Unenomaisen kauniisti kuvattu ja mielenkiintoisesti aikajanalla hyppivä kerronta hallitsevat Gus Van Santin ohjaamaa ja käsikirjoittamaa elokuvaa Elephant (2003), ja tekevät siitä juuri sen verran poikkeavan hihg school -kuvauksen, että sen jaksaa katsoa.
Erityistä juonta kaikille jo todennäköisesti tutun perusteeman lisäksi tässä elokuvassa ei ole, mutta mikä erikoisinta, se on suunniteltu "puute". Yllätyin itsekin miten harsomaisen ohut, tilanteesta ja henkilöstä toiseen kulkeva tarina on valjastettu kuljettamaa tapahtumia kohti niiden vääjäämätöntä loppua. Yhteenkään henkilöön ei sen tarkimmin tutustuta, heidän välisistä suhteista puhumattakaan. Dialogikin muodostuu vain yhdentekevistä, arkipäiväisistä lauseista "Hi. How are you?" "Pretty good actually. You?". Lisäksi henkilöt ovat teinihömppäfilmeistä tuttuja stereotyyppejä; hyväjätkä, rentotyyppi, nyhverö, bimbo ja koulun tähtipari.
Tyhjällä tarinalla on kuitenkin selvä funktio; kaikki on kuten tavallisesti. Mitään mielenkiintoista ei käytävillä tapahdu, ennen kuin joku painaa liipaisinta. Tunteeton teurastus kuvataan ampujan näkökulmasta kuin tietokonepelissä, tällä kertaa kaikki on kuitenkin todellisuutta, tosin hieman siloteltua, ettei ikäraja kipuaisi liian ylös. Elokuvan kantava voima, hieno kuvauskaan ei silti enää voi sitä pelastaa, kun tapahtumille yritetään rakentaa motiivia ja mukaan soppaan sotketaan natsismi, virtuaaliväkivalta, koulukiusaus ja (totta tietenkin) homoseksuaalisuus.
Kuten jo elokuvan dokumentaarinen luonne ja tulenarka aihe antavat odottaa mitään varsinaista loppuratkaisua siinä ei ole. Tällaisessa aiheessa on ilmeisesti syytä pysyä ainakin näennäisen puolueettomana. Monta kysymystä jää auki, mutta yksi asia on varma: loppu ei ole onnellinen.
Erityistä juonta kaikille jo todennäköisesti tutun perusteeman lisäksi tässä elokuvassa ei ole, mutta mikä erikoisinta, se on suunniteltu "puute". Yllätyin itsekin miten harsomaisen ohut, tilanteesta ja henkilöstä toiseen kulkeva tarina on valjastettu kuljettamaa tapahtumia kohti niiden vääjäämätöntä loppua. Yhteenkään henkilöön ei sen tarkimmin tutustuta, heidän välisistä suhteista puhumattakaan. Dialogikin muodostuu vain yhdentekevistä, arkipäiväisistä lauseista "Hi. How are you?" "Pretty good actually. You?". Lisäksi henkilöt ovat teinihömppäfilmeistä tuttuja stereotyyppejä; hyväjätkä, rentotyyppi, nyhverö, bimbo ja koulun tähtipari.
Tyhjällä tarinalla on kuitenkin selvä funktio; kaikki on kuten tavallisesti. Mitään mielenkiintoista ei käytävillä tapahdu, ennen kuin joku painaa liipaisinta. Tunteeton teurastus kuvataan ampujan näkökulmasta kuin tietokonepelissä, tällä kertaa kaikki on kuitenkin todellisuutta, tosin hieman siloteltua, ettei ikäraja kipuaisi liian ylös. Elokuvan kantava voima, hieno kuvauskaan ei silti enää voi sitä pelastaa, kun tapahtumille yritetään rakentaa motiivia ja mukaan soppaan sotketaan natsismi, virtuaaliväkivalta, koulukiusaus ja (totta tietenkin) homoseksuaalisuus.
Kuten jo elokuvan dokumentaarinen luonne ja tulenarka aihe antavat odottaa mitään varsinaista loppuratkaisua siinä ei ole. Tällaisessa aiheessa on ilmeisesti syytä pysyä ainakin näennäisen puolueettomana. Monta kysymystä jää auki, mutta yksi asia on varma: loppu ei ole onnellinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Elokuva kosketti ja järkytti. Jos amerikkalaiset koulumurhat kiinnostavat niin suosittelen lämpimästi.