onko täällä muita kohtalotovereita?
tein n.5 vuotta sitten abortin. päädyin tähän ratkaisuun, koska olin vain 15 vuotias, vielä peruskoulussa, eikä lapsen isä halunnut lasta. abortin jälkeen en tuntenut juuri lainkaan syyllisyyttä, olihan minulla "hyvät" syyt miksi siihen päädyin.
mutta nyt tuo tapahtuma on alkanut kummitella mielessäni kun synnytin esikoiseni. mielessä käy koko ajan "entä jos en olisi päätynyt aborttiin", "olisiko hän ollut tyttö vai poika", "hän olisi nyt 4 vuotias" jne..
tahtoisin tietää muiden vastaavanlaisia kokemuksia, miten pääsitte asian yli tms?
tarkoitukseni ei ollut tuomita aborttiin päätyviä, jokaisella on omat syynsä. halusin vain kertoa että näinkin voi käydä.
tein n.5 vuotta sitten abortin. päädyin tähän ratkaisuun, koska olin vain 15 vuotias, vielä peruskoulussa, eikä lapsen isä halunnut lasta. abortin jälkeen en tuntenut juuri lainkaan syyllisyyttä, olihan minulla "hyvät" syyt miksi siihen päädyin.
mutta nyt tuo tapahtuma on alkanut kummitella mielessäni kun synnytin esikoiseni. mielessä käy koko ajan "entä jos en olisi päätynyt aborttiin", "olisiko hän ollut tyttö vai poika", "hän olisi nyt 4 vuotias" jne..
tahtoisin tietää muiden vastaavanlaisia kokemuksia, miten pääsitte asian yli tms?
tarkoitukseni ei ollut tuomita aborttiin päätyviä, jokaisella on omat syynsä. halusin vain kertoa että näinkin voi käydä.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Niin varma olin päätöksestäni, että minkäänlaisia kummitteluja, eikä kyseleviä jossitteluja ole ollut missän vaiheessa mielessäni. Ei lasten syntymienkään jälkeen, ei milloinkaan. Abortista on jo sentään 30 vuotta, joten olisi siinä ehtinyt. Vain huojentavan helpotuksen ajatus on asiasta edelleen.
abortoimasi lapsi oli enemmän epälapsi kuin synnytetyt lapsesi? Muuttuuko lapsi ihmiseksi silloin kun sinä sitä haluat?
Turhia kysymyksiä tuollaiset heitot. Alkuvaiheessa oleva sikiö ei ole lapsi. Eikä tuollaisia rinnastuksia kannata tehdä. Mikään ei ole niin helppoa kuin osoitella syyttävällä sormella toista. Tosi tilanteen edessä kuka vaan voisi kuitenkin tehdä aivan samat ratkaisut.
en tiedä koska olet saanut lapsesi, onko synnytys ollut hiljattain?
joka tapauksessa on aivan luonnollista, että saatat ajatella noin. raskauden aikana ja synnytytksen jälkeen (tuollaiset asiat herkemmin tulevan "pintaan" raskauden ja synnytyksen yhteydessä), miksi ei myös muulloinkin. asiaan kannattaa suhtautua rauhallisesti, ja jos asia surettaa , niin surua voi tuntea ja purkaa esim. keskustelemalla asiasta jonkun kanssa. se on luonnollista.
abortti on kuitenkin ollut silloisessa elämäntilanteessasi paras ratkaisu ja siihen olet päätynyt. olet toiminut siinä elämäntilanteessa mielestäsi oikein ja se sinun kannattaa hyväksyä ja antaa asian olla. siinä ei ole mitään väärää etkä ole tehnyt mitään pahaa!
jos asia alkaa vaivata enemmän, juttele ihmeessä neuvolasi terv.hoitajan kanssa. jo se, että asiasta puhuu jonkun kanssa auttaa ja helpottaa näkemään asioissa eri puolia!
elämähän jatkuu aina niin kauan kuin sitä on, ja voimavarat kannattaa suunnata tulevaisuuteen- ei menneitten murehtimiseen!
onnea sinulle kaikkeen tulevaan!!
ei pitäisi tehdä, "koska lapsen isä ei halunnut lasta". Jos vahinko on tapahtunut yhdessä, myös vastuu on yhteinen. (eri asia tietysti jos nainen itse hankkiutuu raskaaksi esim. "unohtamalla" pillerit)
Mielestäni naisen on saatava päättää asiasta, hän kuitenkin suurimman vastuun kantaa. Tottakai miehenkin kanta on kuultava, mutta loppupeleissä nainen ratkaisee.
Jos syyt ovat esim.(äidin) iässä, koulunkäynnissä tms, iha ok eli lapsi ei siis millään sovi tämänhetkiseen elämään. Mutta ei silloin, jos mies sanoo abortin olevan ainoa (oikea) vaihtoehto. Uskoisin että näissä tapauksissa katumista jälkeenpäin esiintyy enemmän kuin jos nainen on itse saanut päättää asiasta. Korjatkaa jos olen väärässä?!
Työssäni mielenterveyshoitajana olen törmännyt vastaaviin tapauksiin, missä varsinkin uusi raskaus ja lapsen saaminen saavat aikaan tuollaista. Yleensä asian kieltäminen ja yritys olla sitä miettimättä ei auta vaan pahentaa. Parasta on puhua siitä jonkun ammattilaisen/luotettavan ystävän kanssa ja käydä asiat läpi ettei sitä ala liikaa yksin miettimään.
Mielentilatutkimuksiinhan murhaajat ohjataan.
Mihin tulokseen päätyivät tapauksessasi?
minulle on vuosi sitten tehty melkein peräkkäin kaksi aborttia. olin hyvin säikähtänyt tilanteesta etenkin ensimmäisellä kerralla. muistona olisi ollut isättömyys, väkivalta, nuoruuden intohimo ja monet itkut. ajattelin että on parempi olla tekemättä, ensimmäistä en kadu mutta toinen kummittelee jatkuvasti mielessa entä jos.. kyllähän minä olisin selvinnyt jne. päätös on kuitenkin tehty oliko se sitten oikein sitä en tiedä. monta kertaa olen nähnyt haaveita ja unelmia jo luovutetusta pienokaisesta ja tämän kanssa minun on kai opittava vain elämään. nykyään en enään tiedä haluanko lasta ollenkaan ja kaikista pahin on ehkä seksiin liittyvät traumat ja intohimoon, pelko lähestyä miehiä fyysisesti. tai kyllä pahin on oma pikku kummitukseni, enään en sanoisi ei, sen ainakin tiedän.
p.s. ja jos ja kun taas miestä lähestyn ehkäsyn hoidan paljon paremmin.. turhan monta kyyneltä on jo vuotanut
...moni oppii valitettavasti vasta juuri tuossa tilanteessa. Niin myös minä. =(
Itse näin ennen aborttia yhden ainoan unen "lapsesta", se oli punatukkainen tyttö. Asia ei onneksi kummittele mielessäni, saa nähdä miten se on sitten kun tulen toivotusti raskaaksi. Minulla ei ollut ennen aborttia mielipidettä ko toimenpiteestä, eikä oikeastaan nytkään. Jokainen joka sen haluaa tehdä, niin tehköön jos näkee syynsä siihen tarpeeksi painaviksi. Oma syyni oli ikä.
Itse tein kipeän ratkaisuni suunnilleen sinun ikäisenäsi. Olin silloin hyvin hämmentynyt ja peloissani, tunteita oli monia. Mutten hetkeäkään elänyt harhassa, että olisin voinut pitää lapsen ja alkaa sen äidiksi.
15 vuotiashan ei ole mikään äiti. Hän voi kyllä leikkiä äitiä, mutta äiti hän ei todellisuudessa ole. Biologisesti kyllä, mutta ei sanan varsinaisessa merkityksessä. Millainen vanhemmuudentunne voi olla ihmisellä joka on itsekin vielä lapsi?
Kuitenkin, kaikesta huolimatta minäkin pyöritän samoja ajatuksia mielessäni. Lapsi, jota en tahtonut olisi nyt yhdeksän vuotias. Hän olisi ehkä muuttanut elämäni kulun totaalisti eri suuntaan mihin se nyt on mennyt.
Mutta tärkeintä kai on tiedostaa oma häpeä ja syyllisyys tapahtuneesta, antaa itseleen anteeksi ja ymmärtää se tosiseikka, että naisella on oikeus tässä maassa päättää omasta kehostaan ja siitä mitä hänelle tapahtuu. Ja myös se, että tällaisestakin traumasta voi parantua.
Unohtamisesta emme puhukaan, mutta toisaalta kuka haluaisi unohtaa? En minä ainakaan.