Tuolla alempana joku nimetön kirjoittaja kertoo Kanava-lehden taustoista mm. sen, että se hekumoi Kekkos-vastaisuudella. En lukenut lehteä noina vuosikymmeninä, mutta ainakin 2002 se julkaisi seuraavan kirjoituksen:
Tannerin paluu politiikkaan sodan jälkeen oli virhe
Kanavassa 1/2002 oli Kari Liinolan kirjoitus Tanner vastaan Kekkonen. Hän totesi muun muassa: ”Sodissamme saavutettu moraalinen voitto Neuvostoliitosta valui suurelta osin hukkaan Kekkosen aikana. Kekkonen ajoi Suomen neuvostoimperiumin syliin ja pyristeli sitten jossain määrin vastaan”.
Kekkosen vastainen kirjoittelu on ollut viime aikoina muodikasta. Huippunoteerauksen teki Paavo Lipponen, joka Kekkosen syntymän 100-vuotisjuhlan tiimoilta pidetyssä seminaarissa piti Kekkosta halveksivan esitelmän ja sai kättentaputuksia mm. Koivistolta.
Tanner oli suuri mies vapaussodan jälkeen, sotien välisenä aikana ja sodan aikana. Hän nosti kansalaissodan repimän maan yhtenäiseen rakennustyöhön maan parhaaksi, johti myös kansalaissodassa hävinneen osapuolen yhteiseen taisteluun maan vihollista vastaan ja toimi taistelun aikana vastuullisesti hänen ministerin asemansa edellyttämällä tavalla.
Sodan seurauksena jouduimme Neuvostoliiton etupiiriin, jonne länsikin meidät jätti yksin. Voittaja vaati myös poliittista johtoa syytteeseen sotasyyllisyydestä ja jopa heidän tuomitsemistaan Neuvostoliitossa. Presidentti Paasikivi ja oikeusministeri Kekkonen hoitivat asian siististi. Kotimaassa suoritetussa ”oikeudenkäynnissä” nämä muutamat sodanaikaiset johtajat saivat lievähköt vankeustuomiot ja vapautettiin joidenkin vuosien jälkeen.
Valtaosa kansasta ymmärsi, että nämä - Ryti, Tanner ja muutamat muut - antoivat oman uhrinsa maamme taistelussa vapautensa puolesta. Sadat tuhannet rintamasotilaat olivat antaneet jo omansa.
Mutta Tannerille jäi pysyvä trauma tapahtumasta, eikä hän päässyt koskaan ylös sodan juoksuhaudoista. Hänen ympärilleen asevelisosialisteista - Leskinen, Pitsinki ja Lindblom - muodostunut klikki sai aikaan Tannerin nousun puolueen puheenjohtajaksi, mistä seurasi sekä puolueen että SAK:n hajoamisen. Tämä ryhmä liittoutui oikeistolaiseksi rintamaksi vahvan otteen Kokoomuksesta saaneen Junnilan ja maalaisliitosta erotetun Vennamon ja eräiden Rkp:n johtohenkilöiden kanssa. Rintama hyökkäsi Kekkosen ajamaa Suomen ja Neuvostoliiton ystävällisiä naapurisuhteita vastaan ja haki tukea N-liiton silloisilta läntisiltä vihollisilta.
Kekkonen piti pintansa ja joutui pitämään tuota tannerilaista demaripuoluetta ja samanaikaisesti myös Kokoomusta ulkopoliittisista syistä hallitukseen kelpaamattomina. Maata hallittiin maalaisliittoon tukeutuvien vähemmistöhallitusten avulla. Lopulta Tanner joutui eroamaan, Junnila menetti mahtinsa, Leskinen teki täyskäännöksen, Pitsinki ja Lindblom saivat Kekkoselta merkittävät virat ja Vennamonkin terä aikanaan tylsyi.
Demariden puheenjohtajaksi tuli Paasio, puolue ja SAK jälleen yhtenäistyivät. Maata voitiin taas hallita normaalisti. Kansa antoi Kekkoselle vaaleissa laajan tukensa ja lopulta kaikki merkittävät puolueet kannattivat Kekkosta.
MYÖHÄISYNTYISTÄ KRITIIKKIÄ
Nyt me tiedämme varmasti, että Kekkonen jätti jälkeensä maailman vauraimpiin kuuluvan pohjoismaisen hyvinvointivaltion, joka oli säilyttänyt demokratiansa ja markkinatalouteen perustuvan taloutensa ja joka oli hoitanut tuon ”ystävyyspolitiikan” varjossa välttämättömät kaupalliset ja poliittisetkin suhteensa länteen. Sitä me emme tietää, miten meille olisi käynyt, jos sodan hävinneenä osapuolena kylmänsodan oloissa olisimme lähteneet Tannerin viitoittamalle tielle.
Se, että Lipponen on nyt aloittanut Tannerin kilven kirkastamisen myös tuolta sodanjälkeiseltä ajalta johtuu hieman samanlaisesta tilanteesta. Lipponen on myös koonnut ympärilleen oikeistoryhmittymän. Hänen politiikassaan on tannerilaisia piirteitä. Keskusta on suurin vihollinen. Venäjää pidetään suurimpana uhkanamme. Maata ollaan viemässä tiiviisti lännen helmaan kehittämällä unionista liittovaltiota ja hivuttamalla maata vähitellen Natoon.
Sekä Lipponen että Koivisto eivät Kekkosen eläessä ja Neuvostoliiton ollessa voimissaan uskaltaneet hyökätä näiden kimppuun. Tämä herääminen on myöhäissyntyistä.
Oiva Härkönen
Vantaa
Tannerin paluu politiikkaan sodan jälkeen oli virhe
Kanavassa 1/2002 oli Kari Liinolan kirjoitus Tanner vastaan Kekkonen. Hän totesi muun muassa: ”Sodissamme saavutettu moraalinen voitto Neuvostoliitosta valui suurelta osin hukkaan Kekkosen aikana. Kekkonen ajoi Suomen neuvostoimperiumin syliin ja pyristeli sitten jossain määrin vastaan”.
Kekkosen vastainen kirjoittelu on ollut viime aikoina muodikasta. Huippunoteerauksen teki Paavo Lipponen, joka Kekkosen syntymän 100-vuotisjuhlan tiimoilta pidetyssä seminaarissa piti Kekkosta halveksivan esitelmän ja sai kättentaputuksia mm. Koivistolta.
Tanner oli suuri mies vapaussodan jälkeen, sotien välisenä aikana ja sodan aikana. Hän nosti kansalaissodan repimän maan yhtenäiseen rakennustyöhön maan parhaaksi, johti myös kansalaissodassa hävinneen osapuolen yhteiseen taisteluun maan vihollista vastaan ja toimi taistelun aikana vastuullisesti hänen ministerin asemansa edellyttämällä tavalla.
Sodan seurauksena jouduimme Neuvostoliiton etupiiriin, jonne länsikin meidät jätti yksin. Voittaja vaati myös poliittista johtoa syytteeseen sotasyyllisyydestä ja jopa heidän tuomitsemistaan Neuvostoliitossa. Presidentti Paasikivi ja oikeusministeri Kekkonen hoitivat asian siististi. Kotimaassa suoritetussa ”oikeudenkäynnissä” nämä muutamat sodanaikaiset johtajat saivat lievähköt vankeustuomiot ja vapautettiin joidenkin vuosien jälkeen.
Valtaosa kansasta ymmärsi, että nämä - Ryti, Tanner ja muutamat muut - antoivat oman uhrinsa maamme taistelussa vapautensa puolesta. Sadat tuhannet rintamasotilaat olivat antaneet jo omansa.
Mutta Tannerille jäi pysyvä trauma tapahtumasta, eikä hän päässyt koskaan ylös sodan juoksuhaudoista. Hänen ympärilleen asevelisosialisteista - Leskinen, Pitsinki ja Lindblom - muodostunut klikki sai aikaan Tannerin nousun puolueen puheenjohtajaksi, mistä seurasi sekä puolueen että SAK:n hajoamisen. Tämä ryhmä liittoutui oikeistolaiseksi rintamaksi vahvan otteen Kokoomuksesta saaneen Junnilan ja maalaisliitosta erotetun Vennamon ja eräiden Rkp:n johtohenkilöiden kanssa. Rintama hyökkäsi Kekkosen ajamaa Suomen ja Neuvostoliiton ystävällisiä naapurisuhteita vastaan ja haki tukea N-liiton silloisilta läntisiltä vihollisilta.
Kekkonen piti pintansa ja joutui pitämään tuota tannerilaista demaripuoluetta ja samanaikaisesti myös Kokoomusta ulkopoliittisista syistä hallitukseen kelpaamattomina. Maata hallittiin maalaisliittoon tukeutuvien vähemmistöhallitusten avulla. Lopulta Tanner joutui eroamaan, Junnila menetti mahtinsa, Leskinen teki täyskäännöksen, Pitsinki ja Lindblom saivat Kekkoselta merkittävät virat ja Vennamonkin terä aikanaan tylsyi.
Demariden puheenjohtajaksi tuli Paasio, puolue ja SAK jälleen yhtenäistyivät. Maata voitiin taas hallita normaalisti. Kansa antoi Kekkoselle vaaleissa laajan tukensa ja lopulta kaikki merkittävät puolueet kannattivat Kekkosta.
MYÖHÄISYNTYISTÄ KRITIIKKIÄ
Nyt me tiedämme varmasti, että Kekkonen jätti jälkeensä maailman vauraimpiin kuuluvan pohjoismaisen hyvinvointivaltion, joka oli säilyttänyt demokratiansa ja markkinatalouteen perustuvan taloutensa ja joka oli hoitanut tuon ”ystävyyspolitiikan” varjossa välttämättömät kaupalliset ja poliittisetkin suhteensa länteen. Sitä me emme tietää, miten meille olisi käynyt, jos sodan hävinneenä osapuolena kylmänsodan oloissa olisimme lähteneet Tannerin viitoittamalle tielle.
Se, että Lipponen on nyt aloittanut Tannerin kilven kirkastamisen myös tuolta sodanjälkeiseltä ajalta johtuu hieman samanlaisesta tilanteesta. Lipponen on myös koonnut ympärilleen oikeistoryhmittymän. Hänen politiikassaan on tannerilaisia piirteitä. Keskusta on suurin vihollinen. Venäjää pidetään suurimpana uhkanamme. Maata ollaan viemässä tiiviisti lännen helmaan kehittämällä unionista liittovaltiota ja hivuttamalla maata vähitellen Natoon.
Sekä Lipponen että Koivisto eivät Kekkosen eläessä ja Neuvostoliiton ollessa voimissaan uskaltaneet hyökätä näiden kimppuun. Tämä herääminen on myöhäissyntyistä.
Oiva Härkönen
Vantaa
Vastaukset 8
Vanhimmat
Eihän Tanner mitään neuvostovastaista politiikkaa ehtinyt harjoittaa, koska hänet tuomittiin sotasyyllisenä vankeuteen. Kekkonen toimi kiivaasti tässä Tanneria kosevassa prosessissa. Historioitsija Lasse Lehtinen kuvaa hyvin väitöskirjassaan sitä, miten Tannerin ja Kekkosen mielipiteet erosivat sodan aikana. Eivät mitenkään olennaisesti. Kekkonen oli ajoittain jopa Tanneria sotaisampi. Mutta tietysti Ryti ja Tanner olivat venäläisten mielissä syyllisiä, koska he olivat keskeisesti muodostamassa Suomen ja natsi-Saksan liittolaissuhdetta. Jälkeenpäin arvioiden Tannerin ja Rytin suurin virhe oli se, että he ratsastivat väärällä hevosella. Länsivallat tarjosivat aktiivisesti Suomelle sotilaallista apua helmi-maaliskuussa 1940, mutta Suomi torjui tuon avun Saksan pyynnöstä.
Ilman asevelisosialistien jyrkkää kommunismin vastaisuutta ja sen mukaista politiikkaa Suomesta olisi tullut sosialistinen valtio. Tätä huusi jo Hertta Kuusinen sanomalla, että Tshekkoslovakian tie on Suomenkin tie. Vain asevelisosialistien jyrkkä ei kommunistien viitoittamalle pelasti Suomen 1940-lvun lopussa. CIA huomasi myös tämän ja alkoi rahoittaa SDP:tä.
On huomattava, että asevelisosialistit ja Veikko Vennamo tukivat Paasikiven politiikkaa. Paasikivihan ei halunnut olla venäläisille mieliksi yhtään enempää kuin kulloinenkin tilanne vaati. Kekkonen vei Suomen ystävyyspolitiikan tielle. ystävyydessähän ei sinänsä ole mitää pahaa, mutta käytännössä tämä ystävyys tarkoitti sitä, että venäläisiltä kysyttiin aina ensin, mitä on lupa tehdä ja miten. Tanner ihmetteli sitä, kuinka hallitusten täytyy Kekkosen presidenttikautena nauttia eduskunnan luottamuksen sijaan vieraan vallan luottamusta. Ja tämän vieraan vallan luottamuksen portinvartijana, Pietarina toimi Urho Kekkonen. Kekkonen lunasti valtansa olemalla mieleksi Stalinin NL:lle. Ei siinä sinänsä vielä mitään, mutta tätä esikoisasemaansa Kekkonen käytti häikäilemättömästi hyväksi toimimalla moneen kertaan hyvin epäparlamentaarisesti. Lopulta hän alkoi pitää itseään vainoharhaisen korvaamattomana, puolidiktaattorina.
Paasikivi kykeni hoitamaan vaikeimman ajan eli Stalinin kauden moitteettomasti. Paasikiven ulkopolitiikka sai laajalti tunnustusta ja tukea. Eli tässä on esimerkki henkilöstä, joka hoiti kyllä hommansa. kekkosen jälkeen neuvostovallan vielä ollessa voimissaan Mauno Koivisto oli presidenttinä. Ei tullut silloinkaan mitään kriisejä, edes tilattuna. Pahimmat kriisithän sattuivat nimenomaan Kekkosen valtakaudella. Yöpakkaset ja noottikriisi, Zavidovin vuoto ja ehdotus yhteisistä sotaharjoituksista. Kriiseissä oli kyllä paljonkin tilasutyön makua ja Kekkonenhan sitten sankarillisesti ratkaisi näitä ilmeisesti osin sitä varten järjestettyjä kriisejä.
SDP:n hajottamisessa Kekkonen toimi erittäin aktiivisesti. Hän valitutti hallituksia, joihin kutsuttiin demareista ns. ottopoikia, jotka olivat puoluessaan selvässä vähemmistöläisen osassa. On myös vahvat epäilyt siitä, että Kekkonen oli primus motorina hajottamassa SMP:tä. SMP:n vaalivoiton kerrotaan olleen Kekkoselle todella suuri aihe kiukkuun, kun Vennamo oli vasta häntä nöyryyttänut vuoden 1968 presidentinvaaleissa, jotka piti olla läpihuutojuttu Kekkoselle.
Suosittelen luettavaksi Lasse Lehtisen helppolukuisen väitöskirjan "Aatosta jaloa ja alhaista mieltä" Kekkosen ja SDP:n suhteista sotien jälkeen. Siinä moni asia, joka on haluttu kääntää aika ajoin väärin päin, saa valaistusta. Juhani Suomi ei ole onneksi ainoa, joka saa kirjoittaa Kekkosen ajasta, vaikka hänellä yksinoikeus Kekkosen päiväkirjoihin onkin.
Siinäpä totuus melko pitkältä ajalta lyhyesti ilmaistuna! Yhdyn myös tuohon lukusuositukseesi; Juhani Suomi tosin yritti teilata tuon väitöskirjan tieteelliset ansiot (ymmärrettävää hänen omalta kannaltaan, ei muuten), mutta hänkään ei koettanut kiistää sitä, että tuo Lehtisen väitöskirja on lukunautinto aivan toisin kuin Suomen Kekkos-elämäkerrat.
Minä en kirjoittanut tuota avausta.
Joku häiriköi taas nimelläni.
Kaikille ei näytä sopivan tälläinen jopa omalla nimellään tehty keskustelu. Halveksittavin on se, joka kirjoittaa toisen nimellä, seuraavaksi halveksittavia ovat suuri osa kirjoittajista, jotka kätkeytyvät nimimerkin taakse.
Tanneri oli joinakin viimeisinä vaikuttajavuosinaan tokaissut että: Neuvostoliitto on tehnyt rauhan kaikkien muiden kanssa,paits hänen. No Japanihan häneltä unohtui.
Selvää oli ,että Tanner halusi tulla toimeen venäläisten kanssa. Vastapuolen katkeruus oli ymmärrettävää. Ilman Tanneria olisimme olleet samassa sarjassa Balttian maiden kanssa.
>>halveksittavia ovat suuri osa kirjoittajista, jotka kätkeytyvät nimimerkin taakse
Valehtelijoista puheen ollen, Oiva, sinulla jäi vielä todistamatta, että Anneli ei valehdellut.
Kirjoitin sinulle vastineen, mutta et ole pystynyt kiistämään faktojani, saatika itse esittämään mitään perusteluja omillesi. Itse asiassa, olet perustellut itsesi pussiin. Vastineeni on täällä:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000002255576
Vastaa, jos osaat.
Wiljami
Mukavia suhteellisuudentajuttomuuden huippuja näissä jutuissa.
Historiantutkija Lasse Lehtinen. Hehheh.
Rytin ja Tannerin tekemä saksalaissitoumus vs. Kekkosen veljeily venäläisten kanssa jotta olisi käyettävissä hyvinvointivaltion rakentamiseen tarvittava pelkomomentti (vuorineuvokset piti pitää pelossa, jotta bismarckilaista sosiaalipolitiikka olisi voitu harjoittaa).
Annelin valehtelut ja rikokset. Suhteellisuudentajuttomuuden huippu. Mitä merkitystä Jäätteenmäen tekemisten motiiveilla ja laillisuudella on, jos niillä estettiin maamme ajautuminen mukaan USA:n sotaliittoumaan? (Ja saahan Lipponenkin nyt olla suojassa mahdolliselta maanpetossyytteeltä, kun keskitytään hutkimaan viestintuojaa.)
Jäätteenmäen "valehtelut" ja "rikokset" pitää suhteuttaa siihen mistä asiasisällöissä oli kysymys. Kun viestintuojaa syytetään, se on vähän sama kuin joku nykäisisi kaverin hihasta kun tämä on kävelemässä auton alle - ja saisi siitä hyvästä syytteen pahoinpitelystä. Jotain mätää on oikeudentajussa tällöin.
Suhteellisuudentaju hooooii!!!