Onko muitakin "tavallisia ihmisiä" jotka seurustelee toipuvan addiktin kanssa? Miten arkielämänne sujuu? Mikä on vaikeinta? Mitä kompromisseja joutuu/on hyvä tehdä mahdollisesti suurienkin kontrastien vuoksi. Miten ne selvitätte?
Mieheni on joutunut näkemään ja kokemaan asioita mistä minulla ei ole melkein mitään käsitystäkään. Hän "heräilee" omana itsenään ja minä "taviksena" taidan välillä kuulostaa järkyttävän pinnalliselta, tai enemmänkin typerältä vähäisien ongelmieni kanssa, jotka ovat kuitenkin "taviksille" ihan oikeitakin ongelmia.
Tämä on aiheuttanut kinaa välillemme toisinaan, jotenkin siten että mä olen ensinäkin melko herkkä luonne ja "huonoina päivinä" hän vakuuttelee että ei johdu minusta, ja hermostuttaa enemmän kun mä otan asiat sillätavalla ja pahastun ja häntä hermostuttaa enemmän pahastumiseni jne. Kyllä mä uskon että me pärjätään ja musta tuntuu että mäkin rupean pikkuhiljaa oppimaan ottaa asiat niin niinkun ne oikeasti on, mutta olisi kiva kuulla muidenkin kokemuksia ja tuntemuksia.
Mieheni on joutunut näkemään ja kokemaan asioita mistä minulla ei ole melkein mitään käsitystäkään. Hän "heräilee" omana itsenään ja minä "taviksena" taidan välillä kuulostaa järkyttävän pinnalliselta, tai enemmänkin typerältä vähäisien ongelmieni kanssa, jotka ovat kuitenkin "taviksille" ihan oikeitakin ongelmia.
Tämä on aiheuttanut kinaa välillemme toisinaan, jotenkin siten että mä olen ensinäkin melko herkkä luonne ja "huonoina päivinä" hän vakuuttelee että ei johdu minusta, ja hermostuttaa enemmän kun mä otan asiat sillätavalla ja pahastun ja häntä hermostuttaa enemmän pahastumiseni jne. Kyllä mä uskon että me pärjätään ja musta tuntuu että mäkin rupean pikkuhiljaa oppimaan ottaa asiat niin niinkun ne oikeasti on, mutta olisi kiva kuulla muidenkin kokemuksia ja tuntemuksia.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ei ihan niinkään..
Omalla kohdallani asiat ovat juuri toisin päin.
Olen itse se toipuva addikti joka seurustelee sellaisen ihmisen kanssa joka ei ikinään ole huumeita nähnyt saati käyttänyt ja elänyt muutenkin todella "suojattua elämää", pumpulissa.
Voin kertoa että kyllä sitä itsekkin on miettinyt monet kerrat miten mieheni suhtautuu minun ongelmiini ja tuntenut itse sitä "huonommuutta" kun ei osaa asettua niihin "tavisten" ongelmiin ja silti häpeää omia ongelmia, jotka kuitenkin on vain itse saanut aikaiseksi, ne tuntuvat joskus vain niin suurilta ja tuntuu ettei toinen käsitä alkuunkaan mitä minusta tuntuu..
Tuliko tarpeeksi epäselvästi esitetyksi..? ;)
Mutta sitä tämä vaan on. Tässä todellakin vasta "heräillään", etsitään sitä ihmistä kuka on koska se ihminen joka olit kun vielä käytit.. Sitähän ei todellisuudessa ollut edes olemassa vaan se oli kemikaalien luoma todellisuus.
Ajan kanssa..
Olen itse huomannut sen että kun vauhtiin pääsee tämän toipumisensa kanssa, ei siis enää haikaile menneitä ja katsoo kohti tulevaa, yksikään päivä ei ole samanlainen.
Sitä pikkuhiljaa palaa siihen arkeen ja päivä päivältä muuttuu itsekkin "tavikseksi" ja rupeaa elämään vaan niitä "tavisten" ongelmia kuten muutkin.
Vaikka addiktio on koko elämän kestävä ei se tee meistä sen erinlaisempi kuin muutkaan, ihmisiä mekin vain olemme jos vain annamme itsemme olla, emmekä jää leijumaan sinne ongelmiemme keskelle mitä joskus olimme. Lifes go on..
Tsemppiä ja toivotan onnea kumppanillesi valitsemmallaan tiellä!
MItä mieltä olet: Voiko kaksi toipuvaa,hoidossa vielä olevaa addiktia perustaa suhteen kestävälle pohjalle?kuulemani perusteella suhteet ovat heti tuhoontuomittuja,onko näin?mitä itse ajattelet?
Mielipide.. En osaa ajatella addiktia mitenkään "niin-erikoisena", ihmisiä kuten muutkin.
Ja ihmisiäkin on niin monenlaisia etten halua ruveta yleistämään, joko toimii tai mahdollisesti ei.
Oma kokemukseni saman tyyppisestä tilanteesta on vain yksi esimerkki mutta myös onnellisia loppuja on olemassa.
Tapasin "viimeisinä kuukausina kentällä", "elämäni miehen", rappio narkin, jonka ansiosta pääsinkin ylös, lähdin hoitoon.
Olimme näkevinämme ruusuisen tulevaisuuden yhdessä, sama ruutta suonessa suunnittelimme lasten nimiä ja maalle muuttoa, se haave kuva silmissä lähdimme hoitoihin eri tahoillemme vaikka se Niin kipeää tekikin.
Se oli Rakkautta, se oli jotain jota tuskin koskaan enään koen.
En olisi päässyt ylös jos ei tätä miestä olisi ollut olemassa ja sitä haavetta.
Ne haaveet vain kaatui.. Pääsimme hoidoistamme, elimme yhdessä ja uskoimme huomiseen.
Kunnes aina yhtä yllättäen astui aineet taas kuvaan.
En halunnut vetää mutta vedin koska mies veti, luulin olleeni vahvoilla mutta kun toinen repsahti sitä oli lähes saman tien siellä samassa suossa.
Tuli onneksi päivä jolloin rupesin elämään omaa elämääni, otin ja lähdin eikä kukaan tiennyt mihin. Jos en olisi lähtenyt tuskin olisin tässä, joskus ajattelen että jos olisin rakastanut häntä enemmän ja tehnyt enemmän, olisin ollut vetämättä, olisin tukenut, ehkä hänkin olisi nyt vierelläni.
Siinä on Aina olemassa tämä vaara.
Vaikka itse kuvittelisit olevasi vahvoilla, elät kuitenkin toisen häilyväisen ihmisen rinnalla kuin itse olet, kun toinen addikti luopuu toivosta vetää varsin helposti myös toisen mukanaan.
Mutta kuten sanottu. Meitä on moneen junaan, mikä tuntuu oikealta. Onnea kuitenkin raittiuden tielle!
itse seurustelin puoli vuotta toipuvan addiktin kanssa.Suhde kariutui pari kk sitten kun kumppani alkoi sekoilla aineiden kanssa,enhän olisi siihen elämään mitenkään mahtunut.tavallaan hän itse työnsi mut itse pois,ja antoi jo hyvissä ajoin merkkejä "muuttumisestaan".suhde ei ollut sieltä helpoimmasta päästä, mut eihän ne parisuhteet ikinä olekaan.Suhteen loppuminen jätti paljon kysymyksiä, joihin ei vielä ole vastauksia tullut,ei välttämättä tulekaan.Kuitenkin suhde oli jotain kaunista jossa vastakohdat "täydensi" toisiaan.tiedän että en olisi voinut yhtään enempää rakastaa mutta aina se rakkaus ei riitä.no...elämä jatkuu ja päivä kerrallaan..