Luettelen tässä vähän mun ongelmia ja olis kiva jos joku vois neuvoo/auttaa..
En meinaa pystyy meneen yksin esim. kirjastoon (jonne on kotoa 100 m) ja jos pystyn lähteen sinne niin mä oon siä koko ajan ihan paniikissa. Kädet tärisee, jännittää, tuntuu et kaikki vahtaa, ei pysty keskittyy takakansien lukemiseen. Jos esim. kangas kaupassa pitää kysyä jotai ääni ja kädet tärisee (yleensä käyn äitini kans kaupois ja silloin se puhuu..)
Asutaa pienes rivitalossa ja käyn aamuisin lenkillä (en oo nyt enää koulussa) mutta seisoin aina hetken oven takana ja kuuntelen ettei pihassa ole muita ja sama juttu postinki hakemisessa!
Oon 159/45-47 ja oon ruvennu näkeen itteni läskinä ja oon ruvennu syömään vähemmän.
Oon 17 vuotias.
Usein tekis mieli viillellä, mutta en aina voi koska äitini näkis ja passittais psykologille. Seiskalla viiltelin ekan kerran ja äitini näki ne. Nykyisin peittelen haavoja käsi koruin.
Oon aika vainoharhainen. Jos joku räkäisee mun lähellä luulen et se räkäs mun päälle. Jos oon lähettäny jolleki viestin eikä vastausta tule tunnin kuluessa oon melko varma, et se tyyppi vihaa mua eikä haluu txt mulle. Mutta yleensä viesteihin tulee vastaus ennemmin tai myöhemmin.
Jos jotku nauraa jossain niin nehän tietty nauraa mulle.
Jään usein tuijottaan yhteen paikkaan.
Mulla ei oo enää oikeestaa kavereita paitsi.
Oikeestaan aina lahnaan yksin kotona tai joskus viikonloppuisin saan kutsun pileisiin.
Oon aika masentunu. Haluan pois täältä, toivottavasti pääsisin siihen kouluun mihin hain..
En harrasta ihmisten lokerointia, mutta minut varmaan luokitellaan gootiksi. Kaverini on "tavallisia" ja ne varmaan pitää mua varmaan lesbona ku en kelpuuta mitää Corollan rassaaja ukkoja vaan haaveilen pitkätukkaisesta kitaran rassaajasta.
Haluisin uskoo vampyyreihin ja muihin mytologisiin juttuihin.
Joskus näen unia joissa olen onnellinen. Unessa mulla on ihan poikaystävä joka rakastaa mua ja mä sitä, mutta yleensä unen lopussa mä menetän rakkaani, koska se ei enää ole kiinnostunu.
Oon hirveen yksinäinen.
Auttakaa mua.
En meinaa pystyy meneen yksin esim. kirjastoon (jonne on kotoa 100 m) ja jos pystyn lähteen sinne niin mä oon siä koko ajan ihan paniikissa. Kädet tärisee, jännittää, tuntuu et kaikki vahtaa, ei pysty keskittyy takakansien lukemiseen. Jos esim. kangas kaupassa pitää kysyä jotai ääni ja kädet tärisee (yleensä käyn äitini kans kaupois ja silloin se puhuu..)
Asutaa pienes rivitalossa ja käyn aamuisin lenkillä (en oo nyt enää koulussa) mutta seisoin aina hetken oven takana ja kuuntelen ettei pihassa ole muita ja sama juttu postinki hakemisessa!
Oon 159/45-47 ja oon ruvennu näkeen itteni läskinä ja oon ruvennu syömään vähemmän.
Oon 17 vuotias.
Usein tekis mieli viillellä, mutta en aina voi koska äitini näkis ja passittais psykologille. Seiskalla viiltelin ekan kerran ja äitini näki ne. Nykyisin peittelen haavoja käsi koruin.
Oon aika vainoharhainen. Jos joku räkäisee mun lähellä luulen et se räkäs mun päälle. Jos oon lähettäny jolleki viestin eikä vastausta tule tunnin kuluessa oon melko varma, et se tyyppi vihaa mua eikä haluu txt mulle. Mutta yleensä viesteihin tulee vastaus ennemmin tai myöhemmin.
Jos jotku nauraa jossain niin nehän tietty nauraa mulle.
Jään usein tuijottaan yhteen paikkaan.
Mulla ei oo enää oikeestaa kavereita paitsi.
Oikeestaan aina lahnaan yksin kotona tai joskus viikonloppuisin saan kutsun pileisiin.
Oon aika masentunu. Haluan pois täältä, toivottavasti pääsisin siihen kouluun mihin hain..
En harrasta ihmisten lokerointia, mutta minut varmaan luokitellaan gootiksi. Kaverini on "tavallisia" ja ne varmaan pitää mua varmaan lesbona ku en kelpuuta mitää Corollan rassaaja ukkoja vaan haaveilen pitkätukkaisesta kitaran rassaajasta.
Haluisin uskoo vampyyreihin ja muihin mytologisiin juttuihin.
Joskus näen unia joissa olen onnellinen. Unessa mulla on ihan poikaystävä joka rakastaa mua ja mä sitä, mutta yleensä unen lopussa mä menetän rakkaani, koska se ei enää ole kiinnostunu.
Oon hirveen yksinäinen.
Auttakaa mua.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Enkä nyt vittuile. Entisellä tyttöystävällä oli paniikkihäiriö ( en tiedä onko toi sun juttu sitä ) ja se oli välillä tosi vittumaista. Kesti aika kauan kertoo se asia edes mulle, enkä mä sillon tienny aiheesta mitään. Oli vaan välillä tosi vaikeeta, kun näki, et tytöllä oli tosi vaikee olla, kun käytiin jossain yleisillä paikoilla. Eikä auttanu, vaikka kuinka yritti olla tukena. Myös kaikki riitely oli aina tosi vittumaista, kun tyttö uhkaili vaikka millä ja suuttu välillä tosi pienistäkin. Sit pitkän suostuttelun ( ei pelkästään mun ) avulla se kävi psykiatrilla ja hankki paniikki lääkkeet. Voin sanoa, et muutoksen näki silmissä ja hän itsekkin sano, et on ihanaa tehdä asioita mitä ei ole voinut kuvitellakkaan ennen tekevänsä. Eihän ne lääkkeet nyt elämää ruusuilla tanssimiseks tehny, mut ainakin kaikki yliherkkä jännittäminen ja turha vainoharhaisuus ainakin lähti pois. Eli puhu ihmeessä jollekkin ja hae apua.
ihan kuin olisin itse tuon kirjoittanut..
minullakin on ollut vastaavaa,minun kohdallani ne liittyivät huonoon itsetuntoon, jonka sain koulukiusaamisen seurauksena. Luulen,että sinullekin on tehty joskus jotain pahaa,joka vaikuttaa kauan.Ihmisen mieli kun on niin herkkä ja särkyvä. Toiset kestää enemmän,toiset vähemmän. Toiset miettivät asioita syvällisemmin ja perusteellisemmin.
Juuri tuo toisten nauramisen kohteen kuvittelu,viestin tai puhelun odottaminen...tai sitten jos kaveri puhuu eri äänensävyllä kuin yleensä niin alan herkästi kuvittelemaan kaikenlaista..että nyt se varmasti minua vihaa ja inhoaa.Tai jos se nauraa eritavalla muiden seurassa kuin minun seurassani--miksi??? Vaikka pidän sosiaalisen seuraihmisen kulissia pystyssä, jännitän valtavasti paikoissa,joissa on vieraita ihmisiä.
Minä viiltelin itseäni yläasteikäisenä,ja häpeän nyt aikuisena käsissäni olevia arpia..kuten sinäkin,jään myös tuijottamaan jonnekin kauas,ja usein minulta kysytäänkin että missäs asti nyt kävit.
Minun kohdallani auttoi,kun varasin itse ajan psykologille,ja puhuin kaiken mitä sisälle oli kertonut.Vieraalle ihmiselle on aina helpompi puhua kuin kaverille,olipa kaveri sitten miten läheinen hyvänsä.Psykologit eivät tuomitse, eivätkä tiedä tai tunne taustojasi etukäteen.Ja eivät myöskään kerro asioistasi eteenpäin,vaan auttavat sinua etsimään itse ratkaisua.
Ainiin...olen kolmekymppinen hardrock-nainen,joka pukeutuu mustaan.Ja seurustelen pitkähiuksisen kitaransoittajan kanssa..
Sinä sielunsisareni,voimia sinulle..minä tiedän miten koville ottaa kun on herkempi kuin muut.
Sorrow has a human heart,
from my God it will depart.
I`d sail before a thousand moons,
never finding where to go...
222 days of light
will be desired by a night.
A moment for the poet`s play -
until there`s nothing left to say...
moi,
itselläni on ollut samanlaisia ongelmia olen 24-v mies..esiintyminen, tavallinen kaupassa käynti yms asiat saattavat jännittää/ahdistaa että on päästävä pois tilanteesta. Itse kärsin vielä punastumisesta, joten ei se ainakaan helpoksi asiaa tee...lääkitystä olen saanut ja se on auttanut, nykyään elämä on paljon helpompaa ja opiskelut ja työt onnistuu nyt paljon helpommin...eli jos susta tuntuu että ongelmat kasvaa liian suuriksi niin ota yhteyttä lääkäriin...puhuminenkin auttaa ja tällainen meilaaminen on hyödyllistä kun tietää että muitakin on eikä ole yksin. Ja muiden ihmisten mielipiteitä ei kannata murehtia, suurinosa niistä on kuitenkin idiootteja! ;) eikä kannata muuttaa itseään muiden takia..
toivottavasti tämä edes vähän auttaa.
ja jos haluat viestitellä niin emaili on:
muutkin kohtalotoverit, meilailkaa!
[email protected]
kuin lukisin omaa kertomustani vuos ja pari takaapäin minulla oli ihan sama juttu kuin sinulla.
Tai no vieläkin on todettiin syyksi paniikkihäiriö ja pitkään jatkunut masennus jotka sinullakin on toden näköisesti. Eli meet vaan puhumaan. Itse aloin psykologilla käydä minulle määrättiin lääke joka auttoi ja nyt oloni on huomattavasti helpottunut. Mee rohkeesti sinne puhumaan he osaavat todella auttaa.
Laitoin jo tämän jutun, mutta väärään paikkaan. Eli tähän se oli tarkoitettu.
Laitan nyt minäkin tähän tarinaa, vaikka tosi hienoja selviytymistarinoita on jo muut laittaneetkin.
Eli todellakin kärsit paniikkihäiriöistä, johon liittyy juuri nuo kuvailemasi oireet ja mahdollisesti vielä kuoleman pelko, kontrollin menettämisen pelko, sekoamisen pelko, korkean paikan kammo, ahtaan paikan kammo, nolatuksi tulemisen pelko......
Samoja kokeneena ja niistä päässeenä kehoitan Sinua varaamaan ajan vaikka yksityiseltä psykiatrilta. Yksityiseltä saat ajan varmaankin nopeammin ja monesti vielä ammattitaitoisempaa hoitoa.
Ajattelet varmaan: Psykiatri! kauheata! olenko hullu?!?!.... Mutta voin sanoa Sinulle, että et ole hullu, Sinulla vain on mahdollisesti masennusta ja paniikkihäiriöitä. Paras asiantunitja mielestäni näissä asioissa on juuri psykiatri, älä siis pelkää varata aikaa. Tiedän, että se on TOSI vaikeata sinne mennä, varsinkin kun on paniikkihäiriöitä. Mutta yritä kerätä kaikki voimasi ja mene, vaikka tuntuisi, että kuolet siihen paikkaan.
Lääkärisi sanoo pian sinua haastateltuaan, että sinut hoidetaan kuntoon ja sinä todella tulet pääsemään eroon paniikkihäiriöistäsi. Se jo helpottaa, kun tiedät, että nyt on apu löytynyt.
Tänä päivänä on tosi hyvät lääkkeet, jotka todellakin auttavat jopa kohtalaisen nopeastikin. Saattaa olla vielä jonkin asteisen terapiankin paikka, mutta lääkärisi kyllä puhuu sulle siitä. Terapiaakaan ei kannata pelätä. Itse käyn parhaillaan terapiassa kerran viikossa ja se on tosi hienoa. Olen aivan uusi ihminen nyt ja nautin elämästäni.
Tovotan sulle rohkeutta ja voimia. Olet hieno ihminen ja tosi tärkeä. Sinua varmasti joku rakastaa.