ole mitään "coolia" tai tavoteltavaa! "Mä haluaisin olla niin laiha, aivan kuin keiju/hyöhen/(lisää tähän joku muu sopiva muotitermi)..." plaa plaa plaa. Ei se oo hienoa!! Koittakaa nyt jo ymmärtää te jotka anoreksiaa/anorektikoita ihailette! Mä tiedän kokemuksesta tän. Mulle syömishäiriöt on HÄPEÄLLINEN asia, ja joista tulee kärsii KOKO LOPPU ELÄMÄNSÄ! Siinä ei oo mitään tavoteltavaa. Voisitte mennä itteenne ja ajatella kerranki.
(Tän ei ollu mitenkään tarkotus loukata KETÄÄN, eikä varsinkaan niitä joilla on OIKEESTI anoreksia. Tän oli tarkotus antaa ajateltavaa pro-ana-tyypeille ja muille wannabeille)
(Tän ei ollu mitenkään tarkotus loukata KETÄÄN, eikä varsinkaan niitä joilla on OIKEESTI anoreksia. Tän oli tarkotus antaa ajateltavaa pro-ana-tyypeille ja muille wannabeille)
Vastaukset 12
Vanhimmat
Mä voin nyt sanoa sen, että joskus musta ihan tosissaan tuntuu, että ois kivempi olla anorektisen laiha, ku tällanen läski.
Mulla on niin helevetinmoinen ongelma mun ainaisen
syömisen kans, että joskus tuntuu, että ihan sama,
vaikka kuolisin laihuuteen, koska sitte olisin
ainakin kerran elämässäni ollu laiha.
Joskus mun tekee mieli itkiä, riehua, heitellä
tavaroita ja huutaa äitille, kun mä en voi
olla niin laiha, kun jotkut.
Joskus oksennan, joskus oon päiviä syömättä.
Ongelma se kai on tämäkin..:P
puhuitko itsestäsi vai minusta?
mulla on ihan samat ajatukset päässä...
jos haluat jakaa enemmän olisi tosi mukava keskustella [email protected]
se ei toiminu..:P
Ootko kirjottanu sen tohon väärin tmv..?
...Olisit anorektikko ni et ois sillonkaan tyytyväinen painoos, vaikka oisit reilusti alipainonen.. Sit jos sairastusit ni varmaan toivosit ettet ois koko taudista kuullukaan.. Nii et lopeta toi paskan jauhaminen..
Anoreksia on yhtä helvettiä, en oo päässy siitä vieläkään yli.. =(
Mä en jauha mitään paskaa.
Luueltko sä, että sä oot ainut jolla on
ongelma?
Mä vihaan sitä, että mä haluaisin olla anorektisen laiha. Mä vihaan sitä, että mä oon
näin saatanan läski.
"Kukaan ei voi tietää.."" ja blaa blaa..
Ehkä mä en tiedäkään miltä tuntuu, kun on
anoreksia. Mutta mä tiedän mitlä tuntuu kamppailla
ittensä kans. Ja yrittää olla syömättä tai oksentaa pois. Mä tiedän miltä tuntuu vihata ittiänsä joka helvetin suupalan jälkeen.
.. Jos loukkasin! Oon itekkin ollu joskus ylipainonen, mua kiusattiin ja inhosin ulkonäkööni! Sit päätin laihuttaa ensin liikuin paljon sit huomasin et kappas syömisen vähentämisella laihun vielä paremmin, pikkuhiljaa vähennin syömisiäni ja lopulta söin vain pari kertaa päivässä ja liikuin n.8 km:n kävelylenkkejä ja 2-3 km:n juoksulenkkejä ja urheilin muutenkin.. Aina kun kävin vaa´assa niin halusin laihtua lisää vaikka olin lähellä alipainoa ja jos painoni nousi VAIN 1-3 kiloa se oli kauheaa, itkin ja hakkasin mahaani ja kieriskelin itsesäälissä! Lopulta lääkäri käski minun lihottaa lihoin 10 kiloa, mut nyt minua vaivaa sama ongelma huono omatunto syömisistä ja siitä jos en ole käyny lenkillä jne.. Oon yrittäny laihuttaa mut ei oikein onnistu.. =(
Oon tämmönen vitun luuseri ja tuntuu siltä etten muuksi muutu..
No ei ollu tarkotus mitään hirveitä hepuleita vetää. Rasittaa vaan, ku jotkut ei ymmärrä, että
joillaki voi tosiaan olla ongelma sen kans, että
haluaa sen anoreksian..jne.
Ei kukaan mua hauku ja mulla on paljo kavereita jne. Ja onhan nuita miehiäkin ollu (
Sairastin yli kymmenen vuotta bulimiaa ja todellakin TOIVOIN sairastuvani anoreksiaan. No nyt olen vihdoin saanut tuon himoitsemani diagnoosin... ja elämä on edelleen samanlaista helvettiä! Sillä erolla, että viimeisetkin voimat on nyt loppu. Syömishäiriö kuin syömishäiriö, samaa paskaa se on.
Hoikkuus ja laihuus on eri asia kuin anoreksia. Ei se niin hääppöistä ole, kun joka ainoa suupala tuottaa suunnatonta ahdistusta.
Niin, taitaapi tuo vain olla aika yleistä meidän nuorten keskuudessa... Kuten jo tässä on huomattu niin jonkin tasoista jos sitten ei diagnosoitua syömishäiriötä on ollut suunnilleen kaikilla.
Itse elän sitä määrittelemätöntä itseinhon tilaa kolmatta vuotta - vai neljättäkö? Ja jos ne kilot jotka on laihdutettu ja palautuneet ja laihdutettu taas laskettaisiin yhteen niin minua ei olisi ollut enää pitkiin aikoihin. Mutta ei tämä syömishäiriötä ole, muuten vain häiriintynyt asenne syömiseen. Ja kauheinta on että olen siinä suhteessa kovin normaali nuori, en itseeni tyytyväinen, mutta en sentään aivan syömishäiriöinenkään :)
Mutta niinhän se on että kun kerran saa päähänsä sen itseinhon ja toiveen anorektikon itsekontrollista, niin ei siitä niin vain eroon pääse.
Lukekaapa muuten Marya Hornbacherin Elämä kateissa. Aika järkyttävää... ja silti liian monille niin tuttua.
... tuo Elämä kateissa! Mä ainakin sain siitä tahdonvoimaa päästä eroon näistä ongelmista. Oleellisinta musta siinä oli ajatus, että "en tarvitse näitä häiriöitä". Ne voi jotenkin tehdä itselleen "tarpeettomiksi", en vaan ihan tiedä miten. Matka on pitkä, mutta jostain se alkaa...
olematon, hentoinen, heikko....näkymätön!ehkäpä iän ja aikuisuuden myöntämisen myötä moiset ideaalit kaikkoavat koska naurettavaahan on olla varhaisteinin kokoinen aikuinen ihminen, kukkakeppi.eikös anoreksiassa oo myös siitä kysymys kun ei haluta aikuistua kaikkien suorituspaineiden alla?
Mulla se ei ainakaan ollu sitä et oisin laihuttanu sen takia et pelkäsin aikuistua.. Mua loukattiin tosi pahasti koskien mun ulkonäköö ja sen takia aloitin laihuttamisen..