En osaa antaa anteeksi vanhemmilleni, jotka valinnoillaan tekivät elämästäni mielestäni sietämättömän. Osaan olla kummankin lähellä neutraalin hyvätapainen ja puhua kauniisti, ja rakastankin molempia sydämeni pohjasta. Silti olen katkera. Olen katkera siitä, että en osaa jättää menneitä asioita merkityksettömiksi enkä saa niitä ajattelemalla selviksi. Äitini kanssa olen yrittänyt puhua, mutta hän ottaa niin nopeasti puolustuskannan, että palaamme melkein heti henkisesti 10 vuotta taaksepäin ja joudun muuntautumaan hänen olkapääkseen. Isääni ihailen yli kaiken, mistä syystä hän saa katkeruuteni vielä suurempana; hänen kykynsä ja tahtonsa olisi pitänyt riittää 'ei':n sanomiseen eräissä lapsuuteeni liittyvissä asioissa. En pääse ajatuksissani eteenpäin. Tuntuu, että taannun lapsen tasolle sitä enemmän mitä enemmän asioita mietin.
en osaa antaa anteeksi vanhemmilleni
minä
181274
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Ihannoin omia vanhempiani ainakin kolmekymppiseksi, heidän ahkeruuttaan ja luonnettaan. Samalla voin itse huonosti, tunsin syyllisyyttä kotoa lähtemisestä ja itsetuntoni oli repaleina. En osannut yhdistää huonoa oloani lapsuuteen, vanhempani kun olivat "pelkästään hyviä".
Pikkuhiljaa se kipeä totuus, jonka olin itseltäni kieltänyt, valkeni ja synnytti hirvittävän kiukun. Vanhempani olivat kyllä minua rakastaneet mutta samalla henkisesti laiminlyöneet. Minua ei kannustettu tai tunteitani kuunneltu. Jos jostakin kehuttiin, melkein samassa lauseessa tuli myös esille kuinka itsekäs ja vaikea olen. Nyt olen ymmärtänyt, että pahinta mitä lapselle voi tehdä, on juuri tuollainen kaksoisviestintä, ristiriitaiset viestit. Herkemmän lapsen se vie psykoosiin! Vähän vähemmän alttiilla aiheuttaa ainakin vakavia itsetunto-ongelmia.
Olen ollut todella katkera tajutessani, mistä olen jäänyt vaille. Olen yrittänyt vanhempieni kanssa näistä tunteistani puhua, mutta puolustuskannallehan he asettuvat ja lopputulokseksi itselle jää paska fiilis. Jonkinnäköisen terapiankin olen käynyt näitä asioita selvitelläkseni ja sen tuloksena on ollut selkeä taju siitä, mitä on tapahtunut ja mitä olisi pitänyt tapahtua, sekä ajatus että pitää jatkaa omaa elämää itsensä hyväksyen ja itseään rakastaen. Vanhempiaan kun ei voi muuttaa, ja suurilla selvittely-yrityksillä yleensä vain haavoittaa kaikkia.
Ongelmana onkin, mihin tämän kiukun ja katkeruuden purkaisi, ettei se enää kummittelisi välillämme. Suurin osasyy tämän ongelman painavuuteen on se, että myös rakastan vanhempiani ja edelleen tarvitsen rakkautta heiltäkin, en halua jättää heitä elämäni ulkopuolelle (vaikka niin jotkut tekevät). Olemme siis tekemisissä, ja jokainen kohtaaminen aktivoi vanhan raivon, on mentävä ulos kävelemään ettei ahdistuisi kuoliaaksi!
Olen alkanut lukea Tuulikki Saariston kirjaa "Taikasanat - miksi antaisin anteeksi", jossa on kuulemma tehokkaita mielikuvaharjoituksia. Joskus menen metsään lenkille ja puhisen siellä kiukkuani. Yleensä osa siitä jääkin metsään.
Lisäksi yritän antaa itselleni sitä rakkautta, jota olen jäänyt vaille. Hemmottelen itseäni, kirjoitan onnistumiset ja kehut päiväkirjaan, iloitsen täysillä kaikista kivoista ihmisistä joita elämässäni on. Se ei ole helppoa, jos on kymmeniä vuosia elämästään uskonut, ettei ole sen hyvän arvoinen...
Olen istunut iltaa netin ääressä itku kurkussa - taas. Olen jo lähellä keski-ikää enkä voi antaa anteeksi vanhemmilleni. On niin hienoa kuulla, etten ole ainoa asian kanssa kamppaileva. Kun "pitäisi" antaa anteeksi.
Montakohan tuntia olen kieriskellyt tuskissani - miten, miten ihmeessä voin antaa anteeksi ja päästä etenemään pois tästä tilanteesta? Haluaisin - mutta en pääse anteeksiannon nyörinpäähänkään käsiksi.
Isäni on jo kuollut eikä äitini halua keskustella mistään vanhoista. En oikein haluaisi mennä mihinkään terapiaankaan, minulle on kerrottu millaista siellä on eikä kuulosta oikein siltä että niin sanoakseni viihtyisin, en varsinkaan missään ryhmäterapiassa.
Välini siskoksiinikin ovat jo jonkin aikaa olleet todella huonot, tuskin puhumme. Ketään muitakaan sukulaisia ei ole.
Jotkut innokkaat neuvojat käskevät vain muistelemaan lapsuuden hyviä puolia ja unohtamaan huonot tapahtumat jne. Mutta miten ihmeessä? Muistoni ovat 98-prosenttisesti huonoja. Vain aivan jokunen harva ilonpilkahdus löytyy, kun oikein harkitsen. 20 ensimmäistä elinvuottani olivat pelkkää kestämistä, itsemurha-ajatuksia.
Koko viime vuoden ja nyt varsinkin syksystä asti olen kulkenut pala kurkussa, itken usein. Joskus kerron miehelleni jotakin, mutta en voi kokonaan purkautua hänelle, pelkään, että hän ei kuitenkaan ymmärrä (hänellä oli todella hyvä koti jne.) eikä tunnu oikealta rasittaa häntä tällaisella. Meillä on keskenämme kyllä hyvät välit. Ketään NIIN hyvää naisystävääkään minulla ei ole.
Ainoa purkukeino tällä hetkellä on kotisivujen teko eräästä aiheesta, johon olen perehtynyt, ja päiväkirjaan kirjoittaminen. Onneksi nämä kaksi ovat olemassa! Lisäksi nautin musiikista paljon, mutta se panee usein itkemään vielä enemmän.
Aion nyt hankkia ja lukea tuon Taikasana-kirjan, kuulosti mielenkiintoiselta.
Kiitos teille molemmille. Koskaan ei toivoisi kenelläkään olevan samankaltaisia oloja kuin ne, jotka tuovat itselle pahimman olon, mutta oli hyvin lohdullista kuulla tarinanne. Kiitos vielä. Kyllä kaikki vielä hyväksi kääntyy, meille kaikille. Harmi, että kaikki vaikuttaa aina kaikkeen, varsinkin lapsi-vanhemmat -suhteessa. Itsensä voi löytää joskus aikamoisesta sekasotkusta.
elina: Mainitsemasi kirja alkoi kiinnostaa kovasti minuakin. Minkä tyyppinen se on perusajatukseltaan? Tarkoitan tuolla sitä, että keskittyykö psykologisiin tapoihin vai onko esimerkiksi hengellispainotteinen? Usko jumalaan on tässä vuosien varrella vähän karissut, joten en haluaisi vahingossa hankkia hengellistä kirjaa, koska en sitä koskaan tulisi lukemaan. Psykologisiin menetelmiin sitävastoin uskon hyvinkin paljon.
Voimaa ja energiaa..
Hei taas, lämmittävää kuulla että kokemusten jakamisesta oli apua. Suosittelen tosiaan sitä Taikasanat jne. -kirjaa. Kirjoittaja on lääkäri ja psykoterapeutti, ja ote on psykologinen ja tieteellinen. Itsehoitotekniikka on niin helppo, että moni epäilee aluksi sen tehoa. Hyviä tuloksia sillä on saatu, olen lukenut asiasta lehtijuttujakin. Onnea matkaasi!
Vaikuttaa melkoisen asialliselta tosiaankin. Jossain siellä viitattiin Raamattuun mutta ei häiritsevästi kuitenkaan. Opetettava keino on yksinkertainen eikä mitään ihmeen huuhaata. Lukenut kerran, luen vielä toisen kerran heti tähän perään. Tieteelliset kappaleet vähän vaikeita mutta kuitenkin sen verran kiinnostavia, etten halua hypätä niidenkään yli. Tieto lisää valtaa ja tässä tapauksessa luultavasti itsevarmuutta.
ei pysty voittamaan,ikävä kyllä.
Ensin on liian pieni ja sitten on jo aikuinen jonka pitäisi ymmärtää olla niin helvetin kiitollinen siitä että on "saanut tähän maailmaan tulla".
Niinkuin joku olisi sitä pyytänyt!
Minä olen myös keski-ikäinen mutta kenelle uskaltaa näistä tuntemuksista puhua?
Tiedän,että vanhojen vatvominen ei ole hyväksi ja harvoin niin teen mutta joskus on pakko.
Täällä netissä jos kirjoittaa niin heti leimataan aivottomaksi teiniksi.
Se ,että ei rakasta ja kunnioita sokeasti vanhempiaan on edelleen iso tabu.
Internet vapauttaa, koska voimme keskustella tabuasioistakin vapaasti. Näethän, ettei sinua kukaan leimaa tässä ketjussa.
On niin paljon ihmisiä, joiden ei koskaan olisi pitänyt edes mennä yhteen saati hankkia lapsia. Miksi heitä pitäisi automaattisesti kunnioittaa, jos kerran itsellä on ollut paha olla kotona - paikassa, jonne pitäisi voida mennä hakemaan turvaa.
Kerro ihmeessä sinäkin lisää: millaisessa tilanteessa olet nyt, millaisia ovat muut ihmissuhteesi? Miten jaksat eteenpäin?
puhua.Hänen eka kommentti oli että "kuulostaa että sulla olis jotain meidän vanhempia vastaan" ja toka "ole hiljaa,olis ne paljon huonommatkin voineet olla".
Luulen,että vanhemmat yrittävät useimmiten olla tasapuolisia lapsiensa suhteen.
Pahinta on,että meidän"kiittämättömien mukuloiden" mielestä asiat eivät olleet oikeantuntuisia meille vaikka toisille sopivat.
Minä en pysty sanomaan kenellekään vastaan ja huutaminen kauhistuttaa minut sydänjuuria myöten.
Muutin Suomesta pois heti kun olin täysi-ikäinen.Pitkä välimatka kotiin oli tärkeintä elämässä.
Ihmissuhteissa olen aina se,joka antaa ja antaa ja kiittää antaessaan.
Sukunimeni voisin muuttaa Kynnysmatoksi.
Minulla on pari sisarusta (veli ja sisko), jotakin on tullut heidän kanssaan kauan sitten juteltua, mutta emme koskaan päässeet niin pitkälle että juttelemisesta olisi saanut irti jotain hyötyä, omasta mielestäni ainakaan. Olemme hyvin erilaisia ihmisiä keskenämme.
Jos jompikumpi heistä tulee luokseni kysymään haluaisinko alkaa setviä "vanhoja" niin mahdollisesti voisin alkaa, riippuen tietty silloisesta mielentilasta. En kuitenkaan enää aio itse mennä kummankaan luo. Väliimme on tullut muuta sellaista minkä johdosta en enää luota heihin.
Lueskelen nyt tuota Taikasana-kirjaa ja aion yrittää sitä anteeksiantamisen keinoa, eihän sitä tiedä lähtisikö siitä "eheytyminen" alkuun ainakin. Olen kyllästynyt olemaan masentunut ja loukkaantunut, koska menneitä ei voi muuttaa eikä muita ihmisiä sen paremmin.
Kokeile sinäkin saisitko siitä kirjasta jotakin irti, kyllä se varmaan löytyy kirjastosta ettei tarvi heti ostaa ennen kuin on tutustunut siihen. Jotakin helpotusta sinunkin pitäisi omaan mielentilaasi saada ettei elämäsi kulu tuskassa, "hukkaan".
Kirjoittele vielä jos vain jaksat.
Minä olen äiti, joka on tehnyt virheitä lapsensa suhteen. Nyt kun näen, millaiseksi lapseni elämä on muodostunut, toivoisin voivani palata ajassa taaksepäin, mutta sellainenhan ei ole mahdollista. Korjasin kyllä niitä virheitä, joita koin omien vanhempieni tehneen, mutta teinkin sitten toisia virheitä.
Luulenpa, että noin se menee useimmiten. Ihminen toimii sen mukaan millaisen mallin on kotoaan saanut. Siitä sitten vähän keikahtaa jonnekin päin. Ymmärtäväisimmät on mitä parhaita vanhempia, mutta onko sellaisia oikeasti kovin paljon?
Minun virheeni oli huutaminen. Huusin, kun puhe ei mennyt perille. Ei tainnut mennä huutokaan. Ja seurauksena on lapseni huono itsetunto. Mutta mitenkäs korjaat? Kovasti olen yrittänyt häntä kannustaa ja itsetuntoa tukea, mutta ainakaan mitään oleellista en ole saanut aikaiseksi.
Miksi minä huusin? Niin oli lapsuudenkodissanikin tehty. En sitä itse mitenkään erityisen pahaksi kokenut. Jos olisin kokenut, olisin sillä kohdalla tietoisesti muuttanut omia tapojani. Mielestäni olen ollut kokonaisuutta ajatellen hyvä äiti, olen ollut kiinnostunut kaikista neuvoista, joita lapsenkavatuksesta luin lehdistä ja kuulin neuvolassa. Mutta en tiedostanut eikä kukaan kertonut, mitä huutaminen voi vaikuttaa.
Miksi lapsuudenkodissani huudettiin? Luultavasti tapa on periytynyt isovanhemmilta ja heitä edeltäviltä sukupolvilta. Yritän tässä sanoa, että jospa ei omat vanhemmat olekaan varsinaisesti syyllisiä siihen, mitä he ovat tehneet ja aiheuttaneet. En tarkoita, että pahat teot pitäisi hyväksyä, mutta eikö olisi helpompi elää, jos edes hivenen ymmärtää, mistä ne saattavat olla lähtöisin.
Puolustuskannalle asettuminen taas voi johtua syyllisyydentunteesta. Ajattele, se minkä sinä koet kielteisenä, sillä saattaa olla myönteinen tausta. Vanhempasi saattavat olla hyvinkin pahoillaan tekemisistään, mutta eivät osaa sitä niin esittää, että molemmat sen ymmärtäisivät. Tietenkään en voi tietää, miten asiat oikeasti ovat, mutta kokeilepa lähestyä sitä näin uudelta kannalta.
Varsinaisesta syyllistämisestä ei ole edes kyse!
Minua ainakin helpottaisi jo se, että äitini jollakin tavoin osoittaisi käsittävänsä, ettei hänkään aivan pulmunen ole.
Mutta kun ei voida puhua asioista (hän kieltäytyy vaikka varmasti on nähnyt hätäni), ei asiassa päästä eteenpäin ollenkaan.
Menneellehän ei mitään voi, mutta pitääkö kaikki haudata kylmiltään sillä verukkeella, että vanhemmat ovat saattaneet omissa kodeissaa aikanaan saada väärän mallin?
Miksi lasten pitää aina olla niin hirveän ymmärtäväisiä omia vanhempiaan kohtaan, kun taas vanhempia lullutellaan käsitteellä "hehän tekivät parhaansa" tai "eiväthän he voineet tietää..."
Vaikka noin olisikin, se ei mielestäni ole mikään syy kieltäytyä keskustelemasta lapselle (aikuistuneellekin) tärkeistä asioista. Kun lapsia on kerran hankkinut, on niistä ikuisesti vastuussa hamaan hautaan saakka. Se on elämän kova tosiasia, eivätkä sitä pehmennä kauneimmatkaan tekosyyt ja verukkeet.
Hiukan halveksiva asenne sinultakin, "äiti", kuulla tuollainen neuvo. Ikään kuin lapset (aikuistuneet) olisivat jotenkin tyhmiä eivätkä käsittäisi olosuhteiden vaikutuksia itsestäänkin. Kyllä me käsitämme. Haluaisimme vain käsitellä vaikeitakin asioita vanhempiemme kanssa yhdessä, ei yksin itkeskellen ja kieriskellen ahdistuksessamme.
Uskon silti, että tarkoitit hyvää. Sanot olevasi pahoillasi huutamisestasi. Oletko pyytänyt lapseltasi kunnolla anteeksi, kiertelemättä? Millaiset omat välinne ovat nykyään?
Kyllä olen asiasta lapselleni puhunut, mutta hän ei ole siihen ottanut kantaa. Ja välimme ovat kyllä ihan hyvät.
Tarkoitukseni ei tosiaankaan ollut mitätöidä sitä pahaa, mitä olet kokenut, vaan katsoa asiaa siltä kannalta, että jos kuitenkin olet ainoa, joka sille asialle haluaa jotain tehdä. Ja vaikka et vanhempiasi syyllistäisikään, niin syyllisyys nousee heistä itsestään, missä mielestäni voisit nähdä edes pienen pilkahduksen siitä, että he kokevat toimineensa väärin, vaikka eivät olekaan siitä kykeneviä keskustelemaan.
Itseäni jotenkin ärsyttää se, kun joka tuutista toitotetaan aina, että keskustelkaa vanhempienne kanssa, niin kauan kuin he ovat elossa ja täysissä henkisissä voimissa. En ole koskaan ottanut itse kokemiani vääryyksiä puheeksi vanhempieni kanssa. Sen sijaan olen muissa asioissa "saanut korvilleni" (en fyysisesti), niin että tiedän ihan varmasti, ettei omilla vanhemmillani ole mitään valmiuksia keskustella mistään lapsuuden tapahtumista. Sanoisin, että niiden vanhempien kanssa keskustelu luontuisi ihan hyvin, joiden kanssa ei mitään keskusteltavaa ole jäänyt. Jos ihan kärjistäisi, mitä suurempi tarve asioista puhumiseen, sitä mahdottomampi ajatus.
Olen pahoillani, jos sain vain lisää pahaa mieltä aikaiseksi, kun päinvastainen oli tarkoitukseni.
Kiitos. Oli erittäin mukavaa saada äidinkin näkökulmaa. :)
'Sanoisin, että niiden vanhempien kanssa keskustelu luontuisi ihan hyvin, joiden kanssa ei mitään keskusteltavaa ole jäänyt. Jos ihan kärjistäisi, mitä suurempi tarve asioista puhumiseen, sitä mahdottomampi ajatus.'
Fiksu päätelmä ja varmasti hyvinkin todenperäinen.
Surullista.
Vaikka lapsesi ei ole ottanut asiaan kantaa, uskon, että mitä enemmän hänelle selität sitä enemmän häneen siitä jää, vaikkei hän sitä näyttäisikään.
Jossain vaiheessa, kun olin äärettömän ahdistunut, äitini yritti soittaa. En voinut vastata ja äitini palasi seuraavassa puhelussa taas lapsekseni (suhteemme on ollut henkisesti käänteinen niin pitkään, kun muistikuvani kantavat). Sanoin, etten voinut vastata, koska olin niin ahdistunut, etten saanut sanottua ääneen edes yhtä sanaa. Sovimme, että mikäli samanlainen tilanne tulee uudestaan, vastaan puhelimeen, kuuntelen, mitä äitini sanoo ja lupaan ajatella sitä, mutta minun ei itse tarvitse sanoa mitään. En tiedä, miten tuo olisi käytännössä toiminut, koska äitini on hyvin riippuvainen minusta ja olisi varmasti alkanut itkeä, mikäli en oikeasti sanaakaan olisi sanonut (äidin itkun ei pitäisi vaikuttaa niin paljon toimintaani, mutta en vieläkään osaa käsitellä sitä).
Minua kuitenkin lohdutti se, että olin saanut edes hypoteettisen mahdollisuuden olla hetkeksi sellainen tarvitseva, jolla ei sillä hetkellä ole mitään annettavaa takaisin. Tuo pieni tilanne on tuonut hitusen lohtua monessa tilanteessa jälkeenpäin. Vaikkei käytännön muutoksia vielä ole tapahtunutkaan, niin osoittaa se minulle sen, että ajassa on ollut pieni hetki, jolloin olen tuntenut saavani olla ihan rehellisesti äitini lapsi.
Vastauksesi herätti voimakkaita tunteita, niin tuttuja: "hetken tunsin olevani äitini lapsi"; kammottavaa ja TUTTUA, että jää vaille normaalia kokemusta tuollaisen tunteen luonnollisuudesta. Hirvittävä kaipaus tunteeseen, jonka pitäisi olla jokaisen lapsen itsestään selvä oikeus!
Minä itse olen kipeällä tavalla kiinni halussa olla äitini silmissä pätevä, tarvitsematon, pärjäävä. Meillä on kilpailuasetelma: hän tarvitsee jatkuvaa hyväksyntää ja tytär on hänelle kilpailija. Minä olisin tarvinnut kannustusta ja itsetunnon rakennusaineita joita äitini ei pysty antamaan. Ei voi pyytää apua tai ilmaista heikkouttaan, siinä tapauksessa menettää kaiken.
Jäljet näkyvät omassa hajanaisessa minäkuvassani. Terapian jälkeenkin tekee kipeää, ja jokainen takapakki tai ilkeyden kohtaaminen ihmissuhteissa tai työelämässä invalidisoi, hetkeksi ainakin.
Vanhemmat tekevät parhaansa, ainakin yrittävät. Mutta monesti he ovat eniten hukassa juuri ensimmäisen vuoden aikana, jolloin vuorovaikutus äidin/pääasiallisen hoitajan välillä on ratkaisevan merkityksellistä tulevaisuutta ajatellen.
Huh tätä sukupolvea, jonka äitejä ohjailtiin olemaan syöttämättä vauvaa useammin kuin neljän tunnin välein ja olemaan ottamatta vauvaa liian usein syliin, koska "se oppii pahoille tavoille".
Tässä sitä ollaan, nykypäivän työelämän ja pätkätyöläisyyden pyörteissä yrittämässä olla hyvä äiti/isä, säästää oma lapsi kaikelta siltä minkä kohteeksi itse joutui....
tutulta. Olin myös aina luullut että minulla oli hyvä ja onnellinen lapsuus. Päällisinpuolin se varmasti olikin. Meillä ei tapeltu tai käytetty alkoholia. Mutta näin aikuisena yli kolmikymppisenä olen vasta alkanut tajuamaan että minua todellakin manipuoloitiin ja kohdeltiin kaksinaamaisesti ja keskustelut hoidettiin huutamalla. Yhdessä hetkessä haukuttiin jotain ja yht'äkkiä oltiin mielinkielin. Järkyttävää. Itse olin aina ilkeä ja todella kamala lapsi. Mikä pahinta olen viime päivinä sukulaisteni taholta kuullut edelleen miten ilkeä kakara olin. En voi ymmärtää etteivät he keski-ikäiset sukulaiset voi tajuta että lapsihan on SYYTÖN! Miten tähän pitäisi suhtautua? Itse olen välillä ollut todella masentunut ja en pysty unohtamaan mitä minulle on sanottu. Kuinka ne sanat voivatkaan satuttaa niin paljon ja pahinta on kun ne alkavat vaivaamaan aikuisena. Mieheni ei voi ymmärtää jos korotan ääntäni ja huudan (hänellä on ollut aivan ihana lapsuus), enkä enää tiedä mitä tehdä. En itsekkään osaa suhtautua muuta kuin huutamalla vaikka tiedän että se on väärin. Miten tästä kaikesta selviää?
En minäkään osaa antaa anteeksi vanhemmilleni enkä aio edes yrittää.
He ovat kohdelleet lasta väärin, mikä on ehdottoman anteeksiantamatonta. Välini heihin ovat ystävälliset, niinkuin kaikkiin muihinkin ihmisiin - turha se enää tässä vaiheessa on syytellä tai yrittää mitään muuttaa.
Yritän elää elämääni niinkuin parhaiten taidan. Lapsuus on takanapäin.
En koskaan anna anteeksi - en silti aio pilata tätä päivää menneitä murehtimalla. Sinullekin suosittelen psykoterapiaa: se on paras keino katkoa kahleita kipeisiin muistoihin. Jätä taaksesi se mitä et voi antaa anteeksi.
Anteeksianto ei aina ole edes mahdollista - ja kuka sitä edes odottaa????
Minullakin oli aika kamala lapsuus, monelta kantilta. Uskomattomien ikävien tapausten jälkeen isäni teki itsemurhan. 9-henkinen perhe jäi suureen suureen köyhyyteen. Kotonani oli ikävää, loppuunuupunut äiti jaksoi aina muistuttaa, ettei hän ollut halunnut meitä, selkäsauna oli jokapäiväistä, koulukiusaamista jne. Mutta minä selvisin. Ilkeimmät ihmiset olen kuitenkin tavannut työpaikoilla. Lapsuuden kovat kokemukset ovat auttaneet kestämään koviakin aikoja ja pärjäämään vaikeiden ihmisten kanssa. Nyt, kun elämä alkaa olla loppusuoralla, olen antanut anteeksi. He olivat oman kasvatuksensa ja aikakauden ajattelutavan uhreja. Rakkauttakin löytyy, jos sitä lähtee etsimään.
Minulla on molemmat vanhemmat kuolleet ja mietin usein varsinkin isäni kuoleman jälkeen vasta negatiivisia lapsuuden tuntemuksia/kokemuksia. Minä olin sisaruksista se joka jäi vähemmälle ja jota laiminlyötiin. MIKSI ? sitä en tiedä enkä siihen saa vastausta. SYYLLISTÄN usein itseäni, jota ei pitäisi tehdä..ANTEEKSIANTO on minulle mahdollista vain omassa päässäni mikä on vaikeaa, kun ei ole enää vanhemmat elossa. ITSETUNTOA rakennellaan tai yritetään kokoajan uudestaan, onko se mahdollista ? sitä en tiedä.
Joku mainitsi, että vanhemmista heijastuu se katkeruus sanomattomuuden muodossa. Tämän huomasin isässäni kun hän oli vielä elossa. Kysyi usein mitä mieltä olet lapsuudestasi ? eli tunsi syyllisyyttä.
Tämä valitettava prosessi täytyy käydä läpi ja tuntuu väärältä sillä eihän lapsi voi eikä osaa puolustautua ja joutuu siitä jälkeenpäin kärsimään ja prosessoimaan.