..Snow:n kertomus masennuksesta. lueskelin noita edellisiä sivuja, ja sattumoisin aukaisin viestin jonka nimi on:
"nuoren tytön masennus.." ja kirjoittaja on Snow.
hei ihmiset, tässä on nuori tyttö joka on todella masentunut. mä en ole koskaan, KOSKAAN kuullut yhtä sydämeen sattuvaa tarinaa, lukekaa ihmiset se! siinä on tyttö joka on joutunut kovia kestämään.. väkisin alkaa itkemään, kun on luullut että itse on masentunut, mutta kun tuollaista tekstiä lukee, niin huomaa että omat ongelmat eivät ole mitään sen rinnalla.
Jos sä Snow luet tämän, niin mä toivon että sä pääset masennuksestas yli, ja löydät jonkun todellisen ystävän, toisin kuin tämä Mattiseni oli. tai en minä sitä voi tietää, mutta kuitenkin, pärjää Snow, muista että sä pärjäät, sä pärjäät!!
"nuoren tytön masennus.." ja kirjoittaja on Snow.
hei ihmiset, tässä on nuori tyttö joka on todella masentunut. mä en ole koskaan, KOSKAAN kuullut yhtä sydämeen sattuvaa tarinaa, lukekaa ihmiset se! siinä on tyttö joka on joutunut kovia kestämään.. väkisin alkaa itkemään, kun on luullut että itse on masentunut, mutta kun tuollaista tekstiä lukee, niin huomaa että omat ongelmat eivät ole mitään sen rinnalla.
Jos sä Snow luet tämän, niin mä toivon että sä pääset masennuksestas yli, ja löydät jonkun todellisen ystävän, toisin kuin tämä Mattiseni oli. tai en minä sitä voi tietää, mutta kuitenkin, pärjää Snow, muista että sä pärjäät, sä pärjäät!!
Vastaukset 13
Vanhimmat
kiitosta vaan..
Isäni oli alkoholisti, joten on traumaattisia muistoja hänen ja äitini tappeluista. Muistan hyvin, kun olin ala-asteen juuri aloittanut. Usein odotin kauhulla seuraavaa yhteenottoa. Riitojen aikana minulla ei ollut edes omaa huonetta, johon oisin voinut mennä ”piiloon” ja olla kuulematta sitä kauheaa huutamista, itkemistä ja toisinaan äidin hakkaamista tai vyöllä ruoskimista. Jouduin katselemaan noita kauheita tapahtumia, ja ei ollut ketään kelle olisin puhunut niistä. Kärsin itse luonnollisesti valtavasti vanhempien riidoista.
Kun olin 8-vuotias eräänä torstai aamuna kuulin tätini kuolleen. Hän oli todella läheinen ihminen minulle. Oli pitkään sairastanut syöpää ja ollut sairaalahoidossa. Oli äidin kanssa ollut puhetta, ettei täti varmaankaan kauaa eläisi. Silti hänen kuolemansa oli valtava shokki. En kuitenkaan tunteitani näyttänyt tai hautajaisissa edes itkenyt, vaikka tuntuikin pahalta.
Ollessani 11-vuotias – oli äitienpäivä – nukuin omassa huoneessani. Kuulin huutoa ja itkua. Isäni oli kuolemaisillaan, oli saanut sydänkohtauksen. Kuulin kuinka ambulanssi miehet elvyttivät isääni. Herättyäni en ollut varma oliko kuulemani asiat totta vai unta. Siskoni kertoi minulle, että isä oli viety sairaalaan. Olivat sanoneet pois lähtiessä, että on syytä varautua pahimpaan. Siskon kanssa juttelimme aamun tapahtumista ja sisko lohdutti minua, että kaikki kääntyy vielä parhain päin. Äitimme tuli kotiin itkien – isä on kuollut! Itkin koko aamupäivän. Tuo oli ainut hetki jolloin näytin tunteeni isän kuoleman suhteen – tuon aamupäivän jälkeen en itkenyt tai puhunut isästä lainkaan. Pidin kaikki tunteet ja ajatukset sisälläni. En uskaltanut / halunnut näyttää tunteita edes isän hautajaisissa – olin hiljainen ja sulkeutunut. Sisimmässäni kärsin valtavasti, mutta olin päättänyt selvitä yksin.
Tuon jälkeen olin masentunut vuosia. En kuitenkaan osannut / tajunnut hakea apua. Ihmettelin vain jatkuvaa väsymystä ja alakuloisuutta. Pari kertaa kävin lääkärissä, mutta sielläkään en osannut tarpeeksi hyvin selittää, mistä oli kyse. Muistan lääkärin kysyneen, että olenko masentunut. Kerroin, että en ole. En osannut tuolloin yhdistää tädin ja isän kuolemaa pahaan olooni.
Seuraava traumaattinen tapahtuma tapahtui ollessani 16-vuotias. Mummoni kuoli. Erittäin läheinen ihminen hänkin. Olin surullinen tapahtuneesta – mutta taas jälleen, en näyttänyt tunteitani – pidin kaiken sisälläni enkä uskaltanut itkeä edes hautajaisissa.
Tuosta jonkin aikaa eteenpäin, niin päästäänkin tapahtumiin, jotka tapahtuivat opiskellessani pääkaupunkiseudulla. Siellä ajauduin serkkuni kautta porukoihin, joissa huumeita käytettiin. Itsekin päätin kokeilla kannabista ja LSD:tä. Aluksi en huomannut mitään erikoista olotiloissani – huumeiden käyttäminen oli jees! Oli kiva saada pää todella sekaisin. Olin sekakäyttäjä – hinnalla millä hyvänsä pää sekaisin. Koulussa en viihtynyt paljoa – poissaoloja oli mielettömästi. Hienompaa oli sekoilla kaupungilla. Olihan minulla uusi ”harrastus”. Päihteiden käyttöni rahoitin omilla rahoillani ja osittain vanhempien rahoilla. Suuren rahamenekin selitin vanhemmille, että ostin ruokalippuja koulun ruokailuun. Vaikka todellisuudessa en koululla käynyt syömässä juuri koskaan. Jotain valmispizzoja tai voileipiä vedin tai en välttämättä sitäkään.
Huumeita käytin yhteensä noin vuoden verran. Lopulta kuitenkin minulle selkeni huumeiden ”pimeä puoli”. Tunsin olevani todella masentunut, ahdistunut ja alakuloinen. Lisäksi oli näkö- ja kuuloharhoja sekä ”flashbackkejä”, jotka johtuivat LSD:stä. Muistan ajan jakson, jolloin olin juuri lopettanut huumeiden käytön – päätin vain lopettaa – koska harhat oli sen verran pahoja ja mielenterveys muutenkin aika huono. Makasin vain koulun asuntolassa omassa sängyssä kaksi viikkoa. Kouluun en kyennyt tai minnekään muuallekaan. Oli todella vaikeaa tunnustaa itselleni, että olen masentunut. Pelkäsin hulluksi leimautumista. Lopulta otin yhteyttä koulun terveydenhoitajaan ja psykologiin. Kerroin, että taidan olla masentunut. En kuitenkaan uskaltanut huumeista sanallakaan mainita.
Sain pitkän sairasloman. Alkoholin runsas käyttö ja sekoilu jatkui kuitenkin, en tajunnut / tiennyt tuolloin sen olevan tuhoisa yhdistelmä masennuksen kanssa. Vähintään joka viikonloppu oli saatava pää sekaisin. Noihin aikoihin huomasin ensimmäistä kertaa, että minulla oli sosiaalisia pelkoja. Jännitin kaupassa asioimista ja ylipäätään kaupungilla liikkumista. Pelkäsin jopa muiden ihmisten katsekontakteja – minulla oli uskomus, että ihmiset näkisivät silmistäni että olen huumeita käyttänyt ja/tai näkevät epävarmuuteni ja pelon. Uskalsin sos. pelot ottaa puheeksi lasten- ja nuorten mielenterveys toimistossa. Sen perusteella sairaslomaani jatkettiin.
Sain lääkkeitä sos. pelkoihin, lisäksi kärsin unettomuudesta. Noihin lääkkeisiin en juurikaan koskenut silloin, kun olisi ollut tarpeen. Viihdekäyttöä noidenkin kohdalla hain – alkoholin kanssa pää sekaisin periaatteella nappeja vedin.
Kesällä 2002 olin edelleen sairaslomalla – alkoholi oli kuvioissa mukana edelleen. Juominen miltei riistäytyi käsistä. Lähes kaikki mahdollinen käytettävissä oleva raha kului alkoholiin. Noihin aikoihin olin todella masentunut, masennuslääkkeenä meni efexori, josta ei juurikaan apua ollut. Aloin masentuneena suunnitella itsemurhaani. Sairasloman oli tarkoitus päättyä syksyllä ja opiskelujen tarkoitus jatkua. Tunsin opiskelut liian suurena koettelemuksena ja stressaavana asiana – aioin luovuttaa – tekemällä itsemurhan.
Ajauduin netissä itsemurhaa käsitteleville keskustelupalstoille, joilla saattoi kysyä eri itsemurha metodeja ym. Jätin tuolloin sinne ”anyone from FINLAND?” –viestin. Tarkoituksenani etsiä itselleni itsemurhapartneri. Kuukauden ajan luin noita itsemurhapalstoja ja kehittelin itsemurhafantasioitani. Kävin mielessäni läpi yhä uudelleen ja uudelleen sen, miten jättäisin jäähyväisviestin äidille ja isäpuolelleni ja sen jälkeen tappaisin itseni. Viestiini, jonka jätin keskusteluryhmiin, sain 2 vastausta. Olin löytänyt kohtalotovereita – muitakin samassa epätoivoisessa tilanteessa olioita – oli lohdullista huomata heidänkin sairastavan masennusta ja kärsivän sosiaalisten tilanteiden peloista. Vaihdoimme ajatuksiamme viestin tai pari kerran. Toinen mailikavereistani ei aivan heti aikonut tehdä itsemurhaa, koska hänellä oli terapia alkamassa ja toivoi sitä kautta saavansa apua. Itse kuitenkin olin vakaasti päättänyt itsemurhan tehdä.
Oli heinäkuun viimeinen viikonloppu menossa. Kaverillani oli synttärit. Armoton juhliminen alkoi. Olin iloisella tuulella ja sivullisen silmistä varmasti näytinkin ”kaikki hyvin” tyypiltä. Illan aikana kuitenkin tein päätöksen: tänään teen sen! Lopulta tuli kotiinlähdön aika. Hyvästelin kaverit ja toivotin hyvää jatkoa. Kotiin päästyäni olin tehnyt lopullisen valintani itsemurhakeinon suhteen – päätin kokeilla lääkkeet alkoholi yhdistelmää.
Otin lääkkeet ja join loputkin alkoholit, mitä oli jäljellä. Soitin eräälle kaverilleni, jonka olin jo vuosia tuntenut netin kautta (tarkemmin sanottuna irc:in kautta – internet relay chat). Olin hänelle jo aikaisemmin kertonut netissä tuntemuksistani, joten nyt ajattelin jättää jäähyväisviestit hänellekin. Hän sanoi, että älä nyt helvetissä tee itelles mitään tollasta. Olin kuitenkin tehnyt jo valintani. Vetäsin lääkkeet alkoholin kera alas - silmissä alkoi sumenemaan. Aivan loppuhetkillä tulinkin yllättäen toisiin ajatuksiin – ei, en haluakaan kuolla! Näppäilin kännykälläni numeron 112 ja pyysin ambulanssin tulemaan. Kerroin yrittäneeni itsemurhaa.
Minut kiidätettiin sairaalaan. Sairaalassa kyselivät hieman taustojani – miksi olen masentunut, miksi yritin itsemurhaa jne. Kerroin itsemurhasuunnitelmistani ja siitä miten haluaisin vain kuolla. Kerroin myös avoimesti netin itsemurhapalstoista ja siitä miten olin niitä lukenut neljä viikkoa ja sitä kautta kehitellyt itsemurhafantasioitani. ”Taitaa olla Moision keikka edessä” totesi eräs hoitaja. Moisio on mielisairaala Mikkelissä.
Aamulla herättyäni tajusin karmean totuuden, mitä olinkaan yrittänyt. Olin aika shokissa. Kaivoin taskustani kännykän. Puheluita ja viestejä oli tullut ”Missä olet? Mitä on tapahtunut?” oli äitini laittanut viesteihin. Pyysin sairaalan hoitohenkilökuntaa soittamaan kotiini ja kertomaan tilanteen. He eivät kuitenkaan tuolloin kertoneet itsemurhayrityksestäni – ilmeisesti vain sanoivat, että olen sen verta masentunut, että Moisioon on lähete.
Moisiossa sisäänkirjautumisen yhteydessä lääkäri kyseli tapahtumien kulkua. Kysyi mm. olenko aikonut yrittää itsemurhaa uudelleen? Vastasin kielteisesti. Päädyin avo-osastolle hoitoon. Siellä olin noin kaksi kuukautta. Sain paljon ystäviä, ja oli lohdullista huomata muidenkin kärsivän masennuksesta. Lopulta kuitenkin itsemurha-ajatukseni palasivat taas kuvioihin. Siskoni oli noihin aikoihin raskaana, odotti ensimmäistä vauvaansa. Minusta tulisi eno. En halunnut sitä, halusin tappaa itseni ennen lapsen syntymää, ettei pienokaiselle jäisi traumaattisia muistoja enosta, joka teki itsarin.
Kerroin hoitajille synkistä ajatuksistani – tuolloin en vielä näyttänyt heille päiväkirjaa jonne olin kirjoittanut ajatukseni siskon vauvasta ja enona olemisesta – hoitajat sanoivat muistaakseni jotain tyyliin ”Voihan itsemurha-ajatuksia olla, mutta kokonaan toinen asia uskaltaako mitään konkreettista tehdä”. Olin tehnyt päätökseni, tapan itseni yöllä hajottamalla vessan peilin ja viiltämällä ranteet / kurkun auki.
Kohtalo puuttui peliin. Illan mittaan kun olin kertonut synkistä ajatuksistani ja saanut rauhoittavia aika reippaan satsin, niin olinkin yöllå niin tokkurassa lääkkeistä, ettei itsemurhasuunnitelmista mitään tullut.
Aamulla kerroin hoitajille, että itsemurha oli tarkoitus tehdä viime yönä, mutta harmikseni lääkkeet estivät sen, koska aiheuttivat niin voimakkaan väsymyksen. Samalla näytin päiväkirjani. Sain siirron suljetulle osastolle.
Suljetusta osastosta oli kauhukuvia. Siellä on varmaankin ne kaikista sekoimmat tyypit. Hämmästyin huomatessani, että siellä oli muitakin minun ikäisiäni nuoria, joista sain hyviä kavereita. Joiden kanssa pidetään vieläkin yhteyttä. Tuolla osastolla jatkoin päiväkirjani kirjoittelua päivittäin. Olin välillä suisidaalinen. Piilotin veskiin usein haarukan ja vesilasin itsemurhan tekoa varten. Useimmiten tosin kaverit saivat ylipuhutuksi ja lykkäsin itsemurhani tekoa. Lopulta kuitenkin tilanne kävi sietämättömäksi ja tein jotain konkreettista. Lukitsin itseni vessaan ja hajotin seinällä olevan peilin. Ehdin yhden syvän viillon tehdä ennen hoitajien saapumista.
Toinen tosissaan ja tietoisesti tapahtunut yritys tapahtui joitakin viikkoja tuon jälkeen. Lukitsin taas jälleen itseni vessaan, hajotin vesilasin ja aloin viiltelemään. Olin niin sanotusti aivan pohjalla. Masennus oli murskaavan voimakas ja ahdistusta oli.
Noihin aikoihin, kun äitini tuli kerran vierailulle, kykenin kertomaan hänelle koko totuuden oman hoitajani läsnä ollessa. Huumeet ja itsemurha-yritys. Nuo asiat olivat luonnollisesti suuri järkytys äidilleni, mutta helpotti omaa oloani hetkellisesti, kun sain suuren taakan sisältäni pois. Suuri apu sairaalassa ollessani oli psykologi, jolle kerroin lapsuuden traumaattisista tapahtumista ja huumeista, asioista, jotka olivat masennuksen aikaan saaneet.
Ajan myötä minulle kehittyi silmitön viha hoitohenkilökuntaa kohtaan. Ovat tuhonneet elämäni – koska joudun hullujenhuoneella olemaan! – päiväkirjastooreihin tuli mukaan hoitajien tapposuunnitelmat. Hoitohenkilökunta oli peloissaan ja kauhuissaan. Lopulta sain siirron ”paha maineiselle” 7B-osastolle, jossa oli kaikista vaikeinhoitoisimmat tapaukset. Ensimmäisen yön tuolla osastolla vietin leposide-eristyksessä.
Hoitajien tapposuunnitelmista en puhunut enää sen koommin. Se oli vain ohimenevää. Päiväkirjassani kuitenkin kirjoittelin lähes päivittäin itseni tappamisesta. En nähnyt elämässäni mitään valoisaa. Toisinaan epätoivo oli niin murskaavaa, että aloin itseäni viillellä. Monen monta kertaa ollessani yksin omassa huoneessa hajotin vesilasin ja aloin viillellä ”nyt tapan itseni” periaatteella. Lopulta kuitenkin hoitohenkilökunta tuli väliin tai itse menin omatoimisesti hoitajille näyttämään ”aikaan saannoksiani”.
Useita eri masennuslääkkeitä kokeiltiin vakavaan masennukseeni. Päivästä toiseen jaksoin suisidaalisia stoorejani jatkaa – en nähnyt syytä jatkaa elämää. Välillä tosin tilanne rauhoittui ja olin hetkellisesti niin hyvässä kunnossa, että saatoin lähteä kotona käymään - Pieksämäelle siis junalla.
Alkoholinkäyttöni lomilla ei pysynyt kohtuudessa – toisinaan ryyppäsin tilin kirjaimellisesti tyhjäksi. Ja sain luonnollisesti kauheasti takapakkia masennuksessa – alkoholihan tuhoaa serotiinivarastoja aivoissa. Lopulta päädyttiin Antabus lääkkeeseen – jota käytetään alkoholismin hoitoon.
Muistan erään viikonloppu loman, kun olin kotona taas ja itsemurha-ajatukset oli kuvioissa edelleen. Olin hoitohenkilökunnalle valehdellut taitavasti olevani lomakunnossa ja muutenkin kaiken olevan OK. Tuli päivä, jolloin piti sairaalaan palata lomilta. Olin tehnyt päätöksen – juon itseni känniin ja hyppään junan alle tai jos se epäonnistuu, niin partakoneen terällä viillän ranteet ja kurkun auki.
Tuossa tilanteessa Antabus oli pelastajani. En kyennyt juomaan kuin kolme pulloa olutta ennen ns. Antabus kohtausta. Oksensin kaiken juomani alkoholin ulos. Juominen jäi siis sikseen ja rohkeus ei riittänyt kaikesta huolimatta viiltelyyn, saati sitten junan alle hyppäämiseen. Palasin sairaalaan melko sekavissa tunnelmissa. Olin epäonnistunut, koska minun TULISI OLLA KUOLLUT! Sairaalassa en jäänyt kiinni tekosistani, kukaan ei haistanut ihme kyllä alkoholia ja hoitajien tavaroidentarkastus kontrolli petti – eivät huomanneet reppuni sivutaskussa olevaa partakoneenterää.
Noiden tapahtumien jälkeen makasin päiväkausia huoneessani masentuneena ja itseeni pettyneenä – taaskaan en onnistunut itsemurhassa. Lopulta olo oli niin paha, että päätin siitä hoitajille kertoa. He suhtautuivat asiaan ymmärtäväisesti ja takavarikoivat partakoneenterän.
Apua yritettiin ahdistukseen etsiä ties mistä lääkkeistä. Lopulta päädyttiin eräisiin psykoosilääkkeisiin, jotka soveltuivat psykoottisen masennuksen ja myös ahdistuksen hoitoon. ECT-hoito oli myös varteenotettava vaihtoehto (sähköshokki hoito), jota annettiin 10 krt. Mikkelin keskussairaalassa. Tuon jälkeen masennus oli poissa jonkin aikaa. Elämä tuntui ihanalta. Se oli ikävä kyllä vain hetkellistä, masennuin jonkin ajan kuluttua uudestaan.
Joulukuussa 2003 olin niin hyvässä kunnossa, että uloskirjoitukseni Moision sairaalasta tapahtui. Tarkoitus on jatkaa sähköshokki hoitoa kuluvan talven ja kevään ajan. Kerta hyviä tuloksia on saatu. Nykyisin en käytä alkoholia lainkaan, ja tarkoitus on pian alkavassa yhteishaussa hakea lähihoitaja linjalle opiskelemaan ja sitä kautta erikoistua vanhus ja/tai mielenterveys/päihde puoleen. Espooseen en halua takaisin opiskelemaan, koska siellä olisi liian suuri riski huumeiden suhteen, käyttö melko varmasti jatkuisi ja se taas takuuvarmasti pahentaisi masennustani ja lopulta saattaisin ajautua samanlaiseen itsemurha/laitoskierteeseen, minkä olen nyt kokenut.
Anyway nyt menee hyvin ja olen tyytyväinen elämääni! :-)
No huhhuh!
Olipa tuo tekstisi aika rankkaa luettavaa. Sinä todellakin olet käynyt niin pohjalla kuin vain ihminen voi käydä. Ja olet päässyt sieltä ylöskin!!! Mahtavaa!!! Todella uskomatonta, että sinulla menee nykyisin hyvin kun olet joutunut kokemaan todella rankkoja aikoja elämäsi aikana.
Itsekin olen ollut masentunut ja olo on nyt ok. En ole täysin parantunut, mutta askel kerrallaan :) Kyllä nuo lapsuudessa koetut asiat vaikuttavat íhan pirusti koko loppuelämään. Minun isäni oli myös alkoholisti ja paha sellainen. Elämä oli kirjaimellisesti yhtä helvettiä. Myös minun isäni kuoli ollessa 11-v. Elimistö ei enää kestänyt viinaa ja lääkkeitä, vaikka ikää oli vasta 47.
Äiti ei onneksi juonut ja yritti pitää meistä lapsista huolen. Hyvin hän hoitikin asiat (perustarpeet), mutta eihän se ollut sillä tavalla "läsnä" kuin vanhempien tulisi normaalisti olla. Ei ollut aikaa auttaa läksyissä, kuljettaa harrastuksissa tai ylipäätänsä viettää lastensa kanssa "laatuaikaa". Voimat meni perustarpeiden tyydyttämiseen, työssä käymiseen ja juopon ukon kanssa tappelemiseen. Siinä sivussa se lapsuus meni ja nyt "aikuisena" ne tunteet ja asiat menneisyydestä ovat nousseet pintaan tuhoisin seurauksin.
Syön masennuslääkkeitä ja olen yrittänyt itsemurhaa. Sairaalahoitoa en ole kokenut, vaikka olisi sekin varmasti ollut jossakin vaiheessa paikallaan. Välillä ajattelen edelleen itsemurhaa enkä oikein osaa nauttia elämästä.... Parantuminen on siis yhä kesken.
Mutta voimia ja kaikkea hyvää sinulle! Kyllä se elämä voittaa, loppujen lopuksi :)
Aivan rehellinen jos olen itselleni, niin minulla on edelleen itsemurha-ajatuksia toisinaan. Tiedän, että itsemurha-ajatukset ovat AINA merkki syvästä masennuksesta. Tosin ne eivät ole voimakkaasti pinnassa, vain ohikiitäviä ajatuksia. Yleensä kun punnitsen positiivisia asioita elämässä (opiskelu, vanhemmat, siskon söpö Anni vauva, kaverit jne.) niin ne vievät voiton. Ajoittain vain on ns. huonoja päiviä ja ahdistusta, mutta olen ottanut sen asenteen, että se kuuluu elämään... ns. täysin terveilläkin ihmisillä on ajoittain huonoja päiviä.
Viimeksi kun olin Moision sairaalassa intervalli jaksolla, niin siellä kun kysyttiin, että onko itsemurha-ajatuksia ollut, niin vastasin että on ollut, mutta vain ohimeneviä. Eivät sen enempää ottaneet siihen kantaan. Lääkärinkin kanssa oli puhetta minun nykytilanteestani. Sanoin lääkärille, että noin 90 % ajasta menee hyvin ja välillä on ahdistusta/masista. Lääkäri totesi, että tuo on keskivertoa paremmin.
Aion kyllä ehdottaa seuraavalla intervalli jaksolla, että jos voisivat antaa ect-hoitoa (sähköshokki hoitoa) 10 krt. sarjan. Kun miettii tilannettani, niin olen edelleen masentunut ja pidempi jakso tuota hoitoa voisi olla paikallaan. Aikoinaan kun antoivat 10 krt peräkkäin – niin en ollut lainkaan masentunut sen jälkeen. Toisaalta voi olla, että hoidon tuloksia (antaavat 2krt / kk hoitoa kuluvan talven ja kevään ajan) alkaa näkymään vasta ajan kanssa, kuukauden tai parin päästä.
Jos unohdetaan lievä masis ja ahdistus, niin suurin ongelma elämässäni juuri nyt on sosiaaliset pelot. Mitään lääkitystä ei minulla ole tuohon. Joten sikäli kai ihan hyvin, että selviää ilman lääkkeitä ”vaikeista tilanteista”. Jännitän suunnattomasti kaupassa asiointia, puhelimella soittamista jollekin entuudestaan tuntemattomalle henkilölle. Jopa kadulla vastaantulevia ihmisiä jännitän. Tosin lasken aika paljon psykoterapian varaan, jonka pitäisi alkaa kunhan Kela saa maksusitoumus asiat ym. kuntoon.
Masennuksesta vielä sen verran, että olen aika varma, että se helpottuu parempaan suuntaan viimestään syksyllä, kunhan pääsee opiskelemaan. On jotain mielekästä tekemistä päivisin, eikä pelkkää kotona olemista.
Ois kyllä mahtavaa, kun pääsis lopullisesti eroon itsemurha-ajatuksista ja masennuksesta. Mullakin on sisaruksia ja niillä pieniä lapsia ja onhan mulla äitikin, niin ja kavereita ihan tarpeeksi. Mutta joskus kyllä tuntuu, ettei niiden läsnäolo saa itsetuhoajatuksia väistymään. Siis välillä tuntuu, että ne itsemurha-ajatukset vievätkin voiton.
Käyn nyt töissä ja mulla on työsopimus allekirjoitettu kesäkuun loppuun saakka. Lisäksi mun sisko odottaa vauvaa, joka syntyy ennen kesää. Nämä kaksi syytä ovat saaneet mut "lykkäämään" itsemurhaa. En voi jättää työpaikkaani pulaan jos nyt tekisin itselleni jotain. Lisäksi sisko vois saada vielä keskenmenon tms.
Toivottavasti kesällä on kuitenkin jo mieli parempi. Syksyllä mullakin alkaa opinnot ja olen siitä tietysti iloinen mutta samalla pelkäänkin sitä. Mä oon kauhea jännittäjä-tyyppi ollut aina ja kaikki esitelmät ym. koulussa ovat olleet mulle yhtä helvettiä. Ääni värisee, olen hengästynyt ja koko kroppa tärisee kuin haavanlehti. Tuntuu siltä, että kaikki energia menee esitelmän aikana siihen, että en tärise ja ääni värise niin että muut huomaa. Se on tosi raskasta ja muutaman minuutin esitelmä tuntuu fyysisesti siltä kuin ois juossu monta kilometriä.
Kävin tuon takia lääkärissä monta vuotta sitten ja sain Propral-nimistä lääkettä. Otan sen ennen esiintymistä ja sitten kaikki on hyvin. Lääke siis tepsii mulle. Ihmeellinen asia tuo lääketiede...
Tuon kummempia sosiaalisia pelkoja mulla ei onneksi ole. Toivottavasti saat niihin pelkoihisi apua siitä psykoterapiasta. Muakin on kyseinen terapia kiinnostanut, mutta eikös se ole aika kallista?! Vai maksaakos KELA sen hoidon kokonaan? Ei kai, se on niin pihi organisaatio..?!
Ois kiva kuulla, että miten toi terapia alkaa toimimaan sun kohdalla!
Ymmärsin, että sun opiskelut alkaa vasta syksyllä. Miten sun aika kuluu nyt päivisin? Itse olin vuosi sitten noin puoli vuotta kotona työttömänä. Silloin masennus oli pahimmillaan enkä todellakaan ollut työ- tai opiskelukykyinen. Pikkuhiljaa pääsin lääkkeiden avulla jaloilleni niin että pystyin aloittamaan työt.
Työ on kyllä auttanut mua paljon. Se tuo tunteen, etten oo ihan "tarpeeton" ihminen :)Siitä mä oon aika varma, että joudun tekemään itseni kanssa vielä paljon töitä (ehkä koko loppuelämäni), että pääsen itseni (myös lapsuuteni ja siihen liittyvien asioiden) kanssa sinuiksi. Aina ne asiat ja tunteet menneisyydestä pulpahtaa pintaan ja sitten ne on käytävä jotenkin läpi, että voi jatkaa matkaa.
Mulla pahin ongelma on tulevaisuuden pelko tms. Pelkään, että miten minä pärjään tässä elämässä. Vaikka onhan tähän asti mennytkin tosi hyvin, niin kuin päällisin puolin. Harva loppujen lopuksi tietää mun ongelmista ja kokemuksista. Olen hyvä pitämään "kulisseja" pystyssä. Olen käynyt normaalisti koulut ja uusi on taas syksyllä alkamassa. Nyt on töitä ja kaikki pitäis olla "hyvin", mitä se nyt ikinä tarkoittaakin...
Silti pelkään, että miten pärjään esim. äitinä joskus. Haluaisin tulevaisuudessa "normaalin" perhe-elämän johon kuuluu myös lapset. Pelkään myös, että miten jaksan käydä töissä ja hoitaa kodin... Ja entäs parisuhde. Löydänkö sellaista ihmistä, johon uskaltaa/haluaa todella sitoutua ja kestääkös se suhde sitten. Ehkä noi kokemukset lapsuudessa ovat saaneet mut ajattelemaan vähän liiankin skeptisesti. En luota itseeni tarpeeksi ja pelkään, että se hieno korttirakennelma kaatuu joskus kumminkin :( Ja sitten jos ja kun se kaatuu, niin mähän oon sitten ihan sairaalakamaa, kun jo nyt tuo henkinen puoli reistailee, vaikka mitään suurempia "ongelmia" ei vielä pitäis olla. Elämä ja suuret vastoinkäymiset ovat kai vielä edessäpäin.
No joo, tämmöstä tällä kertaa. Saankos kysyä, että miten vanha olet? Itse täytän kohta 25.
westedone.. ja teille kaikille myös!
Pelkän itsemurha sanan kuuleminenkin tai ajatteleminen saa mut ahdistumaan. Eilen ahdistuin, kun luin viestisi. :( Tarvittavia lääkkeitä en joutunut ottamaan, mutta ahdisti oman aikansa. Sen verran arka aihe itsemurha edelleen. Niin kauan kun oli itsemurha-ajatukset, viiltely sun muut kuvioissa.
Opiskeluista sen verran, että jos siinä epäonnistun… Jää vaikka kursseja suorittamatta, niin aika varmasti punnitsen taas uudestaan itsemurha vaihtoehtoa ja elämän hyviä puolia. Pelottaa pelkkä ajatuskin. Itsemurha on kyllä itsekkäin teko, mitä on... ja kauhean traumaattinen kokemus niille läheisille ihmisille, jotka jäävät suremaan.
Minuakin pelottaa tulevaisuus. Epäonnistuminen missä tahansa elämän osa alueella opiskelussa, ihmissuhteissa...…Kavereita ei ole paljon. Itse asiassa vain yksi hyvä kaveri, jolle voi puhua asiasta kuin asiasta. Tosin omasta masennuksestani tai muista negatiivisista asioista en puhu. Ennemmin pidän ne sisälläni ja yritän selvitä itse.
Kela maksaa psykoterapiani kokonaan. Silloin kun terapiassa kävin ennen Moisioon joutumista, niin psykologi sanoi, että Kela mielellään maksaa toisenkin vuoden yleensä. Haluavat panostaa nuoriin ihmisiin.
Ikää minulla on 21v, huhtikuussa täytän 22.
Heip!
Olen todella pahoillani jos viestini sai sinut ahdistumaan! En todellakaan ajatellut sitä kirjoittaessani, että tekstillä voisi olla sinuun sellainen vaikutus, anteeksi.
Opiskeluissa epäonnistuminen pelottaa minuakin, mutta täytyy yrittää ajatella positiivisesti. Jos kursseja jää suorittamatta, niin voihan ne aina uusia. Mihinkäs tässä olisi kiire, eli ei haittaa vaikka opiskellessa vierähtäisi jokunen vuosi pidempään. Eihän opintojen viivästyminen tee ihmisestä sen huonompaa.
Tuollainen positiivinen ajattelu on kyllä välillä hieman vaikeaa. Ehkä se johtuu siitä, että sitä asettaa itsellensä liiankin korkeat tavoitteet ja vaatii itseltään liikaa. Pitäisi olla hyvä, ei saisi olla heikko, pitäisi pärjätä hyvin jne. Mulla ainakin on just tuo ongelma; vaadin liikaa itseltäni. Ja sitten kun asiat ei mene suunnitelmieni mukaan, niin olen pettynyt itseeni ja tunnen itseni todella huonoksi.
Mutta, mutta.. Kun tuon edellä mainitun ongelman tiedostaa, niin ehkäpä elämäkin on helpompaa. Täytyy vain muistaa, että itseltään ei saa vaatia liikaa ja olen tasan yhtä arvokas ihminen kuin kuka tahansa. Elämästä ei anneta arvosanaa, joten eiköhän se riitä että on edes yrittänyt parhaimpansa.
Näin se menee... Yrittäkäämme siis ajatella positiivisesti :)
Ajattelin tänneki laittaa viestin, että olen tehnyt webbisivut, josta tarinani löytyy. Sisällöltään kuta kuinkin sama kuin tänne jättämäni tarina. Ainut vaan, että olen tarinaan lisännyt hieman uskonnollista näkökantaa.
Rukoilusta ollut apua kohdallani. Uskon, että ilman Jeesusta tilanne ei olisi se, mikä se nyt on. Lisäksi sain tammikuussa profetian, jonka mukaan tulevaisuuden pitäisi olla valoisa kohdallani.
http://www.sunpoint.net/~wastedone
Jep, minapa kayn katsomassa ne sivut kunhan kerkean. Jakseluja sinulle. On hyva, etta olet loytanyt apua uskosta. Mina uskon jumalaan, mutta uskoni ei kai ole viela niin vahva(?), etta se olisi parantanut minut lahes kokonaan. Masennus kun on ja pysyy. Mutta onneksi pystyn kaymaan toissa ja opiskelemaankin, joten helposti en paasta sita taas nurjertamaan minua.
Itse en vaadi näin paljon. Minulle riittää syyksi se, että en ole ollut pitkään aikaan onnellinen. Itse kyllä tahtoisin pohjimmiltani muille hyvää ja tahtoisin tehdä merkityksellistä poliisin tms työtä. Mutta kun. ei ole, eikä ole ollut, eikä ole käytännössä katsoen mahdollisuuksia naisystävään. Ei siis ole ulkonäköä eikä mitään muutakaan charmia tai vakautta. Rahaa ei ole paljoa, mutta enemmän kuin múilla ikäisilläni, mutta omisti sitten vaikka koko maailman, talot, mökit, autot, prätkät, veneet jne. ei niistä pysty, tai ainakaan minä en pysty enkä kykene nauttimaan yksin. Se on aivan sama mitä on jos ei ole ketään kenen kanssa voisi kaiken jakaa.
ettäkö yksin maksan kalliin hotellihuoneen ja makailen, mietin elämää yksin, itken, juon ja valitan. se ei ole elämää. Valitettavasti ulkonäkö ja keskustelutaidot ovat ne tärkeimmät jotka todellisuus kertoo kaikille. Jos joku jaksaa elää kolmekymmentä vuotta epätoivossa ja masennuksessa sen eteen, että saa parivuotta onnea niin siitä vaan. isä kuollut, äiti ja ukki alkoholisteja, mummu todella mukava ihminen mutta dementiaan sairastunut. Ei kavereja, ei ulkonäköä. Ja vaikka haluaisi tunteensa ilmaista mummulle ja olla sympaattinen niin ei pysty, sellaisen ihmisen on minusta muokannut tämä ulkonäkö, joka on johtanut kaikkeen tähän joka tässä iässä ratkaisee. Jotkut vaan ymmärtävät nämä asiat liian aikaisin.
Kun olisi edes normaalin näköinen, olisi edes ihmisen näköinen...