Kokoomus on suurissa vaikeuksissa. Vaikeuksien syynä ovat (tärkeysjärjestyksessä) puoluetta tuhoavat henkilöt, linjattomuus, pelko ja heikko puheenjohtaja.
Puoluetta tuhoavat henkilöt
Puoluetta tuhoavia henkilöitä ovat ennen kaikkea helsinkiläiset kansanedustajat, jotka ovat saaneet todellisen vallan käsiinsä ja vääntäneet kokoomuksen asennetta kaupunkilaisuutta (=helsinkiläisyyttä) ylistäväksi ja toista porvaripuoluetta halveksivaksi. Eduskuntaryhmän puheenjohtajalla on keskeinen valta kokoomuksessa, mutta ei juuri mitään vastuuta. Valtaa on kertynyt vuosien aikana, paljolti nykyään tehtävää hoitavan henkilön henkilökohtaisten ihmissuhdetaitojen ansiosta. Kun puheenjohtajaksi on valittu Itälän tyyppinen henkilö, eduskuntaryhmän puheenjohtajasta on tullut kokoomuksen todellinen johtaja.
Kansanedustajat Zyskowicz ja Vapaavuori eivät tuo todellista poliittista linjaansa esiin muuta kuin oleellisissa tilanteissa. Tämä selvisi niin presidentinvaaleissa (Zyskowicz ei kertonut, ketä äänesti eikä ottanut kantaa porvariehdokkaan puolesta) kuin eduskuntavaaleissakin (Zyskowicz halusi sosialistin pääministeriksi ja Vapaavuori lausui julkisesti pitävänsä keskustaa "maalaisten" (=ali-ihmisten) puolueena).
Helsinkiläisyyden ja demariyhteistyön puolustaminen ja kaikista porvarillisista tavoitteista vaikeneminen johtivat koko puolueen erittäin huonoon vaalitulokseen. SDP:n äänestäjät äänestivät tietysti suoraan SDP:tä (eivät kierrättäneet ääniä kokoomuksen kautta). Moni pettynyt äänestäjä äänesti keskustaa jopa Helsingissä ja häpesi kokoomuksen sosialisteihin päin kallellaan olevaa linjaa.
Linjattomuus
Kokoomuksella ei vuosikausiin ole ollut mitään selvää poliittista linjaa tai omaa sanomaa. Hapuilevia yrityksiä on toki ollut, mutta Suomen nykyisessä tilanteessa johtavan porvaripuolueen sanomana pitäisi ilman muuta olla TYÖMARKKINARAKENTEIDEN UUDISTAMINEN VASTAAMAAN KANSAINVÄLISEN KILPAILUN HAASTEISIIN. Tämä on koko maan ydinongelma, josta aiheutuvat kaikki muut talousongelmat valtion velasta hammaslääkärijonoihin.
Ei keskustakaan ole mikään johtava porvaripuolue - sellainen Suomesta puuttuu - mutta työreformi oli yritys tarttua reippaasti ongelmien ytimeen. Kokoomuksen suhtautuminen työreformiin oli erityisen häpeällinen. Hallituspaikkojen varmistamiseksi puolue otti etäisyyttä järkevään politiikkaan ja myötäili AY-liikkeen näkemyksiä. Tästä myötäilystä ei ollut mitään hyötyä, koska hallituspaikoilta ei Lipposen II hallituksen aikana pystytty tekemään mitään hyödyllistä. Kokoomus ei edes yrittänyt. Välillä Niinistön suusta kuului melko asiallisiakin ehdotuksia työmarkkinoiden muuttamiseksi, mutta tämän SDP aina tyrmäsi. Kokoomuksella EI OLLUT TODELLISTA TAHTOA UUDISTAA TYÖMARKKINOITA EDES SILLOIN KUN PUHEENJOHTAJALLA (Niinistö) OLISI OLLUT JONKINLAISTA ARVOVALTAA JA EDELLYTYKSIÄ HOITAA ASIA. Kokoomus ei koskaan tehnyt mistään asiasta hallituskysymystä eikä ajanut omia tavoitteitaan juuri minkäänlaisella voimalla. Kokoomuksen poliittinen voima katosi ilmaiseksi Lipposen taskuun. Kokoomuksesta tuli entistäkin säälittävämpi apupuolue.
Pelko
Kekkonen piti kokoomusta pitkään oppositiossa. Ilmeisesti silloin puolueen tahto sammui eikä ole sen jälkeen syttynyt. Ainoaksi tavoitteeksi on noussut hallituksessa nököttäminen. Vuonna 1987 kokoomus nostettiin hallitukseen SDP:n tahdosta, toimesta ja sen määräämällä tavalla. Ehkä juuri tässä syntyi kiitollisuudenvelka. Ei viitsitty ärsyttää SDP:tä, koska sen ansiosta pitkä oppositiokausi oli päättynyt. Seuraukset olivat Suomen taloushistorian karmeimmat: SAK junttasi läpi työmarkkinoita jäykistävät ja myöhemmin suuren joukkotyöttömyyden aiheuttaneet lait kokoomuksen tuella. Mikä häpeä! KOKOOMUSLAISEN PÄÄMINISTERIN AIKANA LUOTIIN PERUSTA JÄTTITYÖTTÖMYYDELLE JA HUIKEALLE VALTIONVELALLE. Tämä ei varmasti ollut kokoomuksen alkuperäinen tarkoitus, mutta kylläkin selkeä osoitus siitä, että puoluetta vietiin kuin pässiä narussa. Kokoomuksen äänestäjät eivät antaneet vuonna 1987 ääntään tällaiselle järkyttävälle politiikalle.
Pelko on viihtynyt kokoomuksessa hyvin. Vuonna 1995 oli nähtävissä, että Lipposen tullessa pääministeriksi hallituskumppaniksi kelpaa vain kokoomus. Tässä tilanteessa kokoomuksella oli runsaasti valtteja kädessä. Olisi voitu vaatia järkevää politiikkaa, SAK:n työmarkkinauudistusten perumista ja muita hyviä asioita. Ainoaksi saavutukseksi jäi Iiro Viinasen saaminen valtionvarainministeriksi, vieläpä niin, että hallitukseen tuli toinenkin valtionvarainministeri (jota Ahon hallituksessa ei ollut ollut).
Lipposen I hallitus sanoi vakauttavansa taloustilanteen. Toden totta näin tapahtuikin. Työttömyyden nopea lasku saatiin taitetuksi ja vuonna 1996 työttömien määrä kääntyi hetkeksi kasvuun. Tämän jälkeen työttömien määrä väheni varsin hitaasti ennätykselliseen talouskasvuun nähden. Pahinta oli se, että HALLITUS EI TEHNYT MITÄÄN ERITYISTÄ TYÖTTÖMYYDEN VÄHENTÄMISEKSI VAAN TYYTYI ODOTTELEMAAN NOUSUKAUDEN HEDELMIÄ.
Kokoomus alkoi vakuuttua makean hallitusvallan jatkumisesta myös 1999 vaalien jälkeen. Vaaliohjelmana oli omahyväisesti "emme lupaa mitään". Mitään ei tarvinnut luvata, koska hallituksen taskussa ollut media melko häpeämättömästi ilmoitti kunnian noususuhdanteesta kuuluvan hallitukselle. Yhteistyö SDP:n kanssa toimi hyvin. Lipponen jopa taputteli Niinistöä selkään vaalikampanjan aikana ja toivotti onnea. Vaalien jälkeiset hallitusneuvottelut olivat muodollisuus.
Ilmeisesti oltiin edelleen kiitollisuudenvelassa SDP:lle, koska Lipposen II hallituksenkaan aikana ei saatu mitään oleellista aikaan. Ei edes yritetty. Taloudellisen taantuman tullessa suurtyöttömyys oli edelleen olemassa ja valtionvelkaakin oli saatu lyhennetyksi vain hieman. Talouden surkea tila paljastui kansalaisille.
Vaalikampanjan 2003 käyminen oli vaikeampaa. Pääministerivaali keskittyi SDP:n ja keskustan välille. "Emme lupaa mitään" -kampanja ei enää toiminut, koska asiat olivat jo huonosti. Mitään konkreettista ei toisaalta voitu luvata, koska ei haluttu vaarantaa yhteistyötä SDP:n kanssa. Työreformi olisi puhutellut kokoomuksen äänestäjiä laajalti, mutta sitä ei voitu käyttää, koska keskusta ehti ensin. Ei sitä kyllä olisi muutenkaan uskallettu käyttää.
Keksittiin hintalappukampanja. Ikävä kyllä kampanjassa ei puututtu mihinkään suureen ongelmaan vaan ainoastaan kosmeettisiin asioihin, joiden hintalaput sinänsä ehkä olivat oikeat. Muidenkaan puolueiden kampanja ei toisaalta kaksinen ollut.
Kokoomuksella oli kuitenkin erityisiä ongelmia, joita muilla ei ollut. Puolue oli vain SDP:n apupuolue, jolla ei ollut mitään omaa linjaa. Presidentinvaalit 2000 oli käyty käsittämättömällä tavalla: porvaripuolue ei pystynyt valitsemaan porvari- ja sosialistiehdokkaan välillä. Tehtiin kokoomukselle tyypillisesti se, ettei tehdä mitään. Vaalien annettiin mennä miten sattuu. Niinistö keräsi kaiken rohkeutensa ja piipitti vienosti vaalien jälkeen äänestäneensä Ahoa. Monet kokoomusnaiset ja kaupunkilaismiehet olivat hurahtaneet äänestämään sosialistia. Tämän sanottiin johtuvan mm. maataloustuista (Kirsi Piha).
Presidentinvaalissa tuli esille sellainen käsittämätön mutta todellinen asia, että apupuolueen jotkut jäsenet luulevat olevansa eräänlaisia yli-ihmisiä, jotka luulevat olevansa erityisesti keskustalaisten yläpuolella. Tämä asia on pilannut porvariyhteistyön pitkäksi aikaa, heittänyt kokoomuksen oppositioon ja tekee koko ajan tuhoisaa työtään kannatuksen laskemiseksi. Tämä selittää myös sen oudon asian, että kokoomuslaiset yleensä pystyivät tukemaan yhtä kaikkein vasemmistolaisinta sosialistia, SAK:n entistä työntekijää Tarja Halosta.
Heikko puheenjohtaja
Ville Itälä ei ole rohkea ja tahdonvoimainen mies, kuten Esko Aho ja Paavo Lipponen. Itälä on mielestäni kuitenkin kiltti, rehellinen, luotettava ja ajaa oikeita asioita. Tällaisen ihmisen haluaisin ajavan omia asioitani - edellyttäen, että ei tarvitsisi kiistellä SDP:n kanssa, koska sellaiset kiistat Itälä häviäisi varmasti.
Nykytilanteessa Itälän ei kuuluisi olla puheenjohtajana, vaan tehtävään tarvittaisiin itsekkäämpi ja ilkeämpi henkilö. Tällaisia kokoomuksesta löytyy, mutta valitettavasti kaikki sellaiset ovat nenä pystyssä kulkevia helsinkiläisiä, jotka ovat keskittäneet kykynsä toisen porvaripuolueen asiattomaan arvosteluun. Arvostelun osoite on varmastikin oikea, onhan keskusta paljolti vienyt kokoomukselta ääniä, mutta tapa väärä. Keskustalle räksyttäminen, varsinkin kun muuta sisältöä politiikalla ei ole, johtaa vain kannatuksen laskemiseen tästäkin alemmaksi.
Itälä varmaankin jatkaa puheenjohtajana, koska vaihtoehtoa ei ole. Muutamien helsinkiläisten takia hän ei kuitenkaan saa otetta puolueestaan ja pysyy koko ajan heikkona johtajana.
Kokoomuksen tilanteen parantaminen
Eduskuntaryhmän puheenjohtajan vaihtaminen olisi ollut parasta lääkettä nykyisiin ongelmiin. Itälä ei tässäkään tuntenut helsinkiläisten menettelytapoja ja ihmissuhdetaitoja. Itälä luotti liikaa siihen, että esim. naiskansanedustajat näkisivät asioiden todellisen tilan ja äänestäisivät oikein. Tämä olettamus on väärä siksikin, että kokoomuksessa juuri kukaan ei näe todellista tilaa juuri mistään asiasta. Kaikki toiminta on pintaliitoa epäoleellisten kysymysten äärellä. Sitäkään vähää, mitä osattaisiin tehdä, ei uskalleta.
Ei esimerkiksi ymmärretä Suomen ja suomalaisten todellisia ongelmia (ei kyllä hallituskaan tunnu tajuavan): työttömyyttä ja huonoa kilpailukykyä, joka johtuu ylisuurista palkoista ja ennen kaikkea jäykistä työmarkkinoista ja suurista sosiaalikuluista.
Saattaa olla, että kokoomuksessakin joku nämä asiat ymmärtää, mutta hän pelkää joutuvansa sivuraiteelle, eikä lausu ajatuksiaan ääneen.
Jokainen kokoomuslainen voi rohkaista itsensä esittämään omia ajatuksiaan. Ei väliä, vaikka ne olisivat erilaisia kuin puheenjohtajalla, puolueella, eduskuntaryhmän puheenjohtajalla tai SDP:llä. Jos joku uskaltaisi sanoa jotakin, hän vahvistaisi heti asemiaan äänestäjien joukossa.
Tämä taitaa olla kuitenkin turha toive. Kokoomuksen alamäelle on luvassa vain jatkoa. Kesällä Itälä joko vaihdetaan ylimieliseen helsinkiläiseen tai hän jatkaa heikossa asemassaan. Helsinkiläisten jylläämiselle ei näy loppua. Loppua ei näy porvariyhteistyön väheksymiselle eikä SDP:n myötäilylle. Loppua ei näy eduskuntaryhmän puheenjohtajan toimikaudelle. Kokoomuksen loppu tässä kuitenkin jo alkaa häämöttää.
Puoluetta tuhoavat henkilöt
Puoluetta tuhoavia henkilöitä ovat ennen kaikkea helsinkiläiset kansanedustajat, jotka ovat saaneet todellisen vallan käsiinsä ja vääntäneet kokoomuksen asennetta kaupunkilaisuutta (=helsinkiläisyyttä) ylistäväksi ja toista porvaripuoluetta halveksivaksi. Eduskuntaryhmän puheenjohtajalla on keskeinen valta kokoomuksessa, mutta ei juuri mitään vastuuta. Valtaa on kertynyt vuosien aikana, paljolti nykyään tehtävää hoitavan henkilön henkilökohtaisten ihmissuhdetaitojen ansiosta. Kun puheenjohtajaksi on valittu Itälän tyyppinen henkilö, eduskuntaryhmän puheenjohtajasta on tullut kokoomuksen todellinen johtaja.
Kansanedustajat Zyskowicz ja Vapaavuori eivät tuo todellista poliittista linjaansa esiin muuta kuin oleellisissa tilanteissa. Tämä selvisi niin presidentinvaaleissa (Zyskowicz ei kertonut, ketä äänesti eikä ottanut kantaa porvariehdokkaan puolesta) kuin eduskuntavaaleissakin (Zyskowicz halusi sosialistin pääministeriksi ja Vapaavuori lausui julkisesti pitävänsä keskustaa "maalaisten" (=ali-ihmisten) puolueena).
Helsinkiläisyyden ja demariyhteistyön puolustaminen ja kaikista porvarillisista tavoitteista vaikeneminen johtivat koko puolueen erittäin huonoon vaalitulokseen. SDP:n äänestäjät äänestivät tietysti suoraan SDP:tä (eivät kierrättäneet ääniä kokoomuksen kautta). Moni pettynyt äänestäjä äänesti keskustaa jopa Helsingissä ja häpesi kokoomuksen sosialisteihin päin kallellaan olevaa linjaa.
Linjattomuus
Kokoomuksella ei vuosikausiin ole ollut mitään selvää poliittista linjaa tai omaa sanomaa. Hapuilevia yrityksiä on toki ollut, mutta Suomen nykyisessä tilanteessa johtavan porvaripuolueen sanomana pitäisi ilman muuta olla TYÖMARKKINARAKENTEIDEN UUDISTAMINEN VASTAAMAAN KANSAINVÄLISEN KILPAILUN HAASTEISIIN. Tämä on koko maan ydinongelma, josta aiheutuvat kaikki muut talousongelmat valtion velasta hammaslääkärijonoihin.
Ei keskustakaan ole mikään johtava porvaripuolue - sellainen Suomesta puuttuu - mutta työreformi oli yritys tarttua reippaasti ongelmien ytimeen. Kokoomuksen suhtautuminen työreformiin oli erityisen häpeällinen. Hallituspaikkojen varmistamiseksi puolue otti etäisyyttä järkevään politiikkaan ja myötäili AY-liikkeen näkemyksiä. Tästä myötäilystä ei ollut mitään hyötyä, koska hallituspaikoilta ei Lipposen II hallituksen aikana pystytty tekemään mitään hyödyllistä. Kokoomus ei edes yrittänyt. Välillä Niinistön suusta kuului melko asiallisiakin ehdotuksia työmarkkinoiden muuttamiseksi, mutta tämän SDP aina tyrmäsi. Kokoomuksella EI OLLUT TODELLISTA TAHTOA UUDISTAA TYÖMARKKINOITA EDES SILLOIN KUN PUHEENJOHTAJALLA (Niinistö) OLISI OLLUT JONKINLAISTA ARVOVALTAA JA EDELLYTYKSIÄ HOITAA ASIA. Kokoomus ei koskaan tehnyt mistään asiasta hallituskysymystä eikä ajanut omia tavoitteitaan juuri minkäänlaisella voimalla. Kokoomuksen poliittinen voima katosi ilmaiseksi Lipposen taskuun. Kokoomuksesta tuli entistäkin säälittävämpi apupuolue.
Pelko
Kekkonen piti kokoomusta pitkään oppositiossa. Ilmeisesti silloin puolueen tahto sammui eikä ole sen jälkeen syttynyt. Ainoaksi tavoitteeksi on noussut hallituksessa nököttäminen. Vuonna 1987 kokoomus nostettiin hallitukseen SDP:n tahdosta, toimesta ja sen määräämällä tavalla. Ehkä juuri tässä syntyi kiitollisuudenvelka. Ei viitsitty ärsyttää SDP:tä, koska sen ansiosta pitkä oppositiokausi oli päättynyt. Seuraukset olivat Suomen taloushistorian karmeimmat: SAK junttasi läpi työmarkkinoita jäykistävät ja myöhemmin suuren joukkotyöttömyyden aiheuttaneet lait kokoomuksen tuella. Mikä häpeä! KOKOOMUSLAISEN PÄÄMINISTERIN AIKANA LUOTIIN PERUSTA JÄTTITYÖTTÖMYYDELLE JA HUIKEALLE VALTIONVELALLE. Tämä ei varmasti ollut kokoomuksen alkuperäinen tarkoitus, mutta kylläkin selkeä osoitus siitä, että puoluetta vietiin kuin pässiä narussa. Kokoomuksen äänestäjät eivät antaneet vuonna 1987 ääntään tällaiselle järkyttävälle politiikalle.
Pelko on viihtynyt kokoomuksessa hyvin. Vuonna 1995 oli nähtävissä, että Lipposen tullessa pääministeriksi hallituskumppaniksi kelpaa vain kokoomus. Tässä tilanteessa kokoomuksella oli runsaasti valtteja kädessä. Olisi voitu vaatia järkevää politiikkaa, SAK:n työmarkkinauudistusten perumista ja muita hyviä asioita. Ainoaksi saavutukseksi jäi Iiro Viinasen saaminen valtionvarainministeriksi, vieläpä niin, että hallitukseen tuli toinenkin valtionvarainministeri (jota Ahon hallituksessa ei ollut ollut).
Lipposen I hallitus sanoi vakauttavansa taloustilanteen. Toden totta näin tapahtuikin. Työttömyyden nopea lasku saatiin taitetuksi ja vuonna 1996 työttömien määrä kääntyi hetkeksi kasvuun. Tämän jälkeen työttömien määrä väheni varsin hitaasti ennätykselliseen talouskasvuun nähden. Pahinta oli se, että HALLITUS EI TEHNYT MITÄÄN ERITYISTÄ TYÖTTÖMYYDEN VÄHENTÄMISEKSI VAAN TYYTYI ODOTTELEMAAN NOUSUKAUDEN HEDELMIÄ.
Kokoomus alkoi vakuuttua makean hallitusvallan jatkumisesta myös 1999 vaalien jälkeen. Vaaliohjelmana oli omahyväisesti "emme lupaa mitään". Mitään ei tarvinnut luvata, koska hallituksen taskussa ollut media melko häpeämättömästi ilmoitti kunnian noususuhdanteesta kuuluvan hallitukselle. Yhteistyö SDP:n kanssa toimi hyvin. Lipponen jopa taputteli Niinistöä selkään vaalikampanjan aikana ja toivotti onnea. Vaalien jälkeiset hallitusneuvottelut olivat muodollisuus.
Ilmeisesti oltiin edelleen kiitollisuudenvelassa SDP:lle, koska Lipposen II hallituksenkaan aikana ei saatu mitään oleellista aikaan. Ei edes yritetty. Taloudellisen taantuman tullessa suurtyöttömyys oli edelleen olemassa ja valtionvelkaakin oli saatu lyhennetyksi vain hieman. Talouden surkea tila paljastui kansalaisille.
Vaalikampanjan 2003 käyminen oli vaikeampaa. Pääministerivaali keskittyi SDP:n ja keskustan välille. "Emme lupaa mitään" -kampanja ei enää toiminut, koska asiat olivat jo huonosti. Mitään konkreettista ei toisaalta voitu luvata, koska ei haluttu vaarantaa yhteistyötä SDP:n kanssa. Työreformi olisi puhutellut kokoomuksen äänestäjiä laajalti, mutta sitä ei voitu käyttää, koska keskusta ehti ensin. Ei sitä kyllä olisi muutenkaan uskallettu käyttää.
Keksittiin hintalappukampanja. Ikävä kyllä kampanjassa ei puututtu mihinkään suureen ongelmaan vaan ainoastaan kosmeettisiin asioihin, joiden hintalaput sinänsä ehkä olivat oikeat. Muidenkaan puolueiden kampanja ei toisaalta kaksinen ollut.
Kokoomuksella oli kuitenkin erityisiä ongelmia, joita muilla ei ollut. Puolue oli vain SDP:n apupuolue, jolla ei ollut mitään omaa linjaa. Presidentinvaalit 2000 oli käyty käsittämättömällä tavalla: porvaripuolue ei pystynyt valitsemaan porvari- ja sosialistiehdokkaan välillä. Tehtiin kokoomukselle tyypillisesti se, ettei tehdä mitään. Vaalien annettiin mennä miten sattuu. Niinistö keräsi kaiken rohkeutensa ja piipitti vienosti vaalien jälkeen äänestäneensä Ahoa. Monet kokoomusnaiset ja kaupunkilaismiehet olivat hurahtaneet äänestämään sosialistia. Tämän sanottiin johtuvan mm. maataloustuista (Kirsi Piha).
Presidentinvaalissa tuli esille sellainen käsittämätön mutta todellinen asia, että apupuolueen jotkut jäsenet luulevat olevansa eräänlaisia yli-ihmisiä, jotka luulevat olevansa erityisesti keskustalaisten yläpuolella. Tämä asia on pilannut porvariyhteistyön pitkäksi aikaa, heittänyt kokoomuksen oppositioon ja tekee koko ajan tuhoisaa työtään kannatuksen laskemiseksi. Tämä selittää myös sen oudon asian, että kokoomuslaiset yleensä pystyivät tukemaan yhtä kaikkein vasemmistolaisinta sosialistia, SAK:n entistä työntekijää Tarja Halosta.
Heikko puheenjohtaja
Ville Itälä ei ole rohkea ja tahdonvoimainen mies, kuten Esko Aho ja Paavo Lipponen. Itälä on mielestäni kuitenkin kiltti, rehellinen, luotettava ja ajaa oikeita asioita. Tällaisen ihmisen haluaisin ajavan omia asioitani - edellyttäen, että ei tarvitsisi kiistellä SDP:n kanssa, koska sellaiset kiistat Itälä häviäisi varmasti.
Nykytilanteessa Itälän ei kuuluisi olla puheenjohtajana, vaan tehtävään tarvittaisiin itsekkäämpi ja ilkeämpi henkilö. Tällaisia kokoomuksesta löytyy, mutta valitettavasti kaikki sellaiset ovat nenä pystyssä kulkevia helsinkiläisiä, jotka ovat keskittäneet kykynsä toisen porvaripuolueen asiattomaan arvosteluun. Arvostelun osoite on varmastikin oikea, onhan keskusta paljolti vienyt kokoomukselta ääniä, mutta tapa väärä. Keskustalle räksyttäminen, varsinkin kun muuta sisältöä politiikalla ei ole, johtaa vain kannatuksen laskemiseen tästäkin alemmaksi.
Itälä varmaankin jatkaa puheenjohtajana, koska vaihtoehtoa ei ole. Muutamien helsinkiläisten takia hän ei kuitenkaan saa otetta puolueestaan ja pysyy koko ajan heikkona johtajana.
Kokoomuksen tilanteen parantaminen
Eduskuntaryhmän puheenjohtajan vaihtaminen olisi ollut parasta lääkettä nykyisiin ongelmiin. Itälä ei tässäkään tuntenut helsinkiläisten menettelytapoja ja ihmissuhdetaitoja. Itälä luotti liikaa siihen, että esim. naiskansanedustajat näkisivät asioiden todellisen tilan ja äänestäisivät oikein. Tämä olettamus on väärä siksikin, että kokoomuksessa juuri kukaan ei näe todellista tilaa juuri mistään asiasta. Kaikki toiminta on pintaliitoa epäoleellisten kysymysten äärellä. Sitäkään vähää, mitä osattaisiin tehdä, ei uskalleta.
Ei esimerkiksi ymmärretä Suomen ja suomalaisten todellisia ongelmia (ei kyllä hallituskaan tunnu tajuavan): työttömyyttä ja huonoa kilpailukykyä, joka johtuu ylisuurista palkoista ja ennen kaikkea jäykistä työmarkkinoista ja suurista sosiaalikuluista.
Saattaa olla, että kokoomuksessakin joku nämä asiat ymmärtää, mutta hän pelkää joutuvansa sivuraiteelle, eikä lausu ajatuksiaan ääneen.
Jokainen kokoomuslainen voi rohkaista itsensä esittämään omia ajatuksiaan. Ei väliä, vaikka ne olisivat erilaisia kuin puheenjohtajalla, puolueella, eduskuntaryhmän puheenjohtajalla tai SDP:llä. Jos joku uskaltaisi sanoa jotakin, hän vahvistaisi heti asemiaan äänestäjien joukossa.
Tämä taitaa olla kuitenkin turha toive. Kokoomuksen alamäelle on luvassa vain jatkoa. Kesällä Itälä joko vaihdetaan ylimieliseen helsinkiläiseen tai hän jatkaa heikossa asemassaan. Helsinkiläisten jylläämiselle ei näy loppua. Loppua ei näy porvariyhteistyön väheksymiselle eikä SDP:n myötäilylle. Loppua ei näy eduskuntaryhmän puheenjohtajan toimikaudelle. Kokoomuksen loppu tässä kuitenkin jo alkaa häämöttää.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Enpä ole aikoihin lukenut näin selkeää analyysiä.
Ihmettelen esimerkiksi sitä, miksi Kokoomus ei ole
valistuneena puolueena ryhtynyt ajamaan yli 50 vuotiaiden työmarkkinoita, joka on koko EU:n ja
Japanin valtava ongelma tulevaisuudessa. Puhutaan
vain ulkomaalaisten maahansaamisesta. Sekin on välttämätöntä, mutta että koko konsepti voitaisiin
viedä läpi kunnialla, on luotava aivan uusi tapa suhtautua ikään ja ikääntyvien työmarkkinoihin.
Kaikkien on tehtävä töitä, jotain, mikäli aiomme
selvitä. Mikäli pystyisimme luomaan hyvän konsep-
tin, sille olisi kysyntää muuallakin.
Mitähän tarkoitat? Pitkälti kokoomuslainen yrityselämähän yli viisikymppisiä on syrjinyt ja näyttää tekevän niin vieläkin.
Pitäisikö puolueen tulla kaksinaamaisesti jollain muka-muka-kampanjalla "pelastamaan" kokenut ja työhaluinen porukka, jonka "omat" ovat ensin pistäneet pihalle?
Ei todella lisää kokoomuspolitiikan uskottavuutta, eikä poliitikkojen ylipäätään.
Eivät suomalaiset sentään NIIN tyhmiä ole.
Tarkkailija ei halua leimata kokoomuksen kannatusta syövää ryhmää sen oikealla nimellä ja oikealla linjalla.
Helsingin kommunistikokoomuksen nollille on selkeä yhteinen nimittäjä. Pakkoruotsi. Nämä kaikki ovat pakkoruotsin kannattajia ja kaikki asettavat kriittisellä hetkellä kaiken poliittisen tukensa RKP:lle ja Ruotsille, Suomen ja suomalaisten sijaan.
Vaikeuksien perimmäinen syy on RKP ja kokoomuksen kannattama ja vaatima pakkoruotsi kansalaisten mielipiteestä ja kokoomuksen ideologiasta piittaamatta.
Pakkoruotsi on yhteiskunnallinen anekdootti, jolla ei ison kysymysten äärellä ole mitään merkitystä.