Vanhanen pelastaa meidät EU´sta

tarvitse niistä enää huolehtia. Ben Zyskowiczin johtama talonpoikaispuolue Kokoomus on ottanut maataloustuet sydämenasiakseen.

Ote Matti Vanhasen kirjasta "Vaikeita valintoja". Sen ensimmäinen luku käsittelee Keskustan strategiaa ja yhteistyösuhteita. Tätä lukua moni on kommentoinut, mutta harva lukenut ja selvittänyt, mihin pohdinnassani todella päädyn ja mitä esitän ja mitä en esitä.

1. Keskustan vaikea tie hallitukseen

Keskustan asema aina vuoden 1970 vaaleihin asti perustui neljään vahvaan tekijään: se oli kannatukseltaan suuri puolue, sillä oli Kekkosen tuki, sen asema oli poliittisesti keskellä ja sen peruskannattajakuntana olevat maanviljelijät muodostivat selvästi suurimman yksittäisen ammattikunnan. Ja lisäksi oli ehkä viideskin syy; puolueen johtajat olivat osaavia ja vahvoja. Vuonna 1970 puolue putosi yhdellä kerralla keskisuureksi 36 edustajan puolueeksi, mutta muut kolme perustetta säilyivät, joskin maatalousväestön yhteiskunnallinen osuus supistui nopeasti. Kannattaa muistaa, että vielä 60-luvulla maataloudessa työskenteli 600 000 suomalaista. Piti panna koko teollisuus, rakentaminen ja liikenne yhteen, jotta päästiin samaan työpaikkojen määrään. Mutta sen jälkeen rakennemuutos on ollut nopea.

Vuonna 1981 puolue menetti Kekkosen tuen, mutta hallitustaival jatkui vuoteen 1987 vanhaa tapaa jatkaen. Puolue oli vielä keskellä oleva puolue, jonka yli ei yhteistyötä saatu aikaan. Se olikin ainoa jäljellä oleva selvä perustelu puolueen vahvalle hallitusasemalle. Mutta muuten viimeinenkin vanhan vallan peruste oli murtumassa.

Tätä murtumista Keskusta myös itse joudutti. Pitkä yhtämittainen hallitustaival yli viiden vuosikymmenen ajalta kulutti puoluetta ja valta keräsi vastaansa myös katkeruutta ja melkeinpä vihaa. Jo Kekkosen pitkän valtakauden aikana osa oikeistoa ja osa sosialidemokraatteja koki tulleensa nöyryytetyiksi. Erityisesti 70-luvulla valtamme jatkui hieman keinotekoisesti. Muita ärsytti se, että keskisuurena puolueena Keskustapuolue vaati ministeripaikkoja edustaakseen koko ei-sosialistista kenttää. Samalla meiltä oli heitetty Kokoomukselle herjoja siitä, että "mitä te vaalivoitollanne teette". Kekkosen ajan lähestyessä päätöstään osa silloista Keskustapuoluetta yritti vielä vanhoin keinoin hallitusta kaatamalla vaikeuttaa Mauno Koiviston tietä presidentiksi. Tämä yritys tapahtui vain hetkellä, jota muut eivät ymmärtäneet. Meillä yritettiin viime hetkellä kääntää ajan ratasta tunnetuin seurauksin.

Noista ratkaisevista käänteistä alkaa olla neljännesvuosisata. Niiden jälkeen Suomi on saanut jo puolitoista miljoonaa uutta äänestäjää, joilla ei ole harmainta aavistustakaan noista vaiheista, mutta silti luulen, että noilla vaiheilla on merkitystä edelleenkin poliittisen yhteistyön rakentamisessa. Vaikka ihmisetkin ovat vaihtuneet. Jotkut katsovat tätäkin kauemmas taaksepäin vikoja etsiessään.

1980-luvulla Keskusta omaksui strategiakseen SDP:n hegemonian haastamisen. Se näkyi ja kuului ja se oli varmasti vaikuttamassa vaalituloksen ohessa siihen, että punamultayhteistyö päättyi vuonna 1987. Mutta haaste virkisti myös Keskustaa. Saimme vähitellen jalat taas allemme ja jalkojen allekin jotain kestävämpää. Puolue lähti uudelleen tavoittelemaan 20 prosentin kannatusrajaa. Tämä strategia on jatkunut näihin aikoihin asti. Osin huomaamatta. Osin olosuhteiden pakosta koska olemme olleet SDP:n kanssa koko ajan hallitusviivan eri puolilla. Mutta emme ole strategiaa tietoisesti vaihtaneetkaan.

Kun Keskusta palasi 1991 hallitukseen, saimme tuon hallitusvallan aivan uusilla perusteilla; ei ollut Kekkosta emmekä olleet enää "keskellä", eikä maatalousväestön määrä enää selittänyt välttämättömyyttä pitää keskeinen väestöryhmä hallitusvallassa. Me palasimme hallitukseen vaalivoiton ansiosta ja siksi että jokainen näki ja tunsi että sinipunakokeilu oli epäonnistunut sekä asiasisällöissä että poliittisen kulttuurin uudistamisessa. Kokoomus oli tullut hallitukseen, mutta virkapaikkojen jako kiihtyi, valtion talouden hoito oli löysää ja eduskuntaryhmät jakelivat ns. joululahjarahoja. Hallituksen mainostamasta hallitusta rakennemuutoksesta tuli kansan suussa vitsi, kun siinä ei ollut mitään hallittua. Palasimme myös hallitukseen, koska tuntui, että Esko Ahossa oli uudenlaista johtajuutta.

Vuoden 1991 hallitusvallan saimme sen hetken omilla ansioillamme, kansan vaaleissa antamalla suurella tuella. SDP ei tätä missään vaiheessa hyväksynyt. Sen mielestä vaalitulos oli väärin perustein saatu. Me emme vastaavaa viitsineet sanoa sen jälkeen, kun SDP teki kaikkensa estääkseen valtiontalouden vaatimat säästöt Ahon hallituksen kaudella, mutta hyväksyi 1995 sille voitollisten vaalien jälkeen kaikki säästöt penniäkään muuttamatta.

Ahon hallitus jätti syviä rasitteita. Välttämättömyydestä ei kaikilta osin saatu hyvettä. Ja Ahon hallituksen niskaan on kaadettu enemmänkin kuin sinne kuului. Yhä useammin kuulee väitteen, että Aho vei Suomen lamaan, vaikka hän joutui ottamaan hoitaakseen syöksyssä jo pitkään olleen talouden. Samoin Lipposen kaudella tehdyistä ikävimmistä säästöistä osa on poliittisista syistä yritetty vääntää Ahon tilille. Erityisesti eläkeläisten keskuudessa kiertää hämmästyttävän paljon näitä vääriä väitteitä.

Lama-ajan hoidosta muodostui kirosana. Erityisesti vasemmistopuolueiden ja ilmeisesti ay-liikkeen sisällä noina vuosina levitettiin härskiä propagandaa, joka löysi maaperän. Presidenttiehdokas Martti Ahtisaaren kampanja vuonna 1994 kannusti Muutos 94 -teemoillaan myös muuhun muutokseen kuin uuden presidentin valintaan. Kymmenet tuhannet ylivelkaantuneet ovat aiheesta katkeria lama-ajalle. Myöskään EU-jäsenyys ei jättänyt lämpimiä tunteita viljelijöiden mieliin varsinkin kun seuraava hallitus pyyhki pöytää kaikilla kansallista tukea koskeneilla Ahon hallituksen päätöksillä. Ahon hallituksen rasitteet ovat eläneet hämmästyttävän pitkään. En usko, että mistään muusta hallituksesta vielä kymmenen vuotta keskeisten päätösten syntymän jälkeen propagoidaan niin vahvasti. Kun käy Keskustan verkkosivulla lukemassa avointa keskustelupalstaa, niin edelleen muiden puolueiden agitaattorit jaksavat nimimerkeillä heittää Ahon hallituksen piikkiin sellaista, joka sinne todellakaan ei kuulu. Toivottavasti me jaksamme unohtaa Lipposen hallituksen nopeasti, kun vaihdos tapahtuu.

Paavo Lipponen perusti ensimmäisen hallituksensa laajalle pohjalle. Hänen oli saatava toinen ei-sosialistisista pääpuolueista mukaan, mutta liioin hän ei voinut jättää vasemmistoliittoa tai vihreitä oppositioon puremaan SDP:tta suurissa kaupungeissa. Ei valtiontalouden tervehdyttäminen vaan SDP:n selustan turvaaminen vaati ylileveää pohjaa. SDP, Vasemmistoliitto ja Vihreät tekivät vuonna 1995 erään poliittisen historiamme suurimmista täyskäännöksistä suhteessa talouspolitiikkaan. Säästöjen vastustajista tuli leikkaajia. Tämä täyskäännös edellytti onnistuakseen sitä, että kaikki ovat mukana samaa käännöstä tekemässä.

Syy siihen, miksi Lipponen valitsi Kokoomuksen eikä suurempana säilynyttä Keskustaa, on mielestäni selvä. SDP oli esiintynyt vaihtoehtona Ahon hallitukselle ja se halusi korostaa vaihtoehtoisuuttaan hylkäämällä Keskustan. Ratkaisua taisi helpottaa se, että Kokoomuksen uusi puheenjohtaja ei ollut mennyt Ahon hallituksen jäseneksi vaan vältti leimautumasta vanhaan hallitukseen. Valtapoliittisesti se oli ymmärrettävää - muutoin ei. En usko, että kenelläkään oli epäilyksiä Keskustan säästövalmiudesta - olihan Ahon hallitus tehnyt 35 miljardin markan leikkaukset ja olimme kertoneet ja vaatineet, että lisäsäästöjä on tehtävä tarpeen mukaan. Meillä oli näyttöä, SDP:llä ei ollut. Siksi uuden hallituksen talouslinja ei voinut olla esteenä Keskustan osallistumiselle hallitusneuvotteluihin. Yhä enemmän ja enemmän uskon, että valintaan vaikutti sekä Lipposen henkilökohtainen mieltymys SDP-Kokoomus yhteistyöhön että edellissukupolvien aikana ollut vastakkainasettelu, joka osassa sosialidemokraatteja nosti Keskustaa vastaan antipatiaa. Minun on tätä antipatiaa vaikea selittää ja ymmärtää kun en ole elänyt niitä vaiheita, mutta tähän henkeen ja asetelmaan edelleen törmää pieninä vihjeinä ja muisteluina - vaikka ihmiset ovat vaihtuneet.

Vuonna 1999 vaaleissa nykyinen hallitusrintama säilytti asemansa. SDP säilyi suurimpana puolueena menetettyään 170 000 ääntä. Keskusta lisäsi 50 000 äänellä äänimääräänsä ja 12 000 ääntä erotti nämä kaksi suurta puoluetta toisistaan Keskustan tappioksi. Ilmeisesti oikein kohdistuneina 4000 ääntä Keskustalle lisää sopivissa vaalipiireissä olisi nostanut Keskustan suurimmaksi puolueeksi eduskunnassa. Niin lähellä oli vallan vaihtuminen.

Hallitusrintamalle oli luonnollista jatkaa. Minkään puolueen pudottamiseen ei ollut erityisiä perusteluja. Edessä oli Suomen EU-puheenjohtajakausi ja ilmeisesti pääpuolueissa oli sellainen käsitys, että niitä tarvittiin hoitamaan hyvin tuo puheenjohtajuus. Se oli ilmeisesti aitoa itsekorostusta, vaikka kaikki näkivät, että kyllä puheenjohtajuuden hoitaa uusi hallitus jossa ministereitäkin vaihtui aika paljon. Ei puheenjohtajuus ole puoluetaustoista kiinni. Mutta olihan se hyvä perustelu itselle. Tähän valintaan Lipposen puolesta saattoi vaikuttaa myös Suomen Emu-ratkaisu. Keskusta oli halunnut siirtää Suomen mahdollista liittymistä yhteisvaluuttaan tuonnemmaksi ja äänestimme liittymistä vastaan. Päätös oli kertaratkaisu eikä sitä olisi voinut purkaa. Keskusta ei ole päätöksen kertaluontoisuuden vuoksi asiaan palannut missään vaiheessa. Puolueena omaksuimme päätöksen jälkeen heti linjan, että yhteisvaluutan oloissa Suomen pitää pärjätä ja elää sen mukaan.

Olin mukana sekä 1995 että 1999 niissä hallitustunnusteluissa, joihin asti Keskusta pääsi. En huomannut, että 1999 SDP:n tai Lipposen puolelta olisi keskusteluissa ja hänen kysymyksissään tullut esiin mitään meidän vaaliohjelmaamme liittyen sellaista, joka olisi ollut estämässä yhteistyön. Ehkä oli jotain, jota he eivät meiltä kysyneet tai kertoneet. Tämä liittyy siihen kysymykseen, oliko radikaali työreformimme hallitusyhteistyön esteenä. Minä olen jäävi arvioimaan oliko vai ei. Sen sijaan vaalikampailussa monet ehdokkaamme joutuivat koville, kun eivät olleet valmistautuneet ohjelmakeskusteluun kylliksi ja kun ay-liike oli aloittanut poikkeuksellisen puoluepoliittisen kampailun vaaleissa. He lukivat ohjelmaamme kuin pilkuntarkkaa työehtosopimusta, kun me puhuimme ohjelmatasoisesti. Me saimme tuntuvan vaalivoiton. Saattaa olla, että työreformi vei meiltä mahdollisuuksia saada vielä enemmän ääniä, mutta tiedän, että se myös toi meille ääniä. Ohjelma tehtiin, koska yrittäjyys meni maassa alaspäin ja työttömyys uhkasi jäädä talouskasvusta huolimatta liian korkealle. Ohjelma tehtiin, koska ilman työttömyyden alentamista ei valtiontaloutta saada kuntoon. Ohjelma tehtiin, jotta valtiolla riittäisi rahaa työttömyyden sijasta ihmisten sosiaaliturvaan, peruspalveluihin ja alueellisesti tasapainoisempaan kehitykseen. Ohjelma tehtiin, jotta talouskasvun vuosia ei hukattaisi odottelulla.

Työreformilla oli myös arkisempia tavoitteita: Keskustan piti päästä mukaan työllisyys- ja yrittäjyyskeskusteluun. Ja toiseksi meillä piti olla uudistusohjelma, jolla osallistumme talouspoliittiseen keskusteluun. Emme olisi pärjänneet vaalikeskusteluissa jos olisimme yrittäneet tehdä pääkysymyksen liiasta säästämisestä. Meidän ohjelmamme, jos olisimme olleet hallituksessa, olisi päätynyt muutamaa miljardia lukuun ottamatta suunnilleen samantyyppiseen säästölinjaan - ei siitä olisi ihmisten silmissä saanut todellista linjaeroa vaalikampanjassa. Mehän olimme aloittaneet Ahon hallituksen aikana säästöt ja Lipposen hallitus jatkoi niitä. Peruslinja säilyi ihmisten mielestä samana, sisällön erot eivät suuren yleisön silmissä tuntuneet ratkaisevilta, vaikka erot tosiasiassa olivatkin suuret.

Työreformin kiistanalaisimmat kohdat paikallisen sopimisen lisäämiseen ovat nyt historiaa. Väittelyhän liittyi viisi vuotta istuneen työsopimuslakikomitean työhön ja me hävisimme tuon ottelun. Laki säädettiin lopulta yksimielisesti eduskunnassa ja työsopimuslakiin ei pariinkymmeneen vuoteen kannata palata. Mutta ei tämä tarkoita sitä, että työreformin asettama kysymyksenasettelu ja tarve olisi menettänyt merkityksensä. Se on edelleen ainoa lamanjälkeinen uudistusohjelma, joka on esittänyt edes jonkinlaiset ratkaisuesitykset työttömyyden ja yrittäjyyden perusongelmiin. Ja sen sisältöihin tunnutaan palaavan yhteiskunnallisessa keskustelussa vähän väliä.

Minusta tärkein selite sille, että viiden puolueen hallitus jatkoi vuoden 1999 vaalien jälkeen on se, että ei ollut mitään erityisiä syitä muuttaa hallituspohjaa. Keskusta ei ollut noussut SDP:n ohi. Ja toisaalta hallituspuolueet, etenkin SDP, Vasemmistoliitto ja Vihreät, olivat hoitaneet säästöpolitiikan vähäeleisesti ja toisilleen solidaarisesti. Muistan kuinka kuulin, että monilla heistä oli aito käsitys vuoden 1999 vaalien jälkeen, että nyt heidän kuuluu korjata vaikean kauden jälkeen politiikkansa sato. Että uhrauksia seuraa kiitos. Huomasin, että Nokian Jorma Ollila teki Helsingin Sanomien haastattelussa tammikuussa 2002 samansuuntaisen havainnon: "Vuoden 1999 jälkeen keskustelun sävy on muuttunut. On lähdetty siitä, että maailma olisi ikään kuin valmis. Ajatellaan, että toimenpiteet tehtiin , hyvä näin. Enää on kysymys siitä, miten hedelmät jaetaan".

Vuoden 1999 jälkeen Keskustalla ei ole ollut helppoa. Osaa selvästi masensi oppositiotaipaleen jatkuminen varsinkin kun samaan aikaan näkyi se, että hallitusrintama kritiikistämme huolimatta jatkaa erityisesti aluerakenteen rajua muutosta.

Vuonna 1987 Keskusta jäi ja joutui onneksi oppositioon. Se oli silti silloin hirveä henkinen isku monille. Olin silloin hallitusratkaisun jälkeen vappu-puhumassa Kallion patsaalla. Laitoin violetin, sinipunaisen solmion, ja sanoin, että tämä korostaa sitä, että demokratiassa hallitusvalta vaihtuu aika ajoin. Meille rivimiehillehän oppositioon jäänti oli tuskallista ehkä siksi, että yhä oli luotu kuvitelmaa, että me voisimme keskisuurena puolueena nousta porvarihallituksen pääministeripuolueeksi - vaikka Kokoomus oli kerännyt 53 kansanedustajaa meidän 40 vastaan. Sanoin, että me jäimme oppositioon, kun ei ollut kannatusta tarpeeksi. Tokihan silloin presidentti Mauno Koivisto resoneeraajansa avulla käytti "manuaalista" ohjausta hallituksen syntymiseen. Hän oli ilmeisen närkästynyt porvaripuolueiden kassakaappisopimuksesta, jota ei oltu etukäteen avoimesti hänelle eikä äänestäjille kerrottu. Olihan se kummallinen sopimus, en minä siitä puolueen eduskuntavaaliehdokkaana tiennyt mitään.

Paavo Väyrynen käsitteli tätä vaihetta kolumnissaan Suomenmaassa 1.2.2002 kertoen, että Kokoomuksen puoluejohto valitsi yhteistyön Keskustan kanssa, mutta "puolueessa oli kuitenkin luopio, pankinjohtaja Harri Holkeri, joka teki kaupat presidentti Mauno Koiviston kanssa". Kuten sanoin, minä en ehdokkaana tai tuolloin puoluevaltuuskunnan jäsenenä tiennyt mitään mainitusta sopimuksesta. Luulen, että avoimuus ja puoluedemokratia olisivat auttaneet. Jos Kokoomuksessa olisi tiedetty avoimesti, että tarkoituksena on perustaa porvarihallitus, niin luulen, että sopimus olisi voinut toteutua paremmin kuin tilanteessa, jossa siitä eivät muut tienneet kuin sopimuksen allekirjoittajat. Toivottavasti tällaisia sopimuksia ei ehdokkaiden ja äänestäjien selän takana enää tehdä, eivät ne kuulu avoimeen demokratiaan. Sopimuksia saa tottakai tehdä politiikassa, mutta niistä pitää avoimesti kertoa. Hyvän sopimuksen puolesta kannattaa vaaleissa taistella.

Tuolloin 1987 jälkeen Keskusta pääsi jaloilleen vähitellen terästäen Väyrysen vedolla tahtopolitiikkaa. Siihen tarjoutui presidentinvaaleissa 1988 oiva tilaisuus, jossa koottiin puolueen rivejä ja saatiin henki päälle. Väyrynen keräsi vaaleissa parinkymmenen prosentin kannatuksen. Se kokosi Keskustan henkisen selkärangan ja loi tarpeellista voitonvarmuutta, vaikkei vielä kannatustasona ollut riittävä. Kannattaa muistaa, että Väyrynen lähti muutaman prosentin henkilökohtaisesta kannatusprosentista. Nousun taustalla oli silloin jos ylipäätään koskaan nimenomaan järjestöllinen toiminta. Moni muistaa vieläkin sen puristuksen, jolla Ouluun koottiin valtava 10 000 hengen juhla, jonka sali täyttyi yhä uusista ja uusista tulijoista marssimusiikin tahdissa. Se oli voimainosoitus, joka kertoi mukana oleville ja sitä tiedotusvälineistä seuraaville, että Keskusta tai Väyrynen eivät ole yksin.

Aho joutui 1999 eduskuntavaalien jälkeen vähän samanlaiseen asetelmaan. Tuskin hän oli ajatellut, että hän olisi presidenttiehdokas vuonna 2000, mutta niin vain asiat menivät.

Viimeisistä kahdesta vuodesta kannattaakin kirjoittaa poliittinen historia omaan käyttöön nopeasti. Presidentinvaalit toimivat monella tapaa käännekohtana. Niissä Keskustan ehdokkaana ollut puheenjohtaja Esko Aho kokosi ei-sosialistista puoluekenttää tavalla, jota ei ollut tapahtunut pitkään aikaan. Se muodosti ensimmäisen todellisen haasteen koko sinipunarintamalle, jonka poliittinen laajuus on estänyt normaaliparlamentarismin kautta varteenotettavan vaihtoehdon syntymistä. Eduskunnassa

ylileveä hallitus ei ollut saanut uskottavaa vaihtoehtoa, vaan se voi toimia äänestäjiensä edessä kuin Helsingin kaupunginhallitus sallien sisällään poliittisen väittelyn. Mutta presidentinvaaleissa kansalaiset hakivat paitsi henkilö- niin myös väljästi ideologisella tasolla yhteenliittymää. Olen ymmärtänyt, että tästä nousseet toiveet olivat pitkälti velvoittamassa Eskoa jatkamaan presidentinvaalien jälkeen puheenjohtajana ja tähän odotukseen hän vastasi tietyillä omilla ehdoillaan.

Ahon perusteluissa ilmoittaessaan, että ei pyri enää Keskustan johtoon, painavinta antia oli arvio siitä, että hän voi olla rasite puolueen menestykselle. Se on kovaa tekstiä keneltä hyvänsä. Yleensä näin ei olla valmiita sanomaan ja se johtuu siitä, että politiikassa aina hankitaan sekä kannattajia että vastustajia. Ymmärsin hyvin Ahon viittauksen 50- ja 60-luvun vaihteen Väinö Tannerin tilanteeseen, vaikkakin olosuhteet ovat todella toiset. Mutta yksi asia ei ole 60-luvultakaan muuttunut. Kun politiikassa keskeiset puolueet kampailevat vallasta, mikään inhimillinen ei näemmä ole vierasta. Muistutan kuinka lähellä vallan vaihtuminen oli juuri ollut 1999 vaaleissa. Ehdoton valta, jopa hegemonia SDP:n kohdalla nyt, on Suomessa äärimmäisen pienestä kiinni.

Presidenttiehdokkaana Esko Aho keräsi henkilöönsä liittyen vaalien ensimmäisellä kierroksella niin suuren poliittisen pääoman, että vastustajilla oli aihetta pelätä sitä. Toisen kierroksen tunnelmassa tämä korostui entisestään. Vaalien tiimoilla syntynyt alustava keskustelu Keskustan ja Kokoomuksen yhteisten tavoitteiden kartoittamiseksi pysähtyi nopeasti. Siihen vaikutti varmasti sekä se, että Aho ilmoitti lähtevänsä Harvardiin että yhtä lailla myös se, että Kokoomuksen puolella nähtiin puoluepoliittinen riski - yhteistyön suurin yhteinen nimittäjähän oli Ahoon liittynyt suuri kannatus.

Jälkiviisauteen en ryhdy, mutta silti on helppo nyt nähdä, että hallitusrintama käytti jo Harvard-matkan luvan myöntämisessä kaikki viivyttelykeinonsa luoda hämminkiä Ahon vaaleissa saamaan myönteiseen kuvaan. Se oli politiikkaa raaimmillaan, sillä lupahan myönnettiin lopulta laajalla enemmistöllä kunhan Eskon motiivit oli kyllin moneen kertaan kyseenalaistettu. Ja toisen kerran sama tapahtui Suomen Pankin nimityksen kohdalla. Vaikka itse nimitykset Ahoon ja Kanervaan kohdistuessaan olisi nähty perustellusti poliittisina, niin myös nimittämättä jättäminen oli erittäin poliittinen teko. Voidaan sanoa, että siinä luoti tiesi paikkansa. Se viimeisteli ainakin lyhyellä tähtäimellä presidentinvaaleissa Ahon keräämän poliittisen voiman hajottamisen. Tästä piilevästä voimasta näin vielä syksyllä 2001 Ahon jo haettua pankinjohtajan virkaa vahvan gallupin. Se oli satojen haastateltujen otoksella tehty kansanedustajagallup Helsingistä. Sen raa'assa materiaalissa Aho oli noussut lähes edellisten eduskuntavaalien suosikin Sauli Niinistön tasolle noin kaksinkertaisella kannatuksella Lipposeen ja ylivoimaisena verrattuna kaikkiin muihin istuviin edustajiin. Tutkimusta ei tekijän toiveiden mukaan julkaistu, koska muistaakseni noin puolet vastaajista ei ollut halunnut vastata kysymykseen, ketä äänestäisi. Tulokseen on itse asiassa helppo uskoa, sillä niin suuri ihmismäärä äänesti Ahoa kahteen kertaan talvella 2000 presidentinvaaleissa. Kyllähän ihmiset äänensä muistavat. Samalla tavallahan Väyrynen onnistui vuoden 1991 eduskuntavaaleissa hyödyntämään vuoden 1988 presidentinvaaleissa häntä Uudellamaalla äänestäneiden tuen. Väyrynen sai presidentinvaaleissa 1988 48 000 ääntä ja onnistui niistä perään tulleissa vuoden 1991

eduskuntavaaleissa pitämään 22 000. Luulen, että muilla puolueilla oli omia tutkimuksia myös siitä, miten Ahoa presidentinvaaleissa erityisesti Helsingissä äänestäneet aikoivat seuraavissa eduskuntavaaleissa käyttäytyä. Ja tämä tieto vaikutti Ahon kohteluun.

Poliittisen historian kannaltahan on kiistämätön tosiasia myös se, että Keskustan sisällä ja meidän lähellämme oli Harvard-kiistelyn jälkeisestä ajasta lähtien liikehdintää, joka hahmotti puolueen tulevaisuuden strategian toisella tapaa. Presidentinvaalien kansalaisrintamaan ei jaksettu luottaa, haettiin jotain muuta. Keskustan strateginen virhe oli se, että Ahon presidenttikannatuksen voimaan ei luotettu.

Eräs opetus tästä puoluepolitiikkaan on se, että opposition ei pidä näemmä koskaan avata selustaansa tai sivustaansa hallitusrintamalle. Sekä Harvard-matkassa että nimityskysymyksessä valta oli kokonaan hallituspuolueilla ja - sattumaa tai ei - molemmissa ne käyttivät valtaansa samansuuntaisesti. Ahon tie tehtiin mahdollisimman vaikeaksi. Ja se heijastui myös koko puolueemme toimintaedellytysten heikkenemiseen. Tässä suhteessa presidentti toimi tiedostaen tai tiedostamattaan osana kotimaista suurpolitiikkaa.

Politiikassa hallituksen ja opposition välillä ei ole mitään sellaista, jota voisi kutsua herrasmiesmäisyydeksi. Kun kyse on pienillä marginaaleilla ratkeavasta vallasta, käytetään näemmä kaikki keinot hyväksi. Tämä on opetus viimeisestä kahdesta vuodesta ja se kannattaa pitää mielessä pitkään.

Samaan suuntaan puhuu Kokoomuksen ryhmäjohtaja Ben Zyskowiczin pohdinta siitä, että ei ole itsestään selvää, että vaalien suurimmasta puolueesta tulee pääministeripuolue tai edes hallituspuoluetta. Luulisi, että uuden perustuslain oloissa kaikilla olisi tavoitteena luoda monipuoluemaassa myös vaalien ja parlamentarismin välille mahdollisimman selkeä toimintalogiikka, jotta edes hallituksen johto olisi suoraan vaalituloksesta riippuvainen. Kokoomuksella on tarve hämärtää tätä. Pitää vain äänekkäästi kysyä, onko Kokoomuksella jokin muu suunnitelma vaalien jälkeiselle ajalle, jota yritetään toteuttaa riippumatta vaalien tuloksesta. Tietysti enemmistö voi syntyä ilman suurintakin puoluetta. Siihen puolueilla pitää olla myös mahdollisuus. Mutta on tärkeää, että luodaan jokin selvä vaalituloksesta riippuva menetelmä, jolla suurimmalle puolueelle annetaan mahdollisuus vaalien jälkeiseen avaussiirtoon. Jos vaaleissa sitä pienemmäksi aikovat puolueet pyrkivät sivuuttamaan sen, on niiden tehtävä se avoimesti kasvoista kasvoihin.

Kokoomus pelaa omia korttejaan, eikä se näemmä luota siihen, että Keskustalla ja Kokoomuksella olisi yhteistä tehtävää. Kokoomuksen puoluevaltuustossa syntyi kuulemma syvä hiljaisuus, kun puheenjohtaja Ville Itälä esitti myös Keskustan ja Kokoomuksen yhteishallitusta mahdolliseksi. Hiljaisuus puhui paljon. SDP taas on nyt valtaansa täynnä, se kokee hallitsevansa nykyhetken niin vahvasti, että se haluaa kirjoittaa myös historian tulkinnat oman makunsa mukaisiksi. Kekkonenhan harjoitti parhaimmillaan tätä samaa epämiellyttävää tapaa. Kekkosesta Lipponen sanoi STT:n mukaan: "Urho Kekkonen vehkeili Neuvostoliiton kanssa - presidentinvaalia myöten - ja sosialidemokraatit menivät hajalle". Aika reipasta tekstiä puoluejohtajalta, jonka puolue lopulta kannatti Kekkosta kolmessa valinnassa.

50- ja 60-lukujen vaihteen molemmilla puolilla sekä henkilö- että asiaerot jakoivat puolueita ja henkilöitä hyväksyttäviin ja hyväksyttyihin. Minusta Keskustan kannattaa panna merkille eräs tähän liittyvä piirre myöhemmiltä ajoilta. Sekä presidentti Koivisto että myöhemmistä pääministereistä Holkeri ja Lipponen ovat palanneet Keskustaa arvioidessaan 70- ja 80-luvun vaihteiden tapahtumiin. Heidän lausunnoistaan olen saanut sen kuvan, että he ovat muodostaneet Keskustasta puoluekuvan tuolloisen toiminnan kautta. Vaikka on kuinka epä-älyllistä ajatella, että kukaan määrittäisi asennesuhtautumistaan kokonaiseen puolueeseen joidenkin yksittäisten tapahtumien kautta, niin silti se tuntuu olevan realiteetti. Jotakin tapahtui, josta moni sai asennevamman mieleensä. Kokoomuksen tuoreempi johto tuntuu hakevan vastaavia traumoja Ahon hallituksen kaudelta.

Nykyisellä Keskustalla ja 70-luvun Keskustalla ei kuitenkaan ole juuri tekemistä toistensa kanssa. Henkilöt ovat vaihtuneet. Silti olisi hyvä, että meidänkin puoleltamme kirjoitettaisiin historia näistä vuosista ja selvitettäisiin nykyajalle se, mitä meidän puoleltamme todella tuolloin tehtiin. Kun Lipponen käytti vuoden 1995 aikoihin ilmausta isäntien uhon loppumisesta, taisi hän kuvata sillä paljon omia syviä tuntojaan. Lauseen jokaisella sanalla on vahva sisältö. "Isännällä" lienee sosialidemokraattisessa mytologiassa olevan vahva kielteinen kaiku sekä kansalaissodan että mustanpörssin kaudelta asti. "Uho" on arvolataukseltaan vahva, epädemokraattisuuteen ja ulkoparlamentarismiin särähtävä. "Loppuu" on jotenkin ehdotonta, se kuvaa sitä, että jos SDP saa vallan, pannaan "isännät" kerta kaikkiaan ojennukseen. Näin kävikin. Nyt kun olen lukenut hänen historiallisia tulkintojaan siitä, kuinka K.A. Fagerholm on pohjoismaiden merkittävin parlamentaarikko ja Väinö Tanner pitää nostaa historiamme suurmiesten kärkikaartiin Paasikiven ja Mannerheimin rinnalle, niin tuntuu kuin Lipponen hakisi jotain revanssia kymmenien vuosien takaa. Siihen hänellä on tietysti oikeus.

Politiikassa toimivien kannattaa kuitenkin lukea historiaa. Kun tiedän Esko Ahonkin sitä harrastavan, niin yhden neuvon annan sekä hänelle että politiikan tarkkailijoille. Itsenäiseen ajatteluun pystyvät poliitikot nousevat ja laskevat - eikä se aina ole edes omasta tahdosta kiinni. Kymmenen vuottakin on poliittisessa historiassa ja reservissäkin lyhyt aika. Väinö Tanner oli politiikassa mukana vuodet 1907-1961 ollen välillä eri jaksoissa yhteensä 24 vuotta poissa eduskunnasta. Tilanteet nostavat ja laskevat.

Mutta mikä on Keskustan poliittinen asema nyt? Mihin sen mahdollinen nousu hallitukseen voi perustua? Poliittista kannatusta meillä on nytkin tarpeeksi, kannatuksen puolesta meillä on täysi oikeutus hallitusvallan osallisiksi. Me olemme poliittisesti keskellä, mutta meillä ei ole portinvartijan asemaa. Helsinki - muu Suomi katsannossa me olemme monien sinipunaihmisten mielestä päinvastoin vastakkainen pooli heille, emme siis keskellä. Tämä toisaalta luo perusteen Keskustan paluulle hallitukseen: me edustamme muita voimakkaammin alueita, joiden ongelmiin Suomen on viipymättä pureuduttava. Entä onko Keskusta riittävän yhteistyökykyinen? Olemme. Puolueen yhteistyökyvyn luo kannatus ja kansanvaltaisuus. Lisäksi olemme erityisesti suurissa EU- ja kansainvälisissä kysymyksissä rakentaneet yli vaalikausien kestävää Suomen linjaa. Näiden perusedellytysten osalta ei ole mitään syitä, miksei Keskusta osallistuisi hallitukseen.

Mutta on olemassa kolme muuta tekijää, jotka saattavat aiheuttaa esteitä hallitustiellemme.

Nämä ovat: 1) yhteistyökuvion puuttuminen, 2) nykyisen hallitusrintaman halu jatkaa ja 3) oman tehtävämme epäselvyys.

Kenen kanssa tekisimme hallituksen? Virallinen vastaus on, että ensin käydään vaalit ja vaalitulos vaikuttaa. Kokoomukseen päin kävimme joitakin taustakeskusteluja presidentinvaalien jälkeen. Niiden avulla oli pyrkimys edes kartoittaa mitä yhteisiä tavoitteita voisi olla. Se ei pitkälle kantanut. Molempiin pääpuolueisiin on asialliset suhteet. Kuten em. Kokoomuksen ryhmän puheenjohtajan pohdiskelu siitä, että edes vaalivoitto ei takaa Keskustalle hallitustietä kertoo siitä, että ainakin Kokoomuksen suunnalla on tällä hetkellä pyrkimyksenä keinolla millä hyvänsä säilyttää oma hallitusasema. Kokoomuksen johdon toiminta myös presidentinvaaleissa kertoi, kuinka vaikeaa näille kahdelle puolueelle on aito yhteistyö.

Kokoomuksessa välitetään sukupolvelta toiselle slogania - "Kepu pettää aina"- ilman että ilmeisesti kukaan tietää, mihin se viittaa. Ainoa todellinen poliittinen petos, jonka tiedän omana aikanani tapahtuneen oli se tapa, jolla Kokoomus ja RKP heti vuoden 1995 vaalien jälkeen silmää räpäyttämättä luopuivat EU-jäsenyyssopimukseen keskeisesti liittyneestä kansallisesta tukipaketista. Se osoitti Kokoomukselta jotain sellaista, jota en tuon tason kansallisissa ratkaisuissa olisi kuvitellut näkeväni. Sillä katkaistiin isäntien uhoa rajuin seurauksin. EU-jäsenyyden kaltainen päätös pitää olla luonteeltaan sellainen, että sen keskeisiin sisältöihin ei heti hallituksen vaihduttua puututa. Ainakin itse olen Keskustan EU-politiikkaa vuosia vetäneenä pyrkinyt siihen, että vaikka joutuisimme huomenna hallitukseen, emme pyyhkisi Lipposen hallituksen EU-työllä pöytää vaan jatkaisimme siitä, mihin edeltäjä jäi. Se on Suomen etu.

Kokoomuksenkin kanssa me olemme kilpailijoita. Varsinkin yrittäjäkentällä olemme viime vuosina vallanneet paljon asemia. Kun Keskusta nosti ennen 1999 vaaleja yrittäjien asian politiikan pääasioiden joukkoon, on siitä alkaen yrittäjäkannattajien määrä meillä kasvanut nopeasti. Olemme yrittäjien keskuudessa nyt yhtä suuri puolue kuin Kokoomus ja yrittäjiä on äänestäjistämme lukumääräisesti yhtä paljon kuin on viljelijöitä. Tulosta on tullut. Ja Kokoomuksessa tämä on ilmeisesti pantu merkille. Yritämme painostaa yrittäjyyttä esillä pitämällä Kokoomusta tekoihin hallituksessa, mutta se ei silti pysty päätöksiin. Silti juuri yrittäjyyden palauttaminen nousuun olisi se tehtävä, joka puoltaisi vahvimmin yhteistyötämme Kokoomuksen kanssa.

Tein jo 1994 presidentinvaalien jälkeen ehdotuksen siitä, että Keskustan ja Kokoomuksen olisi sovittava tietystä yhteistyöstä presidentinvaaleissa. Eräs toimintamalli olisi koordinoidut jäsenäänestykset, joissa kumpikin puolue mittaisi myös kilpailijan mahdollisten ehdokkaiden kannatusta omassa jäsenäänestyksessään. Se toisi molemmille tarpeellista tietoa eri ehdokkaiden sekä kannatuksesta että myös torjunnasta. Toinen välttämätön yhteistyökohde liittyy vaalien toisen kierroksen toimintaan. Vuoden 1994 toisella kierroksella Elisabeth Rehn joutui itselleenkin yllätyksenä toiselle kierrokselle ilman vaalirahoitusta ja ilman joka kuntaan ulottuvaa tukiryhmää. SDP on ainoa puolue joka voi vasemmistoliiton äänestäjien turvin jo ensi kierroksella valmistautua siihen, että sen ehdokas jatkaa suoraan toiselle kierrokselle. Kierrosten väliin ei jää tyhjää, jossa kampanjaa jouduttaisiin miettimään uudelleen. Porvaripuolella näin joudutaan aina tekemään. Jokaisella rahat ja henkinen panostus kuluvat viimeistä euroa myöten toiselle kierrokselle pääsyn turvaamiseen. Ja kun muut häviävät ei heidän joukoistaan löydy tarpeeksi nopeasti kenttätyöntekijöitä ja sellaisia, jotka ovat valmiita julkisuudessa puoltamaan "kilpailijaa", jolle on juuri hävitty. Nämä ongelmat korostuivat erityisesti 1994, mutta myös 2000 vaaleissa etenkin jälkimmäisessä tarpeessa oli ongelmia. Kokoomuksen johtoa myöten herääminen tapahtui myöhään, osalla vasta vaalien jälkeen.

Keskustalla ja Kokoomuksella voisi olla aitoa ja vilpitöntä yhteistyötä vaikka olemmekin samaan aikaan kilpailijoita. Tätä yhteistyötä on hyvin aidossa tarkoituksessa paljon kuntatasolla, mutta valtakunnallisella tasolla yhteistyö tuntuu vaikealta. Ja jokainen kerta vaikeuksia muistetaan toisella puolella aina seuraavassa koitoksessa.

RKP ja KD ovat pieniä oman vahvan profiilinsa omaavia puolueita, jotka ovat valmiita hallitusyhteistyöhön sekä meidän että muiden kanssa. Kummallakaan ei ole meihin erityissuhdetta, jonka varaan voisi kaikissa tilanteissa laskea. Vihreät ovat mielenkiintoinen joukko. He ovat vähän kuin kansanpuolue ennen - ei juuri jäseniä, mutta vakaa kannatus. Keskusta, Vihreät, RKP ja KD voisivat monissa kysymyksissä löytää toisensa ja luoda todellisen vaihtoehdon nykyhallituksen linjalle. Perhepolitiikassa, aluepolitiikassa ja uusiutuvien luonnonvarojen käytössä tämä rintama löytäisi toisensa helpoimmin. Eettinen ruuantuotanto myös yhdistäisi meitä. Uskon myös että perussuhtautumisemme julkisiin palveluihin ja erityisesti koulutukseen panostamiseen yhdistäisi tätä ryhmittymää enemmän kuin mihin nykyinen hallitus on valmis. Myös kansainvälisessä hahmottamisessa tämä joukko olisi todennäköisesti aika homogeeninen. On täysin mahdollista, että nämä "keskiryhmät" saavat ensi eduskuntavaaleissa 80-95 edustajaa ja muodostaisivat ohittamattoman rintaman, jos ne olisivat siihen valmiita. Vihreiden suuntaan me olemme tätä yhteistyötä tarjoilleet. Haluaisimme katsoa piirustuslaudalla, mihin asti yhteisiä visioita riittäisi. Luulen, että tulos olisi etenkin monille vihreille yllätys, koska kyllähän heidänkin keskuudessa liikkuu aivan liikaa urbaaneja legendoja Keskustan mahdottomuudesta.

Keskiryhmät olisivat ainoa realistinen taho, joiden kanssa me voisimme saada jo ennen vaaleja mahdollisen hallitusyhteistyön peruslinjoja kirjattua, mutta sekin mahdollisuus tuntuu etäiseltä. Yhteisten paalujen määrittäminen loisi kuitenkin uskoa myös kansalaisille siitä, että Suomi voisi valita toisenlaisenkin linjan, joka olisi inhimillisempi ja ekologisesti kestävämpi. Uskon, että se hyödyttäisi kaikkia rintamassa mukana olevia puolueita. Aika näyttää. Tämä on yhteistyötarjous, jonka teimme jo kertaalleen Anneli Jäätteenmäen sijaispuheenjohtajakaudella.

SDP:n kanssa ei etukäteen yhteistyötä synny. Mutta ei se estä vaalien jälkeistä pragmaattista yhteistyötä, sillä kyllä nämä kaksi perinteistä puoluetta ovat niin monenlaisissa olosuhteissa pystyneet yhteistyöhön. Nythän sitä ei ole edes yritetty vuoden 1983 hallitusneuvottelujen jälkeen. Kertaakaan sen jälkeen hallitusneuvotteluihin asti emme ole päässeet. 1987, 1995 ja 1999 SDP suurempana valitsi ensisijaisesti Kokoomuksen ja 1991 SDP ei edes halunnut tulla kanssamme neuvotteluihin. Minusta Lipposen on turha sanoa, että välillämme on normaalit hallituksen ja opposition suhteet. Ellei hän tarkoita sillä juuri sitä, että hallitus- ja oppositiopuolue ovat toisensa poissulkevia.

SDP on mielestäni käyttäytynyt presidentinvaalien jälkeisenä aikana meihin korrektisti ja uskon, että mekin olemme onnistuneet välttämään provokaatiot. Yhteiskunnallinen tilanne työttömyyden, peruspalvelujen ja aluekehityksen tasapainottamiseksi taitaisi olla vahvin tekijä sille, että Keskustan ja SDP:n olisi koottava yhteinen ohjelma. Presidentti Tarja Halonen on pitänyt meihin arvostavaa yhteyttä.

Mutta kuten sanoin, ongelma kannaltamme on se, että automaattista ja luontevaa yhteistyökumppania me emme ennen vaaleja saa, koska se edellyttäisi, että joku hallituspuolueista irrottautuisi henkisesti nykyisestä hallitusyhteistyöstä jo ennen vaaleja. Vihreillä se on lähimpänä.

Ero edelliseen hallitusvaihdokseen vuonna 1995 on selvä. SDP:llä oli jo oppositiossa aikaa luoda rintamaa Vasemmistoliiton ja Vihreiden kanssa ja sillä rintamalla oli kylliksi uskottavuutta ja voimaa. Lisäksi heillä oli Kokoomuksen uusi puheenjohtaja Niinistö neuvottelukumppanina, tämä ei ollut sitoutunut Ahon hallitukseen.

Toinen ongelmamme saattaa syntyä siitä, että nykyinen hallitusrintama väsymyksestään huolimatta haluaa jatkaa. Kannatusmuutokset vaaleissa eivät tule olemaan niin dramaattiset, että hallituksen olisi sen takia erottava. Hallitus säilyttää enemmistönsä. Se on jo nyt laittanut monta työryhmää valmistelemaan seuraavan hallitusohjelman tarpeiksi pohjia mm. verotuksesta ja kansanterveydestä. Ja pääministeri Lipposella riittänee kunnianhimoa jatkaa samaakin yhteistyötä. Uskon, että Lipponen uutta kauttaan tavoitellessaan on valmis pudottamaan joukosta jonkun poiskin, jos se helpottaisi hallituksen muodostamista. Tämä uhka tekee samalla kumppanit nöyriksi. Hyvän viitteen tästä antoi vihreille annettu uhkaus, jonka mukaan hallituksen jättö ydinvoimapäätökseen liittyen vaikuttaisi tuleviin hallitusratkaisuihin. Siksi uhka viiden puolueen hallituksen jatkosta on todellinen.

Lipposen vahva asema panee myös Keskustan miettimään. Onko se niin vahva, että vaalien jälkeisessä todennäköisessä tasapainotilanteessa meidän pitäisi suostua Lipposen pääministeriyteen siinä tilanteessa, että olisimme saaneet suuremman puolueen aseman vain niukalla erolla? Ehkä.

Keskusta otti strategiaksi 80-luvulla haastaa SDP ja sen hegemonian. Siitä syntyi väkisinkin asetelma, jossa nämä kaksi puoluetta on koettu molemmin puolin eräänlaisiksi päävaihtoehdoiksi. Käytännössä ne ovat tulleet toisensa poissulkeviksi valtapolitiikassa. Pääministerin asemalla on tässä aika suuri symboliarvo. Nyt kun Lipponen on kokenut ja harkintakykynsä osoittanut, on lähinnä Keskustan vastattava mielessään siihen kysymykseen, voisiko hän jatkaa pääministerinä vaikka meillä olisi muutama paikka enemmän eduskunnassa. Tähän kysymykseen vastaaminen saattaisi avata yhden toistemme poissulkevuuden lukoista. Vaikea kysymys. Varsinkin jos siihen pitäisi vastata ennen vaaleja. SDP:lle tähän kysymykseen vastaaminen toisin päin olevassa tilanteessa olisi aivan yhtä vaikeaa.

Keskusta oli SDP:lle vaikea edellisen kerran 50-luvulla ja 60-luvun alkupuolella. Silloin kun me olimme poliittisesti sen todellinen kilpailija ja sitä vahvempi. Silloin taas olemme olleet sille helppo, kun olemme olleet selvästi sitä pienempi ja toimineet selkeästi maatalousväestön poliittisena fraktiona. Kuluttaja-tuottaja ja maaseutu-kaupunki vastakkainasettelu oli SDP:lle mieluisa ja helppo. Siinä asetelmassa tehtiin kompromisseja, josta mekin saimme omamme. Vaikea Keskusta on ollut SDP:lle silloin kun olemme haastaneet sen hegemonian ja irrottautuneet perinteisestä työnjaosta yleispuolueeksi. Tämä haaste heitettiin 80-luvulla ja sen jälkeen emme ole hallitusneuvotteluissa samaan pöytään istuneet. Olisiko 20 vuotta molemmin puolin kyllin pitkä aika nollata tilanne. Minusta ulospääsytie 80-luvulla valitusta strategiastamme on se, että me tunnustamme kompromissitarpeet SDP:n kanssa ja SDP tunnustaa Keskustaan liittyvän ihmisten antaman poliittisen kannatuksen. Näillä kahdella kansanliikkeellä on myös paljon yhteisiä tavoitteita.

Olen viimeisen seitsemän vuoden ajan vastannut puolueeni EU-politiikasta eduskunnassa. Olen huolehtinut siitä, että opposition ja hallituksen välillä on tiivis ja toimiva yhteistyö. Tämä on meidän puoleltamme koskenut kaikkia hallituspuolueita. Sivullisen silmin se on saattanut näyttää parlamentarismin näkökulmasta keinotekoiselta. Siihen on kuitenkin mielestäni ollut kansalliset perusteet olemassa. Suomen etua on ajettava pitkäjänteisesti. Nyt tämä linja joutuu kovimpaan testiinsä EU:n tulevaisuuskeskustelussa. Olen linjannut yhteistyöperiaatteeni konventtityötä silmälläpitäen siten, että ensi sijassa yhteistyökumppanit haetaan Suomesta. Suomen on löydettävä yhteinen linja kompromissejakin tehden.

Kun esitin tämän strategian puolueeni piirien puheenjohtajille ja läsnä olleille puoluehallituksen jäsenille, ei strategiaa kohtaan tullut ainuttakaan vastaväitettä. Ei, vaikka Paavo Väyrynen oli jo kiertänyt omia maakunnallisia seminaarejaan vaatien, että Keskustan on tulevaisuuskeskustelussa haastettava muut Suomessa omalla mallillamme. Puoluekokous joutuu todennäköisesti tästäkin strategiasta päättämään. Väitän, että siinä mitataan paitsi yhteistyökykyä niin vielä enemmän arviointikykyä kansallisesta edusta.

Nyt Lipponen on todennut, että SDP:n ja Keskustan välit ovat aivan normaalit hallituksen ja opposition välit. Minusta hän on tässä oikeassa. Ei kai kesken hallituksen istumisen päähallituspuolue ryhdy erityisesti veljeilemään tai antamaan viestejä siitä, että se on vaihtamassa yhteistyökumppaniaan. Ja toisaalta on turha kuvitella, että Keskusta voisi millään mielistelyllä osoittaa enemmän yhteistyökykyä kuin ovat tehneet muut hallituspuolueet toimittuaan seitsemän vuotta yhteistyössä SDP:n kanssa. Pelkään vain, että Lipponen tarkoitti sitä hallituksen ja opposition normaalia suhdetta, jollaiseksi yleensä katsotaan niiden vaihtoehtoisuus - ja toistensa poissulkevuus.

Suomelle ylileveän hallituksen jatko ei olisi onneksi. Se on jo nyt rapauttanut demokratiaa. Kun hallitus ei ole koskaan eduskunnassa todella uhattuna edes yksittäisten päätöstensä osalta, vaimenee ihmisten usko demokratiaan vaikutuskeinona. Lisäksi ylileveä pohja on johtanut uudistusten varomiseen. Kun hallitus hakee pienintä yhteistä nimittäjää, ei mihinkään suureen uskalleta tarttua. Hallitus hallinnoi. Se on harjoittanut Iiro Viinasen lähdettyä kamreeripolitiikkaa, jolla on vain jaettu talouskasvun tuomaa

rahanlisää veronkevennyksiin ja velanmaksuun. Mitään dynaamisuuteen pyrkivää ei ole ollut. Lisäksi sen politiikkaa leimaa näkyvä pyrkimys mielistellä suurinta yksittäistä äänestäjäjoukkoa - palkansaajia ja yleensä aktiivi-iässä olevaa väestöä. Kun näille kaikille yritetään antaa tasapuolisesti jotain, ei mitään painoteta erityisesti ja maan hiljaiset jäävät jalkoihin. Tutkijat ja tilastot tämän jo ovat kertoneet selvästi, mutta poliittiseksi muutokseksi protesti ei tunnu kanavoituvan, kun ihmiset eivät usko enää vaihtoehtoihin.

Kolmas, eniten omissa käsissämme oleva hallitustien este on ohjelmamme vaikea hahmottaminen. Seitsemän oppositiovuoden aikana olemme ehtineet vastustaa sitä ja tätä hallituksen esityksistä, olemme yrittäneet tehdä niihin pikku korjauksia, arvostelleet yleisellä tasolla monista puutteista ja välillä esittäneet omaakin. Mutta seitsemän vuotta on niin pitkä aika, että kyllä siinä ohjelman hahmotettavuus on kärsinyt. Oppositio joutuu väkisinkin käyttämään suuren osan ajastaan reagoimalla hallituksen esityksiin. Se on opposition tehtävä. Siitä meiltä aina kysytään ja siitä saamme kantamme julki. Sitä, mihin me oman politiikkamme ensi sijassa painottaisimme, ei useinkaan julki saa. Ja kun se ei yleistä keskustelua kiinnosta, on lopputuloksena ollut myös meidän puoleltamme älyllinen herpaantuminen. Pääsemme kyllä budjettikierron läpi samoilla kuvioilla joilla hallituskin, mutta ei siitä poliittista ohjelmaa ja tehtävää synny.

Oma arvioni poliittisesta tilanteesta on se, että nykyinen hallitus on sen verran sisäisesti väsynyt ja kansalaiset ovat väsyneet staattiseen muuttumattomuuteen, että eväät hallituksen vaihtumiseen ovat olemassa. Arvioin myös, että ns. yhteistyösuhteiden osalta asiat ovat kunnossa Keskustan puolelta, niistä ei ongelmaa synny. Ylivoimaisesti tärkeintä on nyt se, että Keskusta määrittää lähivuosille tarvittavan suunnan ja tehtävän.

Ei Keskusta voi palata hallitukseen vain hallinnoimaan ja jatkamaan nykylinjaa; meidän myötä hallituksen on saatava uusi ohjelma. Ja ohjelmalla tarkoitan tehtävää ja visiota. Keskusta voi saada riittävän vaalivoiton vain sillä, että osaamme kuvata lähivuosille tehtävän, jota toteuttamaan Keskusta tarvitaan. Ellemme tässä kuvaamisessa onnistu, ei meitä myöskään tarvita.

Keskustan pitää luottaa siihen, että hallituspuolueiden kannattajissa ja edustajissa on runsaasti niitä, jotka olisivat valmiita tarttumaan kaikkien näkemiin ongelmiin. Nykyinen hallitus on liian leveäpohjainen, jotta se pystyisi linjakkaisiin uudistuksiin - aina joku vastustaa ja asiat jätetään siksi silleen. Toimivalle enemmistöhallitukselle riittää 110-120 paikan eduskuntavoima, kunhan sillä on muutama selvä ja ihmisiä innostava riittävän laaja uudistus ja suunnantarkistus tehtävänään.

Keskusta voi parhaiten varmistaa hallitustietään kahdella omissa käsissämme olevalla projektilla: on saatava vaaleissa kansa tuki ja on oltava selvä realistinen tehtävä tulevaisuutta varten. Hallitus muodostetaan tehtävänsä ympärille.