Kun edellistä pääministeriä moitittiin hidaspuheiseksi, hän puolusteli itseään, että "sellainen oli Mooseskin", ja sai tuosta tuon tunnetun lempinimensä (joka hänelle olisi voitu antaa myös siksi, että hän johdatti meidät Mooseksen tavoin pois korvesta). Lipponen todella puhuu hitaasti ja melko vähänkin, mutta varmaan ajattelee nopeammin ja enemmän, sillä aina, kun hän suunsa avaa, kuulijat herkistyvät tietäen, että tulee asiaa.
Entä Vanhanen? Hänen puhehalunsa taitavat olla vielä vähäisemmät. Miksi? Varmaan hän itsekin tietää siihen syyn, mikä myös nähdään aina, kun hän suunsa avaa. Turhaan siis tälläkin saitilla on moneen kertaan ihmetelty, miksi Vanhanen pysyttelee piilossa asiassa kuin asiassa, miksi ei kommentoi sitä ja tuota.
Miksipä hän tulisi esiin kovin herkästi, kun jokainen esiintulo tuo hänelle ja hallitukselle vain miinuspisteitä.
Eilinen haastattelu HS:ssä osoitti, että hänellä ei ole mitään näkemyksiä Euroopastakaan ja Suomen EU-politiikasta. Melkoinen vastakohta visionääriseen Lipposeen verrattuna! Surkeaa, ja voi vielä koitua kohtalokkaaksi Suomelle.
Tämän päivän Helsingin Sanomien pääkirjoitus toteaa pääministerin haastattelusta seuraavaa:
”On ikävä kuulla pääministerin suusta näkemyksiä, joissa ei osata tai haluta antaa mitään arvoa Euroopan unionin ainutlaatuiselle syntyhistorialle ja yhdentymiskehitykselle nimenomaan yhteisten arvojen pohjalta. Siitä huolimatta Vanhanen ei halua ymmärtää keskustelua siitä, että toiset olisivat Suomessa eurooppalaisempia kuin toiset. Juuri pääministerin omat lausunnot osoittavat, kuinka erilainen on hänen näkemyksensä Euroopan unionista verrattuna hänen edeltäjänsä Paavo Lipposen näkemyksiin. On vaikea kuvitella, että ero ei ajan mittaan vaikuttaisi Suomen linjaan.”
Tietenkin se vaikuttaa Suomen linjaan, mikä puolestaan vaikuttaa Suomen asemaan ja vaikutusvaltaan unionissa ja sitä kautta siihen, mitä me unionilta saamme. Eli unioni menee menojaan meistä välittämättä ja meidät mielletään unionin takametsäläisiksi, jotka joutavatkin jäädä Venäjän vaikutuspiiriin.
Entä Vanhanen? Hänen puhehalunsa taitavat olla vielä vähäisemmät. Miksi? Varmaan hän itsekin tietää siihen syyn, mikä myös nähdään aina, kun hän suunsa avaa. Turhaan siis tälläkin saitilla on moneen kertaan ihmetelty, miksi Vanhanen pysyttelee piilossa asiassa kuin asiassa, miksi ei kommentoi sitä ja tuota.
Miksipä hän tulisi esiin kovin herkästi, kun jokainen esiintulo tuo hänelle ja hallitukselle vain miinuspisteitä.
Eilinen haastattelu HS:ssä osoitti, että hänellä ei ole mitään näkemyksiä Euroopastakaan ja Suomen EU-politiikasta. Melkoinen vastakohta visionääriseen Lipposeen verrattuna! Surkeaa, ja voi vielä koitua kohtalokkaaksi Suomelle.
Tämän päivän Helsingin Sanomien pääkirjoitus toteaa pääministerin haastattelusta seuraavaa:
”On ikävä kuulla pääministerin suusta näkemyksiä, joissa ei osata tai haluta antaa mitään arvoa Euroopan unionin ainutlaatuiselle syntyhistorialle ja yhdentymiskehitykselle nimenomaan yhteisten arvojen pohjalta. Siitä huolimatta Vanhanen ei halua ymmärtää keskustelua siitä, että toiset olisivat Suomessa eurooppalaisempia kuin toiset. Juuri pääministerin omat lausunnot osoittavat, kuinka erilainen on hänen näkemyksensä Euroopan unionista verrattuna hänen edeltäjänsä Paavo Lipposen näkemyksiin. On vaikea kuvitella, että ero ei ajan mittaan vaikuttaisi Suomen linjaan.”
Tietenkin se vaikuttaa Suomen linjaan, mikä puolestaan vaikuttaa Suomen asemaan ja vaikutusvaltaan unionissa ja sitä kautta siihen, mitä me unionilta saamme. Eli unioni menee menojaan meistä välittämättä ja meidät mielletään unionin takametsäläisiksi, jotka joutavatkin jäädä Venäjän vaikutuspiiriin.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Ehkä Vanhasella ei ole yhtä pöhöttynyt ego kuin tällä entisellä EEC-vapaakauppasopimuksen vastustajalla, ja siksi ei tarvitse olla aina pää auki.
Taisi muuten olla Aho ja Viinanen jotka johtivat Suomen pois siitä korvesta, johon menimme Koiviston, Holkerin ja Liikasen johdolla.
Mitä taas tulee Vanhasen EU-linjaan, niin se on raikas poikkeus tässä alemmuudentuntoisten rähmäilijöiden maassa.
Olisi erittäin hyvä asia, jos koko Euroopan poliittista yhdentymistä ei olisi tapahtunut lainkaan.
Norjassa ja Sveitsissä menee ainakin ihan kivasti ilman EU:takin.
Kepun perinnöllä ei ole aihetta puhua rähmäilijöistä - vaikka kyllähän se toisaalta juuri kuvaa kepulaisen "joustavuutta" totuuden suhteen!
Ja mielestäsi Suomen, Sveitsin ja Norjan asemlla ei ole mitään eroa, niinkö? Eivät kai nuo kaksi Euroopan rikkainta maata hevin liity unioniin, kun tietäisivät joutuvansa suuriksi maksumiehiksi, ja kun toisen turvana on Nato ja toisen Alpit ja ikimuistoinen todellinen ja kaikkien muiden tunnustana puolueettomuus - ei siis sellainen, kuin meillä oli Kekkosen aikaan -niin eipä uskoisi silmälappuisen kepulistinkaan kehtaavan niputtaa meitä kaikkia samaan nippuun! Eikö tullut mieleesi parempia verrokkseja, esimerkiksi Tsekki, Puola ja Unkari?
Kyllä entiset EFTA-kumppanit sopii oikein hyvin vertailukohdaksi.
Paljon paremmin kuin entiset N-liiton satelliittivaltiot.
Ja olisihan Norja ja Sveitsi päässeet "päättämään" EU:hun, jos olisivat liittyneet jäseniksi.
Ja mitä puolueettomuuteen tulee, niin tuskin vuonna 94 oli epäselvyyttä siitä, että olemmeko puolueettomia vai ei.
Kerro, mitä konkreettista hyötyä meille on EU-jäsenyydestä ollut?
Vastaukseksi kelpuutan toki myös luettelon niistä hyödyistä, joista Norja ja Sveitsi ovat jääneet paitsi kun eivät liittyneet EU:hun.
Asevelisosialisti kaipaa verrokkeja. Tässä niitä:
Unkari 1956
Tsekkoslovakia 1968
Jos Suomessa olisi ollut vallassa joku asevelisosialistiääliö listaan olisi voinut lisätä Suomi about 1962.
Onneksi näin ei käynyt.
On ihme, että Suomelle kävi niin hyvin kuin kävi. Historiaa ja logiikkaa soveltaen voi todeta: onneksi Kekkonen hallitsi ja asevelisosialistit olivat sivussa.
Väittäisin jopa (tätä on vaikeampi todentaa) että Suomelle olisi käynyt paljon paremmin laman jälkimainingeissa, jos Lipponen ei olisi päässyt vallan kahvaan.
Minun verrokkini olivat hyvinkin oikeat, ja vielä oikeammat ne olisivat olleet ilman noita asevelisosialisteja, joita minäkin nimimerkilläni haluan kunnioittaa!
Urho Kekkonen ei olisi koskaan hallinnut Suomea, jos asevelisosialistit Unto Varjonen, Väinö Leskinen, Penna Tervo ja muut eivät olisi toimineet 1940-luvun lopulla, kun Hertta Kuusinen julisti eduskunnan puhujapöntöstä, että "Tshekkoslovakian tie on oleva meidänkin tiemme". Silloin nuo rintamilta sankarikuoleman kynsistä säästyneet monin kunniamerkein palkitut reservin upseerit käynnistivät sosialidemokraattien "jo riittää"-kampanjan, jonka tuloksena SKDL suistettiin suurimman puolueen asemasta ja pois hallituksesta, lakkautettiin kommunistien soluttama valtiollinen poliisi VALPO, taltutettiin vallankumouksen käynnistämiseksi tarkoitetut mellakat Kemissä, Helsingissä ja muillakin paikkakunnilla... ja loppu onkin historiaa.
Ellei näin olisi tapahtunut, Urho Kekkonen olisi kommunistisessa Suomessa joutunut syytteeseen jo vapaussodan aikaisesta toiminnastaan teloitusryhmän johtajana, lisärasitteina hänellä olisi ollut valtiollisen poliisin (tuolloin vielä äärioikeistolaisen) kuulustelija ura, hänen kiihkeät vaatimuksensa olla suostumatta talvisodan rauhansopimukseen ja vielä jatkosodan aikaiset sotakiihkoiset kirjoitukset Pekka Peitsenä. Urho Kekkonen olisi vaadittu luovutettavaksi Neuvostoliittoon, missä hänet olisi pantu seinää vasten ja ammuttu. Tämä kaikki on faktaa!
Lienet, Terttu niin nuori, ettet omakohtaisesti tunne näitä asioita ja lienet käynyt mahdolliset koulusi aikana, jolloin näistä ei saanut kouluissa puhua - arvaa, miksi? - ja et ilmeisesti tunne riittävästi kiinnostusta historiaan, että olisit ottanut omaehtoisesti selkoa asioista. Sitä suosittelisin, ettet puhuisi asioista tietävän silmin nähtynä kevytmielisesti typeryyksiä kovin vakavista asioista.
Vasemmistolaisten keskinäisellä valtataistelulla ei ollut ratkaisevaa merkitystä Suomen itsenäisyyden suhteen, sillä eihän kommunisteilla ollut muiden kuin heidän itsensä kannatus. Kansalaisten enemmistön oli ns. porvareita.
Niin ikään ilman asevelisosialisteja tai muitakaan sosialidemokraatteja esimerkiksi punaisen VALPOn johto olisi vaihdettu kansan enemmistön luottamusta nauttivaan pian sen jälkeen, kun valvontakomissiosta päästiin.
Toki esimerkiksi Suomen taloudelliselle kehitykselle oli onni, että sosialidemokraatit olivat lopulta kyllin vahvoja taistelussaan työläisten kannatuksesta kommunisteja vastaan. Ei kai tätä kukaan porvari ole kieltänytkään.
Toisaalta ei voi kuin ihmetellä, mikä asevelisosialisteja siinä maltillisemmassakaan sosialismissa ylipäätään kiehtoi.
Kuuleppa Terttu. Ellei suomessa olisi ollut sotien aikana ja sotien jälkeen asevelisosialisteja, tämä maa olisi luisunut varmaan kommunismiin. Silloiset maalaisliittolaiset olisivat joutuneet vaihtamaan puoluetta. Suurta muutosta näille ikuisille takinkääntäjille siitä tuskin olisi tullut. Maalaisliitto- Kepulaisethan uivat, kuin kala vedessä. Kaikki käy, kun aatetta ei ole ja moraalin saa määritellä vapaasti itse. Oma ja suvun etu pyhittää kaiken toiminnan. Muuten Terttu, mitä enemmän luen sinun juttujasi, tulen siihen tulokseen, että juttujesi perusteella kuulunet ravintoketjun alkupäähän.
Sodanjälkeisin ns. vaaranvuosina suurin osa kansasta asui maaseudulla. Jos demarit kävivät taistelua kommunisteja vastaan isoissa keskuksissa ja isoissa tuotantolaitoksessa, niin maalaisliitto kävi sitä kylissä.
Muistan kotikylällänikin tämän taistelun. Siellä oli osa väestä viehtynyt kommunisteihin ja käytännössä loput olivat maalaisliiton kannattajia. Tämä kommunistiporukka suunnitteli pian tapahtuvan vallankumouksen tuovan meidänkin kyläämme kolhoosin. Heillä oli jo valittu kolhoosin puheenjohtajakin valmiiksi.
Tämä demareiden ja maalaisliiton yhteinen taistelu lopulla esti maan joutumisen kommunistien valtaan. Siitä seurasikin vuosikymmeniä kestänyt demareiden ja maalisliitto/keskustan punamultyhteistyö, jonka aavulla rakennettiin vauras ja sosiaalisesti ja alueellisesti tasapainoinen maa.
Tämä työ on pari kertaa häiriintynyt. Kun ns. asevelisosialistit saivat vallan demareissa ja nostivat Tannerin puheenjohtajaksi, Ei Kekkonen voinut päästää sossuja hallitukseen, kun nämä eivät hyväksyneet Kekkosen johtamaa ulkopolitiikkaa. Toisen kerran se häiriintyi uusasevelisosialisti Lipposen tultua sossujen puheenjohtajaksi.
Molemmilla kerroilla nämä aseveljet ovat olleet syvään kumarassa lännen suurvaltoihin päin ja liittämässä maatamme Natoon. Lisäksi molemmilla kerroilla tannerilaiset ja nyt uustannerilaiset harjoittivat niin oikeistolaista politiikkaa, jolla vaarannettiin tuo yllä mainittu tasapaino.
...enää minulle. Miksi?
En minä kiistä talonpoikien ja Maalaisliiton merkitystä osallistumisessa kansanvaltaisen järjestelmän turvaamiseen ns. vaaran vuosina. Tiedän sen omakohtaisestikin, sillä olin silloin jo iso poika ja asuin merkittavän pohjoisen kaupungin vieressä sijaitsevassa maalaispitäjässä, jonka mullassa isäni lepää sankarihaudassaan. Sosialidemokraatit olivat kuitenkin tuossa taistelussa Suomen vapauden puolesta avainasemassa, sen kaikki historian tutkijat tunnustavat, jopa Juhani Suomi ainakin rivien välissä Kekkos-elämäkertansa toisessa osassa nimeltä ”Vonkamies”. Ja tuo Maalaisliitto oli silloin kokonaan toisenlainen puolue kuin nykyinen Keskusta, jolle linjalle sen käänsi 1950-luvun alussa puolueessa ehdottoman vallan saanut Urho Kekkonen.
Tuo Kekkonen, vapaussodan aikainen valkoinen teloitusryhmän johtaja, 1920-30 lukujen kiihkosuomalainen kirjoittaja ja valtiollisen poliisin kuulustelija, talvisodan rauhantekoa viimeiseen saakka vastustanut sisäministeri ja vielä jatkosodan aikainen sotakiihkoinen Pekka Peitsi on teidän suurmestarinne. Jos kommunistit olisivat saaneet meillä vallan 1940-luvun lopulla – mikä oli ihan hilkulla, toisin kuin sinä nyt väitä – niin tuo Kekkonen olisi ammuttu; ei häntä olisi pelastanut edes se, että hän sodan loppuaikoina liittyikin löyhästi tuohon rauhan oppositioon, missä mm. sosialidemokraattien K-A. Fagerholm oli vaikuttanut jo kauan ennen häntä.
Väinö Tanner on Sinulle ja monelle kepulaiselle kirosana. Hän kuitenkin oli johtavista poliitikoistamme ennen sotaa rauhantahtoisimpia ja vastusti kaikkea sotavarusteluakin – siinä hänen virheensä – ja ei koskaan sodankaan aikana ollut Kekkosen kaltainen sotakiihkoilija. Hän joutui sotasyyllisenä tuomituksi vain siksi, että oli sosialidemokraattien johtaja, ja kuten Max Jakobsonkin hiljattain kolumnissaan totesi, sillä sosialidemokratia nähtiin Neuvostoliitossa – aivan oikein – kommunismin vaarallisimmaksi vastustajaksi. Ja Kekkosen vastustaja hän oli, kun hän ei suoraselkäisenä miehenä voinut sulattaa Kekkosen takinkääntöä ja muuta opportunismia ja oli kai henkilökohtaisestikin katkeroitunut siksi, että Kekkonen ei millään tavoin yrittänyt häntä puolustaa, kun Zdanov vaati hänet lisättäväksi sotasyyllisten joukkoon todeten, että ”oikeudenkäynti ilman Tanneria olisi kuin auto ilman kuljettajaa”.
Ja oikeassa olet Lipposen suhteen, hän todella edustaa sosialidemokraattisessa puolueessa sitä suoraselkäisten politiikkojen jatkumoa, mikä alkoi Väinö Tannerista ja jatkui Fagerholmin, ns. asevelisosialistien ja varauksella Paasion ja Sorsankin kautta häneen. Olemme ylpeitä tuosta ketjusta, kun tiedämme sen suuret ansiot Suomen rakentamiseksi tällaiseksi, mikä se nyt on.
Eritoten olemme ylpeitä Väinö Tannerista hänen ratkaisevan suuresta panoksestaan kansallisen sovun aikaansaamisessa 1920-30 luvuilla ja muutenkin ainutlaatuisen merkittävästä yhteiskunnallisesta rakennustyöstänsä.
Ja hyvin ylpeitä olemme myös Paavo Lipposesta, joka on tehnyt suuren rakennustyön toisessa murrosvaiheessa, EU-Suomen alussa. Mielestäni meillä on aihetta ylpeyteen noista miehistämme enemmän kuin teillä Kekkosestanne, K-linjastanne ja nykyisistä Jäätteenmäestänne ja Vanhasestanne!
Taistelumme on ollut pääsääntöisesti voitollista, joskin raskasta silloin kun Urho Kekkonen oli vallassa ja vastassamme suuren ja mahtavan Neuvostoliiton tuella. Mutta tuo aika on nyt jo kuin pahaa unta ja taistelu uusia voittoja kohti taas jatkuu, mistä voidaan lukea mieltä lämmittäviä uutisia PUOLUEETTOMASTA mediasta!
Vaikka en olekaan mikään Kekkosen menettelytapojen ihailija, niin on se vaan hyvä että hän oli vallassa vielä 70-luvun vaaran vuosina.
Nämä uus-tannerilaiset satusedät varmaan seuraavaksi väittävät, ettei mitään Neuvostoliittoa ollutkaan, vaan se oli vain Kekkosen pelottelua koko homma.
Kannattais varmaan lukasta kenraali Lauri Sutelan muistelmat, niin vois vähän silmät auveta.
Ei todellakaan ollut samantekevää, kuka maatamme noina vuosina johti.
Ja asevelisosialistille vielä sellainenkin vinkki, että K-linja ei koskaan edustanut Maalaisliiton / Keskustan kenttäväen valtavirtaa. Joten Keskusta ei ollut eikä ole yhtä kuin K-linja!
Miksi muuten otsikolla "Hah" varustettu kirjoitukseni on edelleen vastausta vailla tässä viestiketjussa?
Olen lukenut tuon Matti Lukkarin toimittaman kenraali Sutelan elämäkerran ("Lauri Sutela, puolustusvoimain komentaja"), sitähän kai tarkoitat, ja tunnen miehen henkilökohtaisestikin ja arvostan häntä suuresti. Kyllä tuosta kirjasta todella käy esille, että Sutela oli korvaamaton apu ja tuki Kekkoselle mm. torjuttaessa Neuvostoliton ehdottamia yhteisiä sotaharjoituksia ja monissa muissakin tilanteissa. Mutta ei tuo kirja mielestäni Kekkosen gloriaa lisää, pikemmin osoittaa sen, miten hän pelkäsi Neuvostoliittoa ja herättää kysymyksen miksi. Samaa ihmettelee juuri edesmennyt Kalevi Sorsakin muistelmiensa osassa "Kansankoti ja punamulta".
Matti Lukkari on hyvä kirjoittaja, suosittelisin eräitä muitakin hänen kirjoittamiaan kirjoja, mm. asekätkennästä ja Viron uudelleen itsenäistymisestä. Toinen hyvä upseerikirjoittaja on Heikki Tiilikainen, jolta tänä syksynä ilmestyi kirja "Kylmän sodan kujanjuoksu". Suosittelisin sitäkin!
Lipposen, Heinäluoman ja Erkon lehdistön hätä syvenee. Näilläkin palstoilla kirjoitetaan, että Vanhanen menettää kannatustaan, joka kerran kun suunsa avaa. Tosiasia vain, että hän on lisännyt kannatustaan koko ajan. Pääministerin Vanhasen gallup-kannatus on suurmpi kuin Lipposella oli koskaan.
Me emme tarvitse Lippoen matelua unionin suurten jäsenten edessä. Nyt on unionipolitiikkaammme jämäköitynyt. Esim. hallitusten välisessä konferenssissa paljolti Suomen ulkopoliittisen johdon, Vanhanen, Tuomioja ja Halonen, toimesta saatiin aikaan, että suurvaltojen sanelema konventin ehdotus perustuslaiksi ei mennyt läpihuutojuttuna.
Unioni ei ole mikään suuri aatteelinen kysymys. Me pidimme liittyessäme sitä lähinnä vapaakauppa-alueena, jossa vallitse vapaa ihmisten, tavaroiden ja pääomien liikkuvuus. Me emme tarvitse Lipposen ajamaa liittovaltiota emmekä sotilasliittoa.
Meidän on viisainta hakea viiteryhmämme pohjoismaista ja muista reunavaltioista kuin Ranskan, Saksan ja Benelux-maiden joukosta. Sitten meidän tulee virallisissa yhteyksissä uskaltaa ajaa omaa etuamme eikä Lipposen ja hänen hengenheimolaistensa (lähinnä Kokoomus) lailla vain kumartaa syvään.