oon kahden pienen lapsen nuori äiti. mieheni työtön. itsellä ei ees ammattia. kavereita ei ole. kerhoissa ja puistoissa silmätikku. jostain pitäisi löytää tarkoitus tähän itse pilaamaani elämään. lapsistakin kasvaa varmaan jotain vähä-älyisiä tätä menoa.
näillä eväillä ei oikein ystäviäkään löydy.en jaksaisi enää semmoista tupakka viina työkkäri soskunluukku- seuraakaan kun olen itse kuitenkin ihan raitis ja asioita ajatteleva. normaaleille perheenäideille en kelpaa seuraksi koska he ilmeisesti pelkäävät että minusta tarttuu jokin tauti. että täytyy vissiin jäädä odottelemaan sitä pimahtamista, toivottavasti joku siivoaa jäljet ennenkuin madot ja kärpäset ehtii.
näillä eväillä ei oikein ystäviäkään löydy.en jaksaisi enää semmoista tupakka viina työkkäri soskunluukku- seuraakaan kun olen itse kuitenkin ihan raitis ja asioita ajatteleva. normaaleille perheenäideille en kelpaa seuraksi koska he ilmeisesti pelkäävät että minusta tarttuu jokin tauti. että täytyy vissiin jäädä odottelemaan sitä pimahtamista, toivottavasti joku siivoaa jäljet ennenkuin madot ja kärpäset ehtii.
Vastaukset 8
Vanhimmat
sinusta tuntuu,että olet jotenkin huonompi kuin muut äidit?Onko joku sanonut niin?Itsekin olin aikoinani nuori-äiti(20-vuotiaana 2 lasta)ilman ammattia(mies ei kylläkään ollut työtön).En ole koskaan tuntenut olevani muita huonompi äiti/ihminen,vain siksi,ettei minulla ollut ammattia.Olin reilusti yli kymmenen vuotta lasten kanssa kotona(ja lapsia sain vielä 3 lisää),minkä jälkeen lähdin opiskelemaan itselleni ammattia.Sain ammatin ja työharjoittelun avulla myös työpaikan valmistumiseni jälkeen.Omista lapsistani ei ainakaan ole kasvanut mitään "vähä-älyisiä",vaan ihan fiksuja(tyttö kirjoitti viime keväänä ylioppilaaksi)nuoria ihmisiä.Tarkoitusta elämällesi löytyy kahdesta lapsestasi,jotka tarvitsevat sinua!Tsemppiä!
Kirjoituksestasi tei tällaisen amatööridiagnoosin, että olet masentunut. Puhu asiasta neuvolassa tai hakeudu terveyskeskuksen kautta psykologin juttusille.
Olisiko mitenkään mahdollista, että laittaisit paperit vetämään kevään yhteishakuun, ja lähtisit opiskelemaan.
Kuten myös aikaisempi kirjoittaja totesi, taidat kärsiä aikamoisesta masennuksesta... Se on vakava sairaus josta ihminen harvoin yksin selviää (tiedän kokemuksesta). Se, että olet kirjoittanut tänne pahasta olostasi on jo jotain, mutta sinun pitäisi todella päästä puhumaan jollekin. Olet lapsillesi tärkein ihminen koko maailmassa ja he tarvitsevat sinua. Elämäsi ei varmasti ole pilalla, sinulla on vielä paljon edessäsi kunhan vaan pystyt nauttimaan siitä. Puhu neuvolassa tai soita suoraan terveyskeskukseen, saat varmasti apua. Kotona neljän seinän sisällä asiat saavat joskus suhteettomat mittakaavat, kun on aikaa ajatella ja masentunut mieli.
Kunhan saat apua ja olosi paranee, huomaat taas että elämäsi tarkoitus taitaa olla ne kaksi ihanaa naperoa jotka pyörivät jaloissa. He todella tarvitsevat sinua ja huolenpitoasi ja varmaan itsekin kaipaat sitä oloa kun teet pienen ihmisen olon tyytyväiseksi. Rohkaistu ja hae apua, et siinä ainakaan menetä mitään!
Tsemppiä
eikä se auta että ammatti-ihmiset auttavat. minulta puuttuu oikea tukiverkko. minulla ei ole ketään aikuista ihmistä jolle jutella. haluaisin ystäviä, en sosiaalitanttoja syynäämään kotiini. että se siitä.
olen hakemassa töihin ja opiskelua jatkan ensi syksynä, eli minulla on kyllä tulevaisuuden suunnitelmat tehtynä omalta osaltani. mutta mitä se auttaa kun kouluttaudun alalle jossa ei töitä ole...ja mieheni ei näköjään myöskään kelpaa mihinkään töihin vaikka kaikkensa on tehnyt työllistyäkseen, kouluttanut itseään uupumukseen asti ja menettänyt terveytensä jne....
Meillä ei käynyt yhtäkään sosiaalitanttaa tarkastuskäynnillä eikä lapsiani otettu huostaan, en ole nyt jälkeenpäinkään sossutätien silmätikkuna ollut, kukaan ei ole tehnyt tarkastuskäyntejä tai jälkikontrolleja että miten minä voin tai miten lapset voivat, vaikka olen käynyt kunnan perheterapiassa.
Kävin siellä pari vuotta.
Suosittelen, minulle se ainakin nimittäin auttoi. Olen ihan eri ihminen nyt.
Ei se täti sanonut minulle mitä minun pitää tehdä, ei hän auttanut minua. Hän auttoi minua auttamaan itseäni. Sehän se on terapian tarkoitus, ei valmiiksi pureskellut elämänohjeet tai kirjaviisaat nevuot että miten nyt pitää toimia ja ajatella, tai toisen määrittelemä suunta omalle elämälle.
Itse asiassa psykologi ei vastannut sosiaalitantan tai auttajan prototyyppiä. Kivoja naisia ne molemmat, mulla vaihtui terapuetti kun se ensimmäinen jäi eläkkeelle . . mutta ei hän silti ollut mikään vanha kurppa tai ikilempeä täti.. onalla persoonallaan molemmat tekivät työtä kanssani.
Keskustelut auttoivat minua itseäni miettimään omaa itseäni, lapsuuttani, nykyhetkeä, mennyttä, tulevaa. Monta solmua aukeni. Ei sitä muuten olisi huomannutkaan, mutta oma sisäinen olotila muuttui. Olin "tasaisempi" sisältä. Muutoksen huomasi pikkuhiljaa, koska se tapahtui hiljalleen.
Huono itsetuntokin parani.
Terpia päättyi pari vuotta sitten. Pikku murheet eivät nyt kaadu koko elämää pysäyttäväksi jutuksi.
OLen kahden lapsen äiti ja kun esikoisen jälkeen olin vähän masentunut ja kävin terapiassa muutaman kerran niin sen jälkeen ei ollakkaan päästy sossusta eikä terapiakeskuksen porukasta eroon...tämä edellämainittu porukka hommasi esikoisellemme hoitopaikan melkein väkisin luuli varmaan että en osaa itse hoitaa...Ja he pakottavat meitä käymään heidän kanssaan joissain ihme kokouksissa vaikka olemme sanoneet että emme tarvitse sellaista. Olisin halunnut hoitaa esikoista kotona mutta sitten ajattelin että on hyvä jos poika saa olla muiden lasten kanssa. En halua masentaa alkuperäistä kirjoittajaa mutta kerroin vain minkälaisia voi olla. Nyt he oikeastaan koko ajan kyttäävät miten pärjätään ja se ei ole mitään hauskaa.
olla vähä-älyinen,koska silloin et osaisi edes kirjoittaa...No,millään muotoa et hyvä nuori äiti varmasti pilaa lapsiasi.Itsekin olen joutunut kokemaan samanlaisia asioita (työttömyys pienellä paikkakunnalla),masennus lasten syntymän jälkeen ja siitä pikku hiljaa nousu elämään.Kerhot ja puistot tulivat tutuiksi...mieti,mikä ammatti kinnostaisi ja ota selvää,miten pyrit ja jne.Miehesi työttömyys ei tee sinusta huonompaa kuin muut;täällä Itä-Suomessa työttömiä riittää.Eli se on ikävää,mutta siihen on osittain alistuttava joskus.Tämä oli nyt ihan sekavaa tekstiä kun on kiire,mutta:VOIMIA SINULLE;ET OLE HUONO!!!
Olin silloin 17 vuotias, kun tein ensimmäisen lapsen. Sain minä kyllä kuulla siitä, pentu rupeaa nyt pentua tekemään. Mut en antanut sen murtaa minua täysin. Ajattelin, et näytän niille jotka epäileevät. Ja niin näytin. Nyt poikani on ekaluokkalainen reipas ja kotanakin autaa. On tapahtunut paljon muutakin..... Olin yksinhuoltaja tuolloin kun sain eka lapseni. Sinulla on silti mies rinnalla. No niin minäkin sitten tapasin, kun olin asunut yh-äitinä reilut kolme vuotta. Olimme niin rakastuneita, että päätimme kokeilla yhteistä lasta. Heti tulin raskaaksi, mutta kestin kovat kivut ja tuskat sen raskauden ajan. Lopulta meidät sitten palkittiin kuolleella lapsella. Siitä toipuminen vei aikaa ja mielenterveyttä. Sitten kun taas ajateltiin, et nyt voisi olla oikea aika yrittää uudestaan noin puoli vuotta meidän tyttären kuolemasta. Ei ollutkaan niin helppoa. Kävin hormoonihoidot, eikä sittenkään. Luulisi tässä vaiheessa jo mielenterveys menevän. Mut sitkeesti vaan eteenpäin. Ja nyt meillä on kohta vuoden täyttävä tyttö. Ja kaiken hulinan ja surun ja kaiken keskellä meillä on vielä todella isoja asioita käsillä, mutta niistä en kerro julkisesti. Lähetän sinulle voimia jatkaa eteenpäin! Opi ottamaan pienistä iloista kiinni ja pidä niitä kuin kalleinta aarretta!