Eipä ole ollut ystävää moniin vuosiin. Kavereitakin on nykyään vain pari. Ei ole ketään kaljalle lähtijää, nojaavaa olkapäätä saati elämänkumppania. Yksin olen tottunut selviämään, mutta sittemmin on yksinäisyyteni nakertanut minut ontoksi hauraaksi kuoreksi. Ne sukulaiset ja harvat tutut näkevät vain tyynen ulkokuoreni - tuon huolitellun ja iloisen kulissin.
Ei kukaan aavista sitä sisäistä tyhjyyttäni ja varsinkaan sitä tyhjyyden aiheuttamaa ahdistusta ja henkistä tuskaa, joka välillä salpaa hengityksen ja tekee kuolemanväsyneeksi. Kelle kertoisin, kun ei kehenkään tunnu voivan luottaa. Iltaisin toivon ikuista unta. Aamuisin mietin syytä nousta sängystä.
Kulissini hajoaa pian. Se murenee ja silloin katoan täysin. Ei ole mitään, eikä ketään, minkä vuoksi taistella - lakkaan siis olemasta. Olen koskessa räpiköivä raajarikko, joka yrittää epätoivoisesti tarttua kiviin ja oksiin. Ei niistä ole apua, on kohtaloni joutua putoukseen ja kadota.
Itsepähän olen pimeyteen vajonnut, enkä siitä ketään syytä. Aikaisemmin yksinäisyys oli voimavarani, nyt se on tuleva turmioni. En uskalla enää etsiä ystävyyttä, koska pettymykset vetävät yhä syvemmälle pimeyteen. Ei ole kiinnostusta, ei halua, mikään ei motivoi, ei ole syitä, koska kaikki on tasaisen harmaata. Ei ole eroa päivällä tai yöllä, ei eroa pyhä arjesta.
En ole hyödyksi enää kenellekään - en edes itselleni, miksi siis juosisin tässä samassa oravanpyörässä. Pyörä lakkaa liikkumasta, maiseman valtaa elottomuus, ei muutu maailma miksikään - muut jatkavat juoksemista. Eivät he huomaa kenenkään kadonneen ja vaikka huomaisivatkin, ei sillä ole heille mitään merkitystä.
Ei kukaan aavista sitä sisäistä tyhjyyttäni ja varsinkaan sitä tyhjyyden aiheuttamaa ahdistusta ja henkistä tuskaa, joka välillä salpaa hengityksen ja tekee kuolemanväsyneeksi. Kelle kertoisin, kun ei kehenkään tunnu voivan luottaa. Iltaisin toivon ikuista unta. Aamuisin mietin syytä nousta sängystä.
Kulissini hajoaa pian. Se murenee ja silloin katoan täysin. Ei ole mitään, eikä ketään, minkä vuoksi taistella - lakkaan siis olemasta. Olen koskessa räpiköivä raajarikko, joka yrittää epätoivoisesti tarttua kiviin ja oksiin. Ei niistä ole apua, on kohtaloni joutua putoukseen ja kadota.
Itsepähän olen pimeyteen vajonnut, enkä siitä ketään syytä. Aikaisemmin yksinäisyys oli voimavarani, nyt se on tuleva turmioni. En uskalla enää etsiä ystävyyttä, koska pettymykset vetävät yhä syvemmälle pimeyteen. Ei ole kiinnostusta, ei halua, mikään ei motivoi, ei ole syitä, koska kaikki on tasaisen harmaata. Ei ole eroa päivällä tai yöllä, ei eroa pyhä arjesta.
En ole hyödyksi enää kenellekään - en edes itselleni, miksi siis juosisin tässä samassa oravanpyörässä. Pyörä lakkaa liikkumasta, maiseman valtaa elottomuus, ei muutu maailma miksikään - muut jatkavat juoksemista. Eivät he huomaa kenenkään kadonneen ja vaikka huomaisivatkin, ei sillä ole heille mitään merkitystä.
Vastaukset 22
Vanhimmat
kaljalle melkein koska vaan :)
(hki)
Tiedän ton sun tilanteen. Itse olen aivan samassa tilanteessa. Kaikki luulee että mulla kaikki hyvin, kait mä päällepäin sen niin näytän, mutta sisällä kuohuu ja tuntuu että kaikki romahtaa milloin tahansa. Kotona yksin ollessani itku tulee helposti,kun ei jaksa.
Tää on niin raskasta.....
Miten olet sinne pimeyteen itse vajonnut? Mitä on tapahtunut? Kuuntelen ...
Ai, että miksikö ? Mistäköhän kaikki lähti liikkeelle ?
Ilmeisesti ala- ja yläasteella kaikki oli suht. normaalia: oli monta kaveria ja muutama hyvä ystävä. Yläasteen jälkeen alkoi muutos: menin lukioon, jonne tuli vain yksi vanhoista yläastekavereistani. Tämä yksikin kaveri sitten vaihtoi kaveripiiriään täysin ja jäin kuvioista pois. Muihin vanhoihin yläastekavereihin ei tullut pidettyä yhteyttä, eikä tullut enää tavattua, vaan erkanimme kukin omille teillemme. Kaikki vanhat ystävät ja kaverit hukkuivat jonnekin tai muuttivat liian kauas.
Lukioaikana ei pahemmin muodostunut ystävyys tai kaverisuhteita. Kaikki olivat vain "koulukavereita", eikä heidän omiin pieniin ja sisäänpäin lämpiäviin piireihin oikein päässyt mukaan. No paskatkos minä kavereilla. Luin ylioppilaaksi ja suurimman osan vapaa-ajastani olin töissä kotitilalla. Tällöin kasvoin yksinäisyyteen ja se oli voimavarani.
Lukioaikoina äidistäni tuli ns. alatisairas ja muutenkin sillä alkoi nupista hieman viirata ja pari vuotta sitten se pääsikin sairaseläkkeelle. Isäni on koko ikänsä ollut työnarkomaani, eikä ole koskaan varmaan juuri muuta ajatellutkaan, kuin työntekoa. Vieläkin se painaa 12 tunnin päiviä ruumiillista työtä, vaikka on ylittänyt varsinaisen eläkeiän jo kolmisen vuotta sitten.
Molemmat on sellaisia hölösuita ja juoruajia, joiden kanssa ei henkilökohtaisista asioista juuri voi syvemmin keskustella.
No ammattikorkeakouluun mentyäni pari ensimmäistä vuotta meni suunnilleen samalla kaavalla, kuin lukiossa eli kaikki olivat vain koulukavereita. Olin yksin, asuin yksin (asun vieläkin), mutta ei se haitannut. Menestyin opinnoissani ja olin yksi luokkani parhaita.
Näinä kahtena viimeisenä opiskeluvuonna luokkaryhmä olikin sitten pienempi ja tiiviimpi ja monien ryhmätöiden ja yhteisten projektien myötä sanottakoon kaikista luokkatovereista muodostui hyvä kaveriporukka. Ilmeisesti opin hieman avautumaan ja kertomaan omista asioistani, mutta en niin paljon, että heistä kestään olisi tullut ystäväni. No varsinainen opiskeluaika päättyi ja suurin osa kavereistani muutti uuden työn ja asunnon perässä eri puolille maata. Yhteyttä pidetään silloin tällöin ja porukan on tarkoitus tulevaisuudessakin kokoontua kerran-pari vuodessa.
Samalle paikkakunnalle jäi vain pari kaveria, joiden kanssa näemme ehkä kerran -pari kuukaudessa. Johtuen varmaankin siitä, että kullakin on hieman eri intressit harrastuksien suhteen. Heilläkin saattaa olla muutto piakkoin edessä työn vuoksi.
Viimeisen puoli vuotta olin töissä ja sinä aikana tutustuin muutamaan hyvään tyyppiin. Kukin oli olevinaan kaveria ja ystävää, mutta loppujen lopuksi kaikki paljastuivat itsekkäiksi susiksi lampaiden vaatteissa, vaikka olin heille varmasti enemmän, kuin ystävä - kai. Muijiakin lakkaa viimeistään siinä vaiheessa kiinnostamasta, kun niille yrittää olla avoin ja kertoa tunteistaan.
Valmistun nähtävästi kohta ammattiini. Ja mitäs sitten ? Sitten olen aivan yksin: ei enää opiskelupaikkaa, ei työtä, ei ystäviä ja opiskelujen päättymisen myötä lähtee sitten kämppäkin alta. Ei ole ketään läheisempää kaveria.
On siis kulunut kymmenen vuotta siitä, kun asiat olivat "normaalisti". Kymmenen vuotta ilman ystävää, ilman kunnon puhekaveria. No ainahan sitä voi lohduttaa itseään musiikilla, elokuvilla sekä puhtaalla vihalla ja tunnekylmyydellä. Nyt ne vain eivät tahdo enää riittää, kun on nähnyt taas jälleen, että asiat voisivat olla toisinkin. Yksinäisyys ei ole enää vahvuuteni. Nyt se on heikkouteni - yksinäisyys on pettänyt minut.
Joskus omaamani suojakilpi on kadonnut, enkä jaksa enää rakentaa uutta. Olen alaston ja haavoittuva aukean ylittäjä odottaen armahtavaa iskua. Ei vaikuta enää sosiaalisuus tai ulkonäkö. Olen kohtaloni orja, päätösteni vanki, eikä kukaan enää auttaa voi ja tuskin haluaakaan. Milään ei ole enää väliä.
kuule. Laitatko meiliosoitteesi niin kirjoiteltaisiin ihan kaksistaan ja lähemmin? Toki voit rustata tännekin...
Itsellänikin oli ala- ja yläasteella elämä hyvin ja paljon kavereita, ja muutama ystäväkin löytyi aina.
Lukioon mentäessä tapahtui suunnilleen sama kuin sinulla, menin täysin uuteen lukioon, enkä tuntenut sieltä ketään. Olin aina fyysisesti väsynyt, eikä tämä todellakaan helpottanut ihmisiin tutustumista. Lopulta vaihdoin lukiota, enkä sielläkään ole tavannut muita kuin muutamia koulukavereita.
Vapaa-ajan kavereita on muutamia, hyvä jos kerran tai pari viikossa näen, mutta nekin ovat melkolailla erilaisia ihmisiä kuin minä, eivät tykkää käydä baareissa tai "bilettää" tai semmoista mistä minä tykkään.
Monesti sitä onkin kelannut elämäänsä läpi ja ajatellut olevansa vielä monien vuosien päästä täysin yksin ja elämä pilallansa, vituttaa vain kovasti, jos tämän takia minusta tulee katkera elämänilonsa menettänyt ihminen vanhempana.
allahan, "kohtalo.." tuntuisi olevan ihminen joka tietää miltä sinusta tuntuu kun on saman suuntaisia kokemuksia itselläänkin. Tuskin se antaa jos ottaakaan tutustua ja jutella hänenkin kanssaan. Odotan viestiäsi silti minäkin..
katkeroitua ei ainakaan kannata. Sillä pilaa vain oman elämänsä lopullisesti. Tai no, jos tykkää olla koko ajan naama väärinpäin ja pahalla tuulella, terve menoa sitten vain. Kyllä joka päivästä aina jotain hyvääkin löytyy. Se on paljolti asennekysymys.
Kannattaa myös ajatella positiivisesti, varsinkin omasta tulevaisuudestaan. Ajatuksilla on usein tapana toteutua ennemmin tai myöhemmin, ovatpa ne sitten parempia tai huonompia visioita.
optimistinen ajatus :) siihenhän sitä pitäisi meidän kaikkien pyrkiä.
Mä muutin uudelle paikkakunnalle enkä tuntenut ketään mut kun mulla on koira niin ulkoillessa ja koirapuistossa tapasin ihmisiä ja joistakin tuli ihan kavereitakin. Mut tää oli vaan ehkä vain mulle tapahtunutta. Tsemppiä sulle:)
kauhean innokas eläinihminen. Ja kyllähän sitä ihmisiä tapaa erilaisissa tilanteissa, mutta harvoinpa heistä kavereita saa - ainakaan hyviä - tai saati sitten ystäviä. Olen puolestasi iloinen, että sinä olet saanut kavereita harrastuksesi kautta.
Se että avautuu jollekulle ja hankkii kontakteja, vaatii rohkeutta ja voimia. Varsinkin silloin, kun moni on aiemmin loukannut tai hylännyt. Mitä paremmin joku sinut tuntee, sitä pahemmin hän sinua voi satuttaa ja mitä paremmin sinä tunnet jonkun, sitä enemmän se silloin sattuu.
Olen oppinut varovaiseksi ja nykyään luottamukseni saavuttamiseksi vaaditaan melkoisen paljon. Kasvottomana pystyn ehkä avautumaan paremmin, mutta kasvokkain en uskalla kertoa asioista, muuta kuin pienen palasen kerrallaan. Täytyy sanoa, että kukaan ei nykyään tunne minua täysin, sillä jos joku tuntisi, niin silloin en olisi enää yksin. Ne harvat tutut ja kaverit - ne tuntevat minusta vain sen pienen palasen, sillä kuoreni estää heitä tietämästä enempää.
Jos esim. pihlaja haluaa heittää tarinanpätkällä tai jotain, niin siitä vaan: [email protected]
meilini??
Luin sun tarinan ja huomasin kuinka paljon se muistutti omaani. Minä myös olen hyvin varautunut ihmisten seurassa. Pidän huolen siitä, että kukaan ei pääse liian lähelle, vaikka haluaisinkin. En pysty luottamaan ihmisiin. Johtunee varmaan menneisyydestäni. Olin ujo ja arka pikkupoika ja se on lasten maailmassa yksi pahimmista synneistä. Sain kokea kovia... Opin sen, että en ole hyvä missään eikä koskaan tulisikaan. Eikä kasvamista helpottamut sekään, että isää ei ollut ja äiti joutui kasvattamaan kahta lasta yksin.
Nyt yritän peittää ahdistukseni ja yksinäisyyteni. Kukaan ei pysty koskettamaan sieluani enkä minä kykene koskemaan kenenkään sielua. Elokuvat, kirjat, taide ja tietokonepelit vievät minut pois todellisuudesta jossa en halua elää. Olen ulkopuolinen ja tulen aina olemaan...
sain viestisi ja vastasinkin siihen jo...
puhua väärällä tavalla, anteeksi ei ollut tarkoitus.
taas kuin litran mittaa. Itse en nähnyt puhetavassasi mitään väärää, mutta meikä onkin sen verran tyhmä, ettei aina tajua kaikkea. Tietenkin puheiden osoittautuessa valeeksi tai välinpitämättömyydeksi, muuttuvat ne kauniimmatkin sanomiset vääräksi.
Yhden pointin sanoisin, mitä moni ei tunnu tajuavan: älä ehdota, tarjoa tai pyydä mitään sellaista mihin et sitten olekaan valmis lähtemään mukaan. Suoraan kieltäytyminen tai neutraali suhtautuminen on paljon parempi vaihtoehto jahkailulle ja pelleilylle.
Toisekseen mielestäni looginen vuorovaikutus on perusta toimivalle keskustelulle tai kirjeenvaihdolle. Eli kysyvälle vastataan, toisen juttuja kommentoidaan ja itse kerrotaan lisää - yleensä vuorotellen, eikä höpistä mitä sattuu, milloin sattuu.
Jos toisen luottamuksen menettää jo silloin, kun sitä edes on saavuttanut, on turha tarinoida enempää. Avoimuus ja reiluus rakentaa, mutta välinpitämättömyys tai valehtelu tuhoaa vankemmankin rakenteen. Ehkä tämä todistaa, kuinka vihainen olen...
nyt minä kaiken?? "Välinpitämättömyys, pelleily, höpinä..."?? Kerroin mitä tunnen ja olin kyllä valmis kuuntelemaan, mutta.. Kaikkea hyvää sulle kuitenkin, tiedän että selviät tästä vaikkei nyt siltä tunnukaan. Sussa on poveria.
Ulkopuolinen on juuri oikea sana kuvaamaan minunkin tilannettani. Mihin ikinä menenkin - oli kysessä sitten koti, lukio, työpaikka tai mikä tahansa - tunnen itseni ulkopuoliseksi. Tuntuu kuin olisin vain tiellä, tyhjän panttina ja silloin tulee hirveä halu miellyttää kaikkia, mikä ei sekään ole hyvä. Silloin tukahduttaa oman itsensä.
Ja pako todellisuudesta on myös osuva ilmaus. Minäkin luen mielelläni, kunhan kyseessä on aihe mahdollisimman kaukana todellisuudesta.
Jos minäkin olisin feikki, kirjoittelisin varmasti tänne ihan mitä sattuu, haukkuisin muita ja sotkisin järkeviä keskusteluja. Ja ennen kaikkea pettäisin lupaukseni.
Ne jotka tunnistavat itsensä miettikööt mitä sattuu ja lupailkoot mitä sattuu, ette pysty sanoillanne satuttamaan. Olette tavallaan apuni, kasvattaessanne vihaani, josta saan lisää voimia vahvistaa suojakuortani. Niin no onneksi olin kuitenkin varautunut, joten en varsinaisesti mitään menettänyt.
Lämmin kiitos kuitenkin kaikille niille, jotka asiallisesti kommentoitte ja kirjoititte omia kokemuksianne ja ennenkaikkea kiitos niillekin, jotka vain lukivat tarinani. Lukitsen itseni jälleen suojakuoreen, joka viimeaikaisten tapahtumien saatossa on kaiketi jälleen vahvistunut. Lähden siis...
Runoilija Kaarlo Sarkia kesällä 1937 sveitsiläisessä alppiparantolassa:
"Minusta tuntuu, että elämänratani on yhtä vähäpätöinen ja yhtä kaunis kuin näkinkengän valkeaan ja tummaan hiekkaan uurtama vako. Näet sen, kun vedet selkeävät kirkkaana, onnellisena suvipäivänä, jolloin et mitään ollutta kadu etkä mitään ikävöitse, katsot sitä suurelta, vedenrajassa olevalta kiveltä vatsallasi maaten, onkien tai vain joutilaana uneksien, korvissasi taivaanvuohen mäkätys. Se alkaa jostakin kauempaa, mudasta ehkä; se häipyy jonnekin yhtä huomaamatta. Yllä päilyy pienten, onnellisten laineiden loiva poljento. Se on tarkoitukseton, näköjään, mutta sen tarkoituksettomuudessa ei huomaa mitään surullista, särkevää. Yllä vyöryvä suuri, lempeä vesi pyyhkii sen vähitellen pois. Se on ollut pieni piirto, tarkoitukseton ja kaunis, siinä hiekassa, jonka muotoa ja kerrostumia mahtava kymi lakkaamatta muuttelee."
http://www.vihrearouva.net/kirjallisuus/sarkia1.html
Toisinaan asiat kulkevat siten, ettei niihin edes itse pysty paljoa vaikuttamaan. Kadotukseen olen ilmeisesti minäkin joutumassa, koska asiat luisuu pikkuhiljaa kohti umpikujaa. Kaverit ovat kadonneet johonkin, ystävistä ei ole ollut pitkiin aikoihin tietoakaan. Joihinkin sukulaisiin oli joskus läheiset suhteet, mutta eipä ole enää. Jotenkin olen etääntynyt kaikista, osittain tahallisesti, mutta lähinnä kuitenkin tahattomasti. Kun vielä vähän aikaa kuluu niin kukaan ei enää tunne mua, muutakuin ehkä ulkonäöltä. Eipä tiedä edes vanhemmat tai sisarukset.
Loittonen vääjäämättä kaikesta muustakin, eipä ole kohta musta paljon jäljellä edes papereissa tai tiedostoissa. Tietoni ovat vain merkintä jossain rekisterissä. Eikä kukaan varmasti kysele perääni. Ne kaikki joskus tunteneet läheiset tai yhteisön henkilöt varmasti unohtavat, sillä olenhan minäkin unohtanut heidät.
Sinänsä hassua itse ajatella olevansa kohta umpikujan päässä. Kaikki materia ja psyykkinen menettää merkityksensä. Jäljelle jää vai oma hengittävä ruumis. Niin ruumis - tuo elävä lihamöykky, joka kannattelee tyhjää päätä. Eipä ole virikkeitä elämäniloon, mutta olen lakannut välittämästä. Lakannut välittämästä materiasta, itsestäni, läheisistäni... En syytä ketään, mutta pyydän kaikilta anteeksi ja toivon ettei kenenkään muun tarvitsisi jäädä yksin, väsyä ja kadottaa elämäänsä. Ai että mitäkö siellä umpikujan päässä on ? Uskon, että siellä koittaa vihdoinkin vapaus.
Olen ajautunut pois ihmisten luota, on niin paljon kovia pettymyksiä ihmisiin, joihin luotin ja joiden ystävyyteen elämääni turvasin.Olen puoliksi omasta tahdostani eristynyt, koska olen jo niin väsynyt etsimään ystäviä.Kärsin paljon mm. masennuksesta ja siksi en jaksakkaan reippaasti luottaen lähteä uusia ihmisuhteita etsimään ja luomaan.