Toisinaan nautin yksinolosta, mutta viime aikoina enenevissä määrin olen kaivannut toista ihmistä.
Ihmistä kenelle kertoa juttuja, ketä kuunnella, kenen olkaa vasten nojata, joka ottais syliin ja sanois, et oot kuiteski kiva ihminen. Tämä toisen ihmisen kaipuu on valtavaa...tuntuu, että räjähdän sisäisesti jos en saa tätä halipulaa loppumaan...
Ihmistä kenelle kertoa juttuja, ketä kuunnella, kenen olkaa vasten nojata, joka ottais syliin ja sanois, et oot kuiteski kiva ihminen. Tämä toisen ihmisen kaipuu on valtavaa...tuntuu, että räjähdän sisäisesti jos en saa tätä halipulaa loppumaan...
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ymmärrän hyvin. Mulla on kyllä ystäviä paljon joille puhua mutta se ei ole sama asia kuin sydänystävä. Olen ulkoisesti itsevarma ja puhelias mutta kun olen yksin niin melkein repeän itkuun kun en saa edes yhtä halia naiselta.
Kyllä niitä ystäviä jonkun verran on, mutta ei ketään sellaista johon luottaisin 100%. Ehkä olisi vaan luotettava, mutta kun on muutaman kerran kuullut luottamuksellisia juttujaan kolmannelta taholta, ei oikein tee mieli uskoutua.
Mutta eiköhän tästäkin selvitä hengissä ja toivossahan on aina hyvä elää. Otetaan ilo sieltä mistä sitä saadaan. :)
sama juttu... Suomessa on liian paljon yksinäisiä..
Mullakin on yks "ystävä", jolle mä aina puhun kaikkee, mut se ei koskaan puhu mulle itestään. Sanokaahan, onko se edes ystävyyttä? Ku välillä tuntuu kuin puhuisi seinälle. Ja sit se viel sanoo, ettei se haittaa, vaikka mä koko ajan vuodatan sille mun ongelmia. Se ei oo ikinä omasta tahdostaan edes halinut mua...
Mun muut kaverit on sellasii, ettei niitä viitti tällasilla murheilla rasittaa. Ne vaan vaivautus eikä osais sanoo mitään ja se on kiusallista mullekin.
Mä en ole koskaan myöskään seurustellu enkä niin ollen ole voinut turvautua johonkuhun itseäni vahvempaan, joka kykenisi ajamaan pedot pois mielestä. Kun isänikin muutti pois jo kun olin vasta kuusivuotias ja veljeni heti perään.