KESKUSTA ON PARAS

Minulle ei tarvitse perustella, missä ja miksi Keskusta on paras. Se on paras kusettaja (anteeksi sana, jonka kaltaisia en yleensä käytä, mutta on niin sopiva tähän) ja paras se on omista pitkistä perinteistään ja vakiintuneista härskeistä toimintatavoistaan johtuen!

Keskusta on valmis melkeinpä mihin vain oman etunsa vuoksi, vaikkapa maanpetokselliseen toimintaan, kun se vain uskoo pääsevänsä siten vallan kahvaan. Sen näytti todeksi jo Kekkonen, samaa osoittivat Karjalaiset, Uusitalot ja Väyryset ja nyt viimeksi Jäätteenmäki.

Ei Keskusta aina ole ollut sellainen. Vanhalla talonpoikien Maalaisliitolla oli suuri rakentava rooli jo 1920-30 luvuilla ja se osallistui myös kansanvaltaisen järjestelmän turvaamiseen ns. vaaran vuosina. Sosialidemokraatit olivat kuitenkin tuossa taistelussa Suomen vapauden puolesta avainasemassa, sen kaikki historian tutkijat tunnustavat, jopa Juhani Suomi ainakin rivien välissä Kekkos-elämäkertansa toisessa osassa nimeltä ”Vonkamies”. Ja tuo Maalaisliitto oli silloin kokonaan toisenlainen puolue kuin nykyinen Keskusta, jolle linjalle sen käänsi 1950-luvun alussa puolueessa ehdottoman vallan saanut Urho Kekkonen.

Tuo Kekkonen, vapaussodan aikainen valkoinen teloitusryhmän johtaja, 1920-30 lukujen kiihkosuomalainen kirjoittaja ja valtiollisen poliisin kuulustelija, talvisodan rauhantekoa viimeiseen saakka vastustanut sisäministeri ja vielä jatkosodan aikainen sotakiihkoinen Pekka Peitsi on teidän suurmestarinne. Jos kommunistit olisivat saaneet meillä vallan 1940-luvun lopulla – mikä oli ihan hilkulla, toisin kuin sinä nyt väitä – niin tuo Kekkonen olisi ammuttu; ei häntä olisi pelastanut edes se, että hän sodan loppuaikoina liittyikin löyhästi tuohon rauhan oppositioon, missä mm. sosialidemokraattien K-A. Fagerholm oli vaikuttanut jo kauan ennen häntä.

Väinö Tanner on monelle kepulaiselle kirosana. Hän kuitenkin oli johtavista poliitikoistamme ennen sotaa rauhantahtoisimpia ja vastusti kaikkea sotavarusteluakin – siinä hänen virheensä – ja ei koskaan sodankaan aikana ollut Kekkosen kaltainen sotakiihkoilija. Hän joutui sotasyyllisenä tuomituksi vain siksi, että oli sosialidemokraattien johtaja, ja kuten Max Jakobsonkin hiljattain kolumnissaan totesi, sillä sosialidemokratia nähtiin Neuvostoliitossa – aivan oikein – kommunismin vaarallisimmaksi vastustajaksi. Ja Kekkosen vastustaja hän oli, kun hän ei suoraselkäisenä miehenä voinut sulattaa Kekkosen takinkääntöä ja opportunismia ja oli henkilökohtaisestikin katkeroitunut siksi, että Kekkonen ei millään tavoin yrittänyt häntä puolustaa, kun Zdanov vaati hänet lisättäväksi sotasyyllisten joukkoon todeten, että ”oikeudenkäynti ilman Tanneria olisi kuin auto ilman kuljettajaa”.

Paavo Lipponen edustaa sosialidemokraattisessa puolueessa nykyisin sitä suoraselkäisten politiikkojen jatkumoa, mikä alkoi Väinö Tannerista ja jatkui Fagerholmin, ns. asevelisosialistien ja varauksella Paasion ja Sorsankin kautta häneen. Olemme ylpeitä tuosta ketjusta, kun tiedämme sen suuret ansiot Suomen rakentamisessa.

Eritoten olemme ylpeitä Väinö Tannerista hänen ratkaisevan suuresta panoksestaan kansallisen sovun aikaansaamisessa 1920-30 luvuilla ja muutenkin ainutlaatuisen merkittävästä yhteiskunnallisesta rakennustyöstänsä.
Ja hyvin ylpeitä olemme myös Paavo Lipposesta, joka on tehnyt suuren rakennustyön toisessa murrosvaiheessa, EU-Suomen alussa. Mielestäni meillä on aihetta ylpeyteen noista miehistämme enemmän kuin kepulaisilla Kekkosestaan, K-linjastaan ja nykyisistä Jäätteenmäestä ja Vanhasesta!

En väheksy Keskustaa vastustajana; se on kova ja käyttää kovia konsteja kaihtamatta vyön alle lyöntejäkään. Silti taistelumme sitä vastaan on ollut pääsääntöisesti voitollista, joskin raskasta silloin kun Urho Kekkonen oli vallassa ja vastassamme suuren ja mahtavan Neuvostoliiton tuella. Mutta tuo aika on nyt jo kuin pahaa unta ja taistelu uusia voittoja kohti taas jatkuu, mistä voidaan lukea mieltä lämmittäviä uutisia PUOLUEETTOMASTA mediasta!

Toivokaamme, että kohta voisimme nähdä, että Kepu on - ei ehkä paras - mutta edes hyvä häviäjä!