Hei!
On "kiva" lukea, kun on muitakin saman ongelman parissa painijoita. Tässä tarinaani miksi oikein punastelen ja jännitän.
Itse olen melkein 4-kymppinen mies ja olen ollut ujo ja herkkä pienestä pitäen. Jännittäminen on minuun kasvanut puun kuoren lailla. Jopa palaverit, kahvitunti tai aamulla herääminen ja tietoisuus siitä, että täytyy mennä ihmisten ilmoille tuo ahdistusta. Joskus olotila vaihtelee jopa siedettävään. Yksinolo on helpotus!
Kassajonossa olo tai kassalla maksaminenkin on joskus tuskaisaa varsinkin, jos kassatäti kysäisee jotain. Esiintymistä en voisi ajatellakkaan.
Punastuminen ja tukalan olon tunne on nyt lisääntynyt viimeisen 3-4 kuukauden aikana mielettömästi. Jopa tutulle ihmiselle jutteliminen, vaikka muita ihmisiä ei ole lähettyvillä saattaa joskus punan kasvoilleni. Työpaikalla kahvitauko on kauhun paikka, koska mitä enemmän ihmisiä, sen tukalampi tunne. Ja tietysti silloin, jos joudun keskipisteeksi...hieman vaivautunut olo ja kasvot lehahtavat punaiseksi. Eihän mies voi punastella!? Olen itse miettinyt miksi olen tullut vielä herkemmäksi kuin aikaisemmin. Jopa palavereissa istuminen 10 muun ihmisen kanssa saa oloni todella ikäväksi (jolloin olemme puoliympyrässä kasvotusten)...joskus jopa hiki alkaa virtaan selässä ja olo on entistäkin vaikeampi. Happea, please!
Ihmisten tuijottaminen saa minut punaiseksi herkemmin kuin aikaisemmin. Onko minussa jotain vikaa? Mietin: "Huomasiko tuo, että kasvojeni väri muuttuu?", ja muuttuu vieläkin punaisemmaksi, kun sitä alkaa ajattelemaan.
Mä tiedän punasteluuni kyllä osittain syynkin. Henkisesti ankara lapsuus (noin 7-15 ikävuoteni välillä) ja oman arvon nujerrus isäpuoleni taholta. Hän ei ymmärtänyt, että ujoa lasta täytyy kannustaa eikä alistaa henkisesti. Mulla oli ahdistava lapsuus ja se seuraa minua koko elämäni, mutta toki näillä eväillä on pärjättävä, vaikka vaikeaa se joskus on. Lääkkeitä en ole syönyt enkä haluakaan.
Isäpuoleni oli sellainen, että hän ei kannustanut, ei kehunut, huusi silloin, jos en osannut jotain oikein. Hän oli kiero ihminen sillä tavoin, etten usein tiennyt milloin hän on tosissaan tai leikillään, joten otin asiat tosissaan. Siis silloin, kun hän oli vihainen tai "vihainen". Hän jopa joskus oli remmi kädessä ja pyysi meitä lapsia laskemaan housut alas, koska olimme tehneet pahaa. Tosiasiassa ei kukaan meistä ollut tehnyt mitään, mutta hän huusi: "Housut alas!". Kun ei huuto heti tehonnut, otti hän minut, tapansa mukaan silmätikukseen ja sai minut ottamaan housut alas. Olin itku kurkussa taas. Muut sisarukseni ilkkuivat minulle, mutta aikuista oli toteltava. Olin nolona kuin mikä. Kun olin ottanut housut alas, niin isäpuolelta petti pokka (alkoi hymyilemään) ja lähti pois. Mitä kasvatusta tämä oli???
Yksi kerta oli sellainen, että isäpuoli oli ottanut viinaksia ja hän oli keittänyt nakkeja. Hän kysyi minulta montako nakkia otan. Sanoin viisi. Hän jankkasi samaa "Viisi vai kuusi?" ja lähestyi minua ja otti otteen kaulastani. Sitten kun ote alkoi olla kuristava, niin minun oli pakko sanoa 6 nakkia. Ja taas menin omaan huoneeseen itkien sängyn alle.
Isäpuoleni on yrittänyt myös "kasvattaa" luontoani, mitä se nyt sitten tarkoittaakaan. Hän on kännissä ollessaan vaatinut minua katsomaan häntä silmiin ja pitkän painostuksen jälkeen alan itkemään (nyt en muista katsoinko häntä silmiin vai en) ja lähdin taas omaan huoneeseen. Hän nautti varmaan tilanteesta. Ehkä tuo isäpuoleni "tuijottelu" saa minut näin jälkeenpäinkin herkästi punastelemaan. Jokin tekijä on laukaissut minussa "punastumisreaktion" herkemmäksi. Jokin takaumareaktio. En tiedä, koska en ole psykologi. Kuitenkin lapsuuden kokemukset elinympäristöineen vaikuttavat aikuisenakin.
Ja taas isäpuolestani...
yksi kerta oli sellainen, että hän ajoi äitimme ja siskoni talvella ulos ja sanoi, että ottakaa xxxx (siis minut) mukaan tai hän tappaa sen (siis minut). Silloin olin peloissani. Isäpuolella on omiakin lapsia (meillä oli yhteinen äiti) ja heitä hän on kohdellut hieman hempeämmin.
Niin, joku kertoi hyvin, että jännittäminen ja punastelu on merkki huonosta itsetunnosta ja häpeästä. Allekirjoitan sen täysin. Onneksi isäpuoleni julmuudesta huolimatta äitini oli tukenani/tukenanamme. Yksikin aikuinen ihminen, joka välittää on tärkeä. En ehkä muuten olisi näinkin täyspäinen pienine tai isoine psykosomaattisine oireineen. Äitimme kuunteli meitä ja uskoi kertomuksiimme tapahtumista meidän ja isäpuolen välillä, jotka tapahtuivat äitimme ollessa töissä. Hän kyllä yritti puhua isäpuolemme kanssa, mutta isäpuoli kiisti aina kaiken. Hän ei ollut ikinä väärässä ja me (lapset että äitimme) valehtelimme hänen kännissä toilailuistaan. En kuitenkaan ole katkera tai vihainen isäpuolelleni, sillä tiedän, että hän on heikko ihminen, en minä (siis en pystyisi samaan kuin hän). Minä olen ollut lapsi silloin ja hänen olisi pitänyt olla AIKUINEN meille.
Olihan niitä hyviäkin hetkiä joskus, mutta jokainen lapsi, vaatii kunnon, hyvän ja tasapainoisen kasvatuksen. Eikö meillä olisi siihen oikeus?
En ole edes vielä vakavasti seurustellut (joitain yrityksiä on ollut) ja nyt ikää alkaa olla sen verran paljon, että en tiedä tulenko ikinä seurustelemaan ja saamaan lapsia (haluaisin kyllä ja saisin). Haaveissa kuitenkin on...mutta kaukainen lapsuus kotenkin puskee läpi ja saa ahdistavan tunteen sisimpääni:
ei minua kukaan voi rakastaa,
ei minusta kukaan nainen välitä,
kaikki muut miehet ovat parempia tuollekin naiselle jne. jne.
Loppujen lopuksi, kun järjellä ajattelen, olisin hyvä mies sille yhdellekin naiselle, kunhan avaisin tämän suojamuurini:
- en ole renttu enkä väkivaltainen
- haluan puhua asiat selviksi
- olen yhden naisen mies
- olen sporttinen
- jaksan uskoa huomiseen ja
- huumorintajuakn löytyy. :-D
- ulkonäkökin on OK, vaikka joidenkin "komea"-kehut menevät harakoille (suojamuurini kestää)
Itsearvostus on siis lähellä nollaa, vaikka itsetuntemusta on aika paljon.
On vaikeaa yrittää näytellä vahvaa, kun on henkisesti heikko, vaikken haluaisi olla henkisesti heikko. Joskus se heikkous vaan tulee esiin ja silloin se lumipallon vyöryn lailla yrittää ottaa valtaansa.
Tässä oli vain "slaissi" elämäni hetkistä ja jaan sen nyt teidän kanssanne, jotka ovat sen jaksaneet lukea. Kirjoitukseni tuli pulppuamalla, joten toivottavasti saatte langan päästä kiinni. Selvennän ja kirjoitan lisää, jos joku haluaa kommentoida.
On "kiva" lukea, kun on muitakin saman ongelman parissa painijoita. Tässä tarinaani miksi oikein punastelen ja jännitän.
Itse olen melkein 4-kymppinen mies ja olen ollut ujo ja herkkä pienestä pitäen. Jännittäminen on minuun kasvanut puun kuoren lailla. Jopa palaverit, kahvitunti tai aamulla herääminen ja tietoisuus siitä, että täytyy mennä ihmisten ilmoille tuo ahdistusta. Joskus olotila vaihtelee jopa siedettävään. Yksinolo on helpotus!
Kassajonossa olo tai kassalla maksaminenkin on joskus tuskaisaa varsinkin, jos kassatäti kysäisee jotain. Esiintymistä en voisi ajatellakkaan.
Punastuminen ja tukalan olon tunne on nyt lisääntynyt viimeisen 3-4 kuukauden aikana mielettömästi. Jopa tutulle ihmiselle jutteliminen, vaikka muita ihmisiä ei ole lähettyvillä saattaa joskus punan kasvoilleni. Työpaikalla kahvitauko on kauhun paikka, koska mitä enemmän ihmisiä, sen tukalampi tunne. Ja tietysti silloin, jos joudun keskipisteeksi...hieman vaivautunut olo ja kasvot lehahtavat punaiseksi. Eihän mies voi punastella!? Olen itse miettinyt miksi olen tullut vielä herkemmäksi kuin aikaisemmin. Jopa palavereissa istuminen 10 muun ihmisen kanssa saa oloni todella ikäväksi (jolloin olemme puoliympyrässä kasvotusten)...joskus jopa hiki alkaa virtaan selässä ja olo on entistäkin vaikeampi. Happea, please!
Ihmisten tuijottaminen saa minut punaiseksi herkemmin kuin aikaisemmin. Onko minussa jotain vikaa? Mietin: "Huomasiko tuo, että kasvojeni väri muuttuu?", ja muuttuu vieläkin punaisemmaksi, kun sitä alkaa ajattelemaan.
Mä tiedän punasteluuni kyllä osittain syynkin. Henkisesti ankara lapsuus (noin 7-15 ikävuoteni välillä) ja oman arvon nujerrus isäpuoleni taholta. Hän ei ymmärtänyt, että ujoa lasta täytyy kannustaa eikä alistaa henkisesti. Mulla oli ahdistava lapsuus ja se seuraa minua koko elämäni, mutta toki näillä eväillä on pärjättävä, vaikka vaikeaa se joskus on. Lääkkeitä en ole syönyt enkä haluakaan.
Isäpuoleni oli sellainen, että hän ei kannustanut, ei kehunut, huusi silloin, jos en osannut jotain oikein. Hän oli kiero ihminen sillä tavoin, etten usein tiennyt milloin hän on tosissaan tai leikillään, joten otin asiat tosissaan. Siis silloin, kun hän oli vihainen tai "vihainen". Hän jopa joskus oli remmi kädessä ja pyysi meitä lapsia laskemaan housut alas, koska olimme tehneet pahaa. Tosiasiassa ei kukaan meistä ollut tehnyt mitään, mutta hän huusi: "Housut alas!". Kun ei huuto heti tehonnut, otti hän minut, tapansa mukaan silmätikukseen ja sai minut ottamaan housut alas. Olin itku kurkussa taas. Muut sisarukseni ilkkuivat minulle, mutta aikuista oli toteltava. Olin nolona kuin mikä. Kun olin ottanut housut alas, niin isäpuolelta petti pokka (alkoi hymyilemään) ja lähti pois. Mitä kasvatusta tämä oli???
Yksi kerta oli sellainen, että isäpuoli oli ottanut viinaksia ja hän oli keittänyt nakkeja. Hän kysyi minulta montako nakkia otan. Sanoin viisi. Hän jankkasi samaa "Viisi vai kuusi?" ja lähestyi minua ja otti otteen kaulastani. Sitten kun ote alkoi olla kuristava, niin minun oli pakko sanoa 6 nakkia. Ja taas menin omaan huoneeseen itkien sängyn alle.
Isäpuoleni on yrittänyt myös "kasvattaa" luontoani, mitä se nyt sitten tarkoittaakaan. Hän on kännissä ollessaan vaatinut minua katsomaan häntä silmiin ja pitkän painostuksen jälkeen alan itkemään (nyt en muista katsoinko häntä silmiin vai en) ja lähdin taas omaan huoneeseen. Hän nautti varmaan tilanteesta. Ehkä tuo isäpuoleni "tuijottelu" saa minut näin jälkeenpäinkin herkästi punastelemaan. Jokin tekijä on laukaissut minussa "punastumisreaktion" herkemmäksi. Jokin takaumareaktio. En tiedä, koska en ole psykologi. Kuitenkin lapsuuden kokemukset elinympäristöineen vaikuttavat aikuisenakin.
Ja taas isäpuolestani...
yksi kerta oli sellainen, että hän ajoi äitimme ja siskoni talvella ulos ja sanoi, että ottakaa xxxx (siis minut) mukaan tai hän tappaa sen (siis minut). Silloin olin peloissani. Isäpuolella on omiakin lapsia (meillä oli yhteinen äiti) ja heitä hän on kohdellut hieman hempeämmin.
Niin, joku kertoi hyvin, että jännittäminen ja punastelu on merkki huonosta itsetunnosta ja häpeästä. Allekirjoitan sen täysin. Onneksi isäpuoleni julmuudesta huolimatta äitini oli tukenani/tukenanamme. Yksikin aikuinen ihminen, joka välittää on tärkeä. En ehkä muuten olisi näinkin täyspäinen pienine tai isoine psykosomaattisine oireineen. Äitimme kuunteli meitä ja uskoi kertomuksiimme tapahtumista meidän ja isäpuolen välillä, jotka tapahtuivat äitimme ollessa töissä. Hän kyllä yritti puhua isäpuolemme kanssa, mutta isäpuoli kiisti aina kaiken. Hän ei ollut ikinä väärässä ja me (lapset että äitimme) valehtelimme hänen kännissä toilailuistaan. En kuitenkaan ole katkera tai vihainen isäpuolelleni, sillä tiedän, että hän on heikko ihminen, en minä (siis en pystyisi samaan kuin hän). Minä olen ollut lapsi silloin ja hänen olisi pitänyt olla AIKUINEN meille.
Olihan niitä hyviäkin hetkiä joskus, mutta jokainen lapsi, vaatii kunnon, hyvän ja tasapainoisen kasvatuksen. Eikö meillä olisi siihen oikeus?
En ole edes vielä vakavasti seurustellut (joitain yrityksiä on ollut) ja nyt ikää alkaa olla sen verran paljon, että en tiedä tulenko ikinä seurustelemaan ja saamaan lapsia (haluaisin kyllä ja saisin). Haaveissa kuitenkin on...mutta kaukainen lapsuus kotenkin puskee läpi ja saa ahdistavan tunteen sisimpääni:
ei minua kukaan voi rakastaa,
ei minusta kukaan nainen välitä,
kaikki muut miehet ovat parempia tuollekin naiselle jne. jne.
Loppujen lopuksi, kun järjellä ajattelen, olisin hyvä mies sille yhdellekin naiselle, kunhan avaisin tämän suojamuurini:
- en ole renttu enkä väkivaltainen
- haluan puhua asiat selviksi
- olen yhden naisen mies
- olen sporttinen
- jaksan uskoa huomiseen ja
- huumorintajuakn löytyy. :-D
- ulkonäkökin on OK, vaikka joidenkin "komea"-kehut menevät harakoille (suojamuurini kestää)
Itsearvostus on siis lähellä nollaa, vaikka itsetuntemusta on aika paljon.
On vaikeaa yrittää näytellä vahvaa, kun on henkisesti heikko, vaikken haluaisi olla henkisesti heikko. Joskus se heikkous vaan tulee esiin ja silloin se lumipallon vyöryn lailla yrittää ottaa valtaansa.
Tässä oli vain "slaissi" elämäni hetkistä ja jaan sen nyt teidän kanssanne, jotka ovat sen jaksaneet lukea. Kirjoitukseni tuli pulppuamalla, joten toivottavasti saatte langan päästä kiinni. Selvennän ja kirjoitan lisää, jos joku haluaa kommentoida.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Ikäviä asioita lapsuudestasi.
Itse olen lähes kymmenen vuotta nuorempi ja kärsin samasta ongelmasta.Olin ujo jo lapsenakin,mutta todenteolla ilmeni n.17v.
Olen törmännyt monesti kysymykseen,millainen lapsuus sinulla on ollut.
Ihmettelenkin mikä minulla on,lapsuus oli aivan normaali.Ei mitään huonoja muistoja vanhemmista tai heidän väleistään.
Aina ei tarvita huonoa lapsuutta,vaikka sairaus iskeekin.Mutta laittaa ajattelemaan...
saada kommenttisi. Tätä juuri hainkin eli joillakin voi olla hyväkin lapsuus, mutta he voivat olla hyvinkin ujoja ja punastelevia. Tietenkin luulisi, että tutummassa seurassa pystyy ujo ihminen punastelemattakin keskustelemaan (?), jos hän on saanut normaalin kasvatuksen. Hyvä itsetunto on kaiken A ja O.
Kyllä tämä oma tilanteeni rajoittaa entistä enemmän elämääni ja koska työpaikalle on pakko mennä, niin mietin usein, että mitä kollegani ajattelevat tällaisesta muutoksesta...ennen en näin helposti punastellut tutussa porukassa. Kahvitauolle olen edelleen mennyt ja aion vastedes mennäkin punastelemaan. Jotenkin vain kestän tämän ja meillä on onneksi hyvä työyhteisö. En kuitenkaan uskalla tästä punastumisestani jutella lähimpien työkavereiden kesken, vaikka paljon itsestäni kerron.
Toki psykosomaattisiin oireisiin voisi saada lääkityksen, mutta yritän kestää tämän, josko tuo liiallinen punasteleminen nyt hiipuisi "normaalitasoon".
Punastelemiseen ei sentään kuole ja jokainen on persoona! *vakuuttelua itselle -ilme*
Hei!
Itse olen samanikäinen, mutta nainen. Olen kärsinyt lähes koko ikäni samasta "vaivasta"...tiedän juuri miltä tuntuu esim. pelkkä ajatuskin jostakin hankalasta tilanteesta ja tunnen ahdistuksen vaikkei mitään olisi tulossakaan. Olen syönyt lääkkeitä pitkään, ne helpottavat jos on pakko kestää...Häpeä on mielestäni avainsana ongelmaan, sitä kautta heikko itsetunto, tunnevammaisuus. Ei kait sitten kaikilla ole taustalla mitään sadismia tms...itselläni on pitkään kestänyt seksuaalinen hyväksikäyttö isän taholta, siinä sivussa äidin julmuus, henkinen turpiinveto. Eli häpeän täytyy olla rajaton! Auttaako asiaan se, että tietää ettei ole ainoa? Ei se auta, mutta ehkä on hiukan vähemmän yksinäistä. Itse olen naimisissa, 2 lastakin on. Yritän kasvattaa lapsistani muita ihmisiä kunnioittavia. Tämä yksi elämä tuntuu menevän hukkaan kun ei koskaan ole sisäistä rauhaa, naurua, iloa, sellaista vapaata olemista itsensä kanssa.
nämä on ikäviä asioita, niin tällainen foorumi kuitenkin puoltaa paikkaansa, jotta voi anonyymisti avautua tuntemattomille. Tuo isäsi toiminta on todella ikävää luettavaa. Mullakin oli enon taholta, ollessani noin 5-6-vuotias, jotain yrityksiä seksuaaliseen hyväksikäyttöön, mutta silloin isäpuoli oli MIES ja antoi tupenrapinat enollemme. Enoni yritti kännissä tunkea penistään suuhuni, mutta ei onnistunut, koska käänsin aina päätäni. Teeskentelin kuitenkin nukkuvani. Tätä saattoi tapahtua ehkä vain 2 kertaa, en muista, mutta jokanen kerta on tuomittavaa. Siskoni koki saman myös. En tiedä sitten miten tämä on vaikuttanut minuun.
Lapsihan yrittää laittaa sivuun, unohtaa tällaiset asiat. Luulin, että olin ainoa jota enoni yritti hyväksikäyttää, mutta nyt aikuisena olin siskon perheen luona kyläilemässä ja oltuamme kahden, pienessä kännissä, hän kysyi tuota asiaa, että muistanko enomme tekemän asian. Kyllä muistin. Lapsi muistaa, vaikka haluaa unohtaa, kätkeä mielen syvyyksiin ikävät asiat. Enomme teki itsemurhan 80-luvulla, joten jotain sekin kertoo hänen mielenlaadustaan.
Sinulla on jollain lailla asiat hyvin, kun on oma perhe, mutta ei se toki pyyhkäise menneisyyttä pois...aina se on mukana siellä sielumme sopukoissa.
Niin, mistähän se tosiaan johtuisi..? Enpä tiedä, siitä se muistaakseni alkoi, kun kerran joku sanoi jotain naamastani, häpesin kauheesti ja sen jälkeen saman on pelännyt tapahtuvan uudelleen. Siinä se syy koko yksinkertaisuudessaan.
Lapsuus oli onnellinen, vanhemmat yhdessä yhä (olen 22), ei alkoholismia eikä muutakaan pahaa. Ainoa asia minkä muistan lapsuudesta, että voisi jotenkin liittyä, on sellainen muisto että vanhemmat ihmiset aina kiusoitteli mukuloita ja se tuntui ahdistavalta. Olin pieni ja arka lapsi. Ehkä kuitenkin rakastavat vanhemmat ovat taanneet sen että itsetuntoni on kuitenkin ihan hyvä, eikä ajoittaiset häpeäntunteet ole (vielä) sitä kaataneet.
Nykyisin olen kuitenkin sosiaalinen ja iloinen ja minulla on paljon ystäviä. Seurustelen vakituisesti. Punasteluni tietysti haittaa, mutta kaverien ja avomieheni kanssa se ei jotenkin tule esiin. En jännitä heidän seurassaan. Mutta just tollaset tilanteet missä joutuu väkisin olemaan naamatusten vieraiden ihmisten kanssa, on ihan kauheita. Kun siitä tilanteesta ei pääse pois. Ei se varmaan mihinkään lähde tämä vaiva, mutta toivon, että se ei meikin alta niin näkyisi ja että unohtaisin sen joskus. Jos ei, niin menen hakemaan lääkettä, kun kerran sellaista on olemassa. Mieluummin syön pari pilleriä joskus kuin kärsin tästä.
Siis aivan järkkyä millasia juttuja ihmisillä on ollut lapsuudessa! Toi mr shy:n isäpuolikin, siis ihan kauheeta ja leijonamielen perhe. Oletko mr shy vielä tavannut tätä isäpuolta vanhempana? Olisi varmaan tosi terapeuttista joskus antaa tuta sille ukolle, että se pilasi sun lapsuuden! Samoin kuin leijonamielikin. Ja terapiasta puheenollen sekin voisi kannattaa. Mäkin olin jo menossa kerran, mutta sitten jänistin.
Toivotan teille jaksamista elämässä! Mukavaa että en ole yksin tämän ongelman kanssa :)
Kerrotko, Tomaatti, mitä lääkettä käytät tarvittaessa? Olen luullut, ettei punasteluun ole lääkettä olemassa.
Siis mä en käytä mitään, vielä, mutta täällä on ollu paljon puhetta esim. propralista. Se on beetasalpaaja ja monet kiittelee miten se auttaa hikoiluun, punasteluun yms. Eikä aiheuta riippuvuutta. Toisilla toimii kuulemma homeopaattiset valmisteetkin. Tuolla ujous-palstalla on enemmän juttua niistä. Sitten on tietty rauhoittavat lääkket, mitä monet käyttää kun tarvii esiintyä yms. Onhan sit tietty olemassa stressihermoleikkaus, mutta siitä en sen enempää tiedä, että onko siitä apua. Laitoin linkin tonne ujous-palstalle. Mutta yleensäkin siis muutamia valmisteita on olemassa mitä varmasti kannattaa kokeilla ainakin.
Hei
En ole Tomaatti, mutta itse ahdistukseen ja punasteluun yms oireisiin syön Opamoxia/Oxepamia (oxazepam, bentsodiatsepiini kuten mm Diapam).
Minulle Propralit sun muut betasalpaajat eivät koskaan auttaneet.
Noi "pamit" tosin sitten aiheuttaa riippuvuutta ja toleranssin kasvua.
pieniltä tuntuvat asiat voivat vaikuttaa esim. jännittämiseen, niin kuin sinulla.
Vaikka koet ulkopuolisena isäpuoleni teot järkyttävinä (niinhän ne olivatkin), niin joskus ajattelen, että olisi voinut tapahtua vieläkin pahempaa. Jotkut lapset ovat kokeneet vieläkin kamalampia asioita, ehkäpä fyysistä väkivaltaa, joka on yhtä tuomittavaa kuin henkinen väkivalta.
En ole nähnyt isäpuoltani sitten äitimme hautajaisten eli kesän 2002 jälkeen enkä haluakaan nähdä. Äitimme oli eronnut isäpuolestani noin puoli vuotta ennen kuolemaansa, mutta kun olisi tehnyt sen aikaisemmin ja löytänyt kunnollisen miehen.
Itse asiassa mä jotenkin, vaikka olen jo aikuinen, pelkään vielä isäpuoltani, mutta enää en antaisi hänen hyppiä varpailleni eli sanan säilä kyllä toimisi. En tiedä tunteeko hän edes syyllisyyttä toiminnalleen. Olen joskus miettinyt miksi hän oli sellainen kuin oli ja yksi diagnosointini on persoonallisuushäiriö. Ei hän muiden tunteista välittänyt. Oli hänellä toki itselläkin kova lapsuus, kun joutui olemaan sairaalassa 9-12 vuoden ikäisenä tuberkoloosin (?) takia. Joutui makaamaan kuulemma sängyssä iso kyttyrä selässä tai jotain. Häntä ei käynyt omat vanhemmat tapaamassa ja hoitajat olivat hänelle ilkeitä. Vain yksi sukulaisnainen kävi häntä katsomassa. Tämän on kertonut äitimme. Ehkä isäpuolemme haki jotain "hyvitystä" kokemalleen ja kosti sen esim. minulle (?) ja vähän muillekin lapsille.
Isäpuoleni on vain 16 vuotta minua vanhempi, joten hän oli aika nuori äitimme tavatessaan. Niin kuin aikaisemmassa viestissä mainitsin isäpuoleni oli julma ollessani noin 8-15-vuotias, niin jotenkin sen jälkeen hän lopetti ala-arvoiset temppunsa paitsi huutamisen. Noh, olinhan jo aikuistumassa ja teini-ikä päättymässä. En kuitenkaa uskaltanut olla häntä vastaan ja myotäilin aina vain. Täytyi olla mielinkielin. Jollain lailla tulin hänen kanssa juttuun, varsinkin sen jälkeen kun muutin kotoa pois ja se oli minulle kuin VOITTO ja VAPAUS, vaikka olen menneisyyden vanki.
olen yrittänyt, 90-luvulla 7 vuoden ajan 2 kertaa viikossa, sitten loppui. Nyt olen käynyt reilun vuoden, 1-2 kertaa viikossa. Aion juuri lopettaa, kun ei se tunnu auttavan...menee rahat hukkaan. Kellä toimii kellä ei, en syytä edes terapeuttiani. Omat asiani ovat vaan niin syvällä kaukana etten pääse niihin käsiksi. Ja ideahan oli että ottaa ne kamalat asiat pöydälle, kohtaa ne vielä kerran, sitten vasta voi olla vapaa.
tuliko ed. viesti kun netti reistaili. eli haluan kuulla lisää ja voisin jopa tavata, vaikken osaa tavata ketään ilman lääkkeitä- no onhan jo riippuvuus ja sitten viekkarit...mutta kun tuntuu etten jaksa enää elää-sinä ainakin ymmärrät. Kun keinot loppuu...Kirjoita mitä vaan olostasi tai jos siltä tuntuu. OK? Lämp. terv. LM
ei minulla ole mitään tapaamista vastaan, mutta mitä luulet sen auttavan? Tietysti samankaltaiset kokomukset "lähentää". Jos sinusta tuntuu, ettet jaksa, niin se tuntuu ikävältä, mutta onhan sinulla perhe ja lapset. Tai sitten kannattaa hakea ammattiapua.
Mä en itse ole mielialalääkkeitä syönyt kuin vain puolikkaan Diapamia äitini hautajaisissa. En edes tiedä oliko sillä vaikutusta ja millainen vaikutus? Kai sillä oli. Yritän vain tarpoa eteenpäin.
Mun sosiaaliset kontaktit ovat vähäiset, mutta onneksi on muutama ystävä. Tämä yksinolo, ilman paineita, tuo helpotusta, mutta toisaalta sekin ahdistaa. Vaikka mulla on jännitystä ja punastelua, niin kuitenkin ajattelen asioista pääasiassa positiivisesti. En jotenkin suostu täysin neljän seinän sisälle, vaan kuljen sitten yksin kaupungilla tai urheilen. Meillä on vain tämä elämä.
Jaa. En tarkottanut tuputtaa mitään. Kyllä mä yritän aatella myönteisesti ja mulla on ystäviä, kavereita jne-joista osa tietää tilanteeni, osa ei. Ei sit mittään. Jakselehan, kuten me kaikki. Onneksi joskus pääsee hautaan. En olis ikinä uskonut että lähden tällasiin chattisysteemeihin, mutta pitkä sairasloma (ei pään takia) alkoi tuottaa tuskaa kun moni harrastus jäänyt. Juoksen, fillaroin , pelaan pingistä, sulkista, piirrän ,soitan pianoa....tai siis osa noista jäi jopa kokonaan sormivamman takia. No mutta voipa hyvin
mulla on sama ongelma eli punastuminen ja se alkaa jo haitata mun elmää...oisko neuvoja???