Miettikää kaikki anoreksiaa sairastavat oikeesti, et mitä haluatte elämältänne. Onko mukavaa elää jatkuvassa ahdingossa painon ja ruoan suhteen? Vai olisiko kenties mukavampi elää normaalia elämää ja nauttia elämästä.
Oma parantumiseni alkoi kun olin todella vähällä joutua osastolle, olis ollu muutamasta viikosta kiinni. Ruokavalio oli muuttunu 300 kaloriks päivässä ja yhtenä päivänä isäni kertoi minulle miten asian laita on. Se osastojuttu siis. Pisti vähän miettiin. Rupesin miettiin, et miks mä oikein laihdutan. Oli niin vähällä, etten pilannut elämääni koulun suhteen. Ajattelin, että minun on löydettävä elämälleni oikeaa sisältöä ja kavereita ja kohdattava ne jutut joita anoreksiallani vain pakenin.
Terapia taustalla tuki ja tukee minua paranemisessa. Tulin siihen tulokseen että olen onnellisempi kun elän normaalia elämää ja pidän huolta itsestäni.
Vaikein vaihe paranemisessa on tietysti painon nosto ja siihen liittyvä ahdistus. Olen vieläkin alipainoinen ja minulla on yhä ongelmia ahdistuksen kanssa, mutta helpottaa, kun miettii, että se on vain osa sairautta, joka pitää voittaa. Haluan näyttää kaikille läheisilleni, että minulla on tahtoa päästä pois tästä. Muistakaa kaikki, että ihmisessä on paljon muutakin, kuin ulkonäkö. ^ ____ ^
Miettikääs tätä ;D
jokuihminen
141326
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Moi vaan! Normaalisti olisin samaa mieltä kanssasi, mutta nyt kun olen ottanut selvää anoreksiasta niin tiedän että kaikilta paraneminen ei tuosta vaan onnistu. Siihen varmasti vaikuttaa paljon myös sen hetkinen elämän tilanne ja menneisyys..? Niin sullekki meillä meni poikki ex-muijan kaa anoreksian takia ;( Ennen olin parasta hänen elämässään nyt on anoreksia ja minä suorastaan hänen pahin "vihollinen" kun olen puuttunut liikaa tuohon hänen sairauteensa. Ihan pakko sultakin kysyy et oisko hyvä idea mennä hänen luokseen pyytää anteeks ja puhuu iha vaa mukavii, EN SYYLLISTÄMÄÄN, EN HAUKKUMAAN JA EI TODELLAKAAN SANAA ANOREKSIASTA..?
kaikille o tullu selväks... jo. ja oot varmast saanu neuvoi,mut mun mielest sun pitäis ite tollaset asiat hoitaa,mennäkkö puhuu vai ei, vittuks me sitä osata sanoo ! Ihmiset on erilaisii, paha sanoo mite o reagoi siihen, ja miten paljon oot yrittäny tunkee ton anoreksian tielle, koska se on herkkä aihe.kyl ain koittaa auttaa mut siihe tarvitaa yleensä joka ammattilaine tosin on joku oma läheinenki iha hhyvä mut jos se on paha tilanne ni se ei paljoo auta...
Joo todellakin itse hoidan! Kysyn vain muilta sairastuneilta, parantuneilta miltä heistä tuntuisi, koska en itse sairasta kyseistä tautia. Ei oo mikään pakko lukee näit mun viestei! En sano tätä millään pahalla mutta lueppa muitten ihmisten viestejä täällä, täällä on niin paljon enemmän EPÄTOIVOISEMPIA viestejä kuin nämä minun!!!!
Varmaan kantsii yrittää ihan puhtaalta pöydältä hänen kanssaan ja unohtaa menneet tai ainkin yrittää unohtaa. Suosittelen menemään. Luulenpa, että voitte vielä ihan hyvin löytää yhteisen sävelen. Parempi katsoa kuin katua.
mä haluaisin parantua, mutta jos painan nyt jo 48,6 (tammikuussa 41,8) nii en tiä miten tän käy....
mooi!!! ajattelen itsekkin samalla tavalla. haluan parantua, koska on ahdistavaa elää tarkkaillen mitä syö.. Haluun kysyy miten vanha oot nyt ja sitten että miten painava olit alimmillasi. mä meinasin joutuu kans osastolle.... ei mua mikään muu pelottanu siinä kun se et en olis halunnu et mulle työnnetään NS: ruoka suuhun tahtoisin sit tai en... mä painoin alimmillani 162/41. tää on auttanu mun selvittelyssä tätä tautii en alunnu kertoo kellekkää psykiatrille mitään en halunu et ne saa tieää. mutta täälä voi jotenkii kertoo avoimesti kun tietää että ihmiset ymmärtäää.. haluan että vastaat mulle ja jos et oo mua auheesti vanhempi haluan keskustella sun kaa jossain muualla esim((( MESESSÄ))) koska täää on niin julkinen.. ;D
Heips! Olen muuten vasta 14. Täytän kesällä 15, mutta tuntuu, että olen kehittynyt ihmisenä aika paljon tämän systeemin seurauksena. En tiedä paljon painoin alimmillani, koska minulta evätiin mahdollisuus käydä vaa'allakun painoksi mitattiin 42. Siitä edespäin elin keskimäärin alle 500 kalorin ruokavaliolla noin kolmisen viikkoa ja epäilen sen olleen jotain 39-41 niiden viikkojen jälkeen. Olen siis 160 cm pitkä. Mutta kyllä minullakin aina välillä huonoja kausia tulee, mutta muistutan itseäni aina noilla ajatuksilla. Nytkin on ollut alamäki, mut pitää silti aina yrittää. Kannattaa miettiä myös sitä, että haluaako pilata elämänsä niin naurettavalla ja yksinkertaisella asialla, kuin syöminen, jonka pitäisi olla itsestään selvyys ja suuri nautinto. Onneksi kohta koittaa kesä ja saa vaihteeksi irtioton arjesta. Tsemppiä sulle! PS. Minulla ei ole meseä, koska minulla on mäkki, :( mutta olisi minustakin mukava keskustella jonkun samanhenkisen kanssa. Anoreksiani, nimittäin karkotti kaikki kaveritkin.
että täällä on joitain jotka ovat parantumismyönteisiä, ja parempaan päin. :) Itselläni on vähän sama tilanne kuin jollain muillakin, olen siis 14-vuotias tyttö ja mun tilanne oli tän kevään alussa tosi huono, ruokavalion energiat oli tosi niukilla,kun kävin lastenlääkärin luona niin sain tietää että jos paino laskee 500 g niin olen sairaalassa.. Tuntui tosi kauhealle. Paino alkoi kumminkin nousta keskivaikeasta alipainosta, olen vieläkin alipainoinen, paino on noussut aikalailla nesteitten takia kun olin ihan kuivumistilassa. Maaliskuun kuudes päivä säikähdin ihan älyttömästi, pyörryin nimittäin omaan huoneeseeni. Olin monta päivää todella huonossa kunnossa, paleli ja oli kamala olo. Säikähdin pyörtymisestä niin paljon että söin sinä päivänä kokonaisen pitsan, ja ekaa kertaa silloin en miettinyt kaloreita. Nyt en ole enää pyörtyillyt,mutta hiukset ja hampaat on ihan kamalassa kunnossa, palelee edelleen. Mieli on ollut välillä tosi maassa, itseluottamus on ihan kadonnut. Näen itseni kamalan lihavana, lihavampana kuin kukaan. Välissä on parempia päiviä. Painonnousu ahdistaa, tuntuu että kuolen ahdistuksesta punnituksen jälkeen mutta ajan myötä se helpottaa.. Huomenna taas aika lastenlääkärille ja ravintoterapeutille. Paino pelottaa, kun en haluis että se on noussut mutta en myöskään että ois laskenut.. :S Pelottaa. Mutta oikeasti, toivon teille kaikille paljon voimia! Mun taakka keveni paljon kun kerroin ongelmastani vanhemmilleni, ja voin henkisesti ja fyysisesti jo nyt paljon paremmin, vaikka olen ihan alussa paranemisessa. Ja suosittelen kaikkia lukemaan Gisela Van Der Sterin- Lupa syödä kirjan! Se on ihan älyttömän hyvä ja on auttanut ainakin mua paljon! Mut paljon voimia kaikille, uskokaa tai älkää niin laihuus ei ole se asia mikä on ratkaisu ongelmiin! Voi kuulostaa kliseeltä mutta sen ymmärtää,ennemmin tai myöhemmin. Voimia, taistelkaa sairautta vastaan!
SAIRAUTTA!!! ANOREKSIAKIN KEKSITTIIN JOTTA PSYKIATRIA VOISI TIENATA LISÄÄ RAHAA JA TOTEUTTAA LIHOTTAMISFANTASIOITAAN!!!
HUONO VITSI! KEKSITTIIN, MITÄ HELVETTIÄ?!???!!!!!
KEKSITTIIN!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!
Niinhän sitä aina yrittää itselleen uskotella ettei ulkonäkö oo kaikki kaikessa eikä laihuus tuo onnea. Takana kuukausia osastolla ja erilaisia terapioita. Alimmillaan BMI oli alle 14. Ulkopuolisista ihmisistä on ollut valtava apu, mutta erityisesti poikaystävän kannustus on ollu korvaamaton. Painon nousu on ihan valtavan ahdistavaa, ikinä en ole elämässäni mitään niin kamalaa kokenut. Välillä tuntuu että haluan vaan luovuttaa ja antautua sairaudelle, mutta yritän muistella mitä kaikkea sen mukana tulee.. Erityisesti nyttemmin alkaneet ahmimiskohtaukset ovat masentaneet tosi pahasti, mutta niin vaan väittää että nekin joskus loppuu. Kyllä se vielä tästä.
Jos ahdistusta ei uskalla kohdata, ei voi koskaan parantua. Minullakin on aina joskus ahmimista. Se on hirveää ja noloa. Ahminnasta selviää, kun ei osta kaappiin mitään hyvää, tai sit hyvin hyvin vähäisen vaan. Syö vaan mahas sopivan täyteen kunnon ruokaa. Kyllä se siitä vielä iloks muuttuu!!
Itse kamppailin useaan otteeseen ahdistusta vastaan mutta nyt on helpottanut ja en juuri mieti sitä enää.