Paavo EU:n

on huomattavasti älykkäämmät kommentit kuin sinulla. Kateellinen?

LIPPONEN korkeaan EU-virkaan, käskynhaltijaksi Irakiin (Fiktio)

Perusongelma oli se, että miehityshallinnon käytettävissä ei ollut riittävästi Irakin-kielentaitoista ja Irakia tuntevaa henkilökuntaa vaan se joutui hallitsemaan maata olemassa olevan irakilaisen virkakoneiston avulla. Irakilaisten konservatiivien mielestä maan poliittisessa järjestelmässä ei ollut mitään korjattavaa. Riitti kun palattaisiin 1960-luvulla vallinneeseen tilanteeseen. Tällöin Irakissa oli koettu lyhyt, vähemmän autoritaarinen vaihe (ns. Baath-demokratia), joka katkesi vuonna 1968, kun sotilaat nousivat valtaan. Toki miehityshallinto jätti myös lähtemättömät jälkensä. Amerikkalaiset säilyttivät Irakin monarkiana ja loivat edellytykset maan talousihmeelle. Länsimaisten taloustieteilijöiden etenkin 1980-luvulla ylistämää "irakilaista mallia" pitäisikin oikeammin kutsua "LIPPOKRATIA MALLIKSI", kuten KOIVISTO huomauttaa leikkisästi.

Erityisen kiinnostava jakso KOIVISTON tutkimuksessa on hänen kuvauksensa siitä, kuinka LIPPONEN ja Yhdysvaltain poliittinen johto jäivät Irakin militaristien luoman Saddam-ideologian pauloihin. Jo talvella 2002 LIPPONEN oli vakuuttunut, että irakilaise taistelisivat fanaattisesti viimeiseen mieheen saddamin puolesta. Keväällä 2003 Basran ja kokemukset näyttivät vahvistavan tätä teoriaa (kun taas kerran niin korskean Tasavaltalaiskaartin armeijan romahtaminen Keski-Irakissa huhtikuussa 2003 sopi huonosti tähän teoriaan; sama pätee taisteluihin kurdeja vastaan Amerikkalaisten henkien säästämiseksi olisi siis parempi luvata irakilaisille , että jos he antautuisivat, saddamia ei syytettäisi sotarikoksista.
Lisäksi LIPPONEN uskoi, että saddam oli todellisuudessa militaristien "vanki" ja että vain saddamin myötävaikutuksella Irak voitaisiin demokratisoida pysyvästi. Näin päätteli myös Ison-Britannian pääministeri Tony Blair, joka kesällä 2003 varoitti amerikkalaisia toistamasta Irakissa samaa virhettä, jonka voittajat olivat tehneet Saksassa vuonna 1918, sekä Japanissa 1945: parlamentaarisen monarkian säilyttäminen olisi hänen mukaansa estänyt Hitlerin valtaannousun. Kotirintamalla oltiin toista mieltä. Mielipidemittausten mukaan kaksikolmannesta amerikkalaisista kannatti kesällä 2003 saddamin hirttämistä sotarikollisena, toinen kolmannes hänen vangitsemistaan

LIPPOSEN käsitys Saddamin asemasta ei perustunut ajankohtaiseen analyysiin Irakin yhteiskunnallisesta ja poliittisesta tilanteesta vaan pääasiassa hänen esikuntaansa kuuluneen konsultti ULF SUNDQWISTIN mielipiteisiin. SUNDQWIST oli 1990-luvulla perehtynyt jonkin verran Irakin oloihin ja kirjoittanut tutkielman irakilaisen sotilaan mentaliteetista.
Lokakuun alussa SUNDQWIST laati LIPPOSELLE saddamin asemaa koskevan muistion. SUNDQWIST väitti, että jos saddam tuomittaisiin sotarikollisena, seurauksena olisi yleinen kansannousu. LIPPONEN meni vielä pidemmälle omassa raportissaan, jonka hän lähetti Bushille marraskuun lopulla 2002.

LIPPONEN ja hänen esikuntansa takertuminen saddamiin oli sitäkin oudompaa, jos sitä vertaa irakilaisten suhtautumiseen hallitsijaansa piiloutumisen jälkeen. Saddamin asema ei suinkaan ollut kiistaton. Persianlahden sota tarjosi irakilaisille monta varoittavaa esimerkkiä yksinvaltiaiden kohtalosta tappion hetkellä. Irakilaisen arvion mukaan Irakissa olisi ehkä päädytty samaan tulokseen, jos Saddamin asemasta olisi järjestetty kansanäänestys vuonna 2003. Baath-puolueessa keskusteltiinkin avoimesti, pitäisikö Saddamin erota, Monien mielestä hänen olisi pitänyt kantaa moraalinen vastuu tappiosta ja luopua vallastaan poikansa hyväksi. LIPPONEN kuitenkin torjui jyrkästi tämänkin ajatuksen. Hänen mielestään ainoastaan Saddam pystyi pitämään Irakin kuuliaisena miehittäjille sekä estämään yhteiskunnan radikalisoitumisen.

Toisin kuin LIPPONEN kuvitteli, irakilaisten enemmistö suhtautui saddamiin ilmeisen välinpitämättömästi. Kesäkuussa 2003 bagdadilaisten mielialoja kartoittaneen raportin mukaan saddamin erottamista seuraisi vain ohimeneviä mielenosoituksia, sillä "ihmisiä kiinnostaa enemmän ruoan ja asuntojen puute kuin saddamin kohtalo". Toisessa, samanaikaisessa raportissa väitettiin useimpien irakilaisten elämäntilanteen olevan siinä pisteessä, että heille oli täysin yhdentekevää, mitä saddamille tapahtuisi. Konkreettinen osoitus välinpitämättömyydestä oli se, että Yhdysvalloissa suurta huomiota saanut saddamin julistus, jossa hän kertoi jatkavansa taistelua, ei herättänyt irakilaisissa juuri mitään reaktioita. Julistus julkaistiin heinäkuussa 2003. Yksi syy oli ehkä se, että julistuksen esoteerinen kieliasu koetteli – kesäkuisen radiopuheen tavoin – useimpien irakilaisten ymmärryskyvyn rajoja. Toisaalta saddam oli alamaistensa silmissä jo laskeutunut maan pinnalle, kun hänestä oli tullut julkisten (ja paikoitellen karkeiden) kaskujen aihe.

Ehkä erikoisin ilmaus irakilaisten muuttuneesta suhtautumisesta saddamiin oli lukuisten vallantavoittelijoiden ilmestyminen eri puolilla maata heti antautumisen jälkeen. Kyse ei ollut vain kylähulluista tai julkisuuden kipeistä pelleistä, sillä on täytynyt vaatia poikkeuksellista rohkeutta kyseenalaistaa saddamin oikeus valtaistuimeensa. Edes Irakin sosialidemokraattinen puolue, joka laillistettaneen syksyllä , ei uskaltanut vaatia avoimesti maan julistamista kansantasavallaksi. Eniten kannattajia ja julkisuutta sai muuan kirkukilainen pikkukauppias, joka väitti polveutuvansa ns. "eteläisestä hovista" Basrassa, Etelä-Irakissa, puolestaan liikkui huhu, jonka mukaan saddaminsuku olisi alkuperältään savolainen . Ihmisten kerrottiin kannattavan mieluummin irakilaista presidenttiä kuin vierassyntyistä monarkkia.

Vaikka jossittelu on historiantutkimuksessa hyödytöntä, on helppo yhtyä KOIVISTON arvioon, että seuraukset olisivat tuskin olleet niin dramaattisia kuin LIPPONEN esikuntineen kuvitteli, jos liittoutuneet olisivat päättäneet erottaa Saddamin. Irakilaisten enemmistö olisi varmasti alistunut tapahtuneeseen, kuten he alistuivat maansa tappioon, vaikka saddami-järjestelmällä oli myös oma vankka kannattajakuntansa.

Olen edellä esitellyt vain muutamia, valikoituja teemoja, joiden toivon rohkaisevan lukijoita. Olisi suotavaa, että KOIVISTON tutkimus tavoittaisi muutkin kuin pelkästään maamme harvat Irakin historian asiantuntijat, sillä teoksen avautuminen ei edellytä mitään syvällistä vihkiytymistä irakologian saloihin. Samalla herää kysymys, kuinka ainutlaatuisia Irakin sodanjälkeiseen kauteen liittyvät ilmiöt olivat eli miten antautuminen ja sitä seurannut miehitys koettiin muualla: Ranskassa 1940, Italiassa 1943 – tai Suomessa 1944, sekä Balkanilla 1990-luvulla KOIVISTO ei tällaista vertailua harrasta, hänen viittauksensa Saksaan ja Balkaniin ovat satunnaisia, mutta se ei vähennä lainkaan hänen tutkimuksensa kiinnostavuutta suhteessa Euroopan sodanjälkeiseen historiaan.