yksinäistä =(

Minäkin tunnen itseni erittäin yksinäiseksi, nyt kun avomies lähti armeijaan. Olin jo ennen hänen lähtöäänkin yksinäinen, koska minulla ei ole kavereita. Nyt sitten ainut ihminen, jonka kanssa päivittäin olin tekemisissä, lähti pois luotani...

Tiesin jo ennen tätä pakkoeroakin, että mieheni on minulle se oikea ja että rakastan häntä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Joten senkin kannalta tämä pakollinen ero on täysin turha!

Tämä on todella vaikeaa aikaa, en tiedä mitä tekisin yksin ja päivät vaan matelee... Tuntuu myös pahalta, kun ei tiedä mitä toinen tekee. Meillä pelaa kemiat niin hyvin yhteen, ettei toisen tarvitse kuin ajatella ja toinen tietää heti, mitä toinen tarkoittaa.. Nyt toinen lähettää muutaman viestin päivässä, yritäpä siitä saada selvää!

Tätäkö se puoli vuotta sitten on..? Ei voi kunnolla jutella mistään. Itse pitää kaikki asiat päättää ja hoitaa. Se on kyllä aika rankkaa, varsinkin kun olisi juuri tärkeitä asioita mistä pitäisi puhua. Pari tärkeää päätöstäkin odottaa ratkaisua.. Ei tämä todellakaan ole helppoa kenellekään!

Haluan sanoa teille joitten mies on armeijassa että. Ajatelkaapas sitä sen kaverinne näkökannalta. Miltä hänestä tuntuu, täytyy olla siellä komennettavana. Heillä ei ole vaihtoehtoo. Kuinka ikävä heillä on siellä.
Sitten te valitatte yksinäisyyttänne ja ikävää. Se ei tee heidän oloaan yhtään paremmaksi vaan pahemmaksi. Teidän pitää olla tukena heille, mutta sitä ette oo jos ruikutatte heille omaa kurjuuttanne.
Teillä naiset ei ole mitään hätää. Sitä pitää osata olla yksinkin eikä kokoajan roikkua toisen hihassa kiinni, olkaa aikuisia.

Ikävä on odottaa.
Ikävämpää,
jollei ei ole ketään ketä odottaa !