Onko bipolla mitään mahdollisuutta saada lapsilleen lähivanhemmuutta raastuvan kautta, jos toinen vanhempi on tavallinen "terve" ihminen?
Bipolle huoltajuus
oikeudessa
234469
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 23
Vanhimmat
sainhan minäkin. muut asiat ratkaisee
Ottiko oikeus huomioon mitenkään sairautesi, vai saitko lapset ilman oikeuden käyntiä?
mitenkään. jouduin tappelemaan oikeudessa vain lapsen huoltajuudesta. siinä yhteydessä käytiin vain lapsen turvallisuuteen ja hänen kasvu ympäristöön liittyvät asiat läpi. eli tarkistettiin että lapsella oli kaikki hyvin. lähtökohtana oli se että lapsi (poika) asui minun luona, syntymäkodissa ja äiti olisi halunnut lapsen mukaansa uuden miehen luo. näin ei kuitenkaan käynyt ja sain yksihuoltajuuden.
ei kannata ottaa esille sitä sairauttasi, koska ei se huoltajuuteen mitenkään liity. ja sitten ei ne tuomarit aja kuin ainoastaan lapsen etua, se loan heitto ja toisen sairauteen viittaaminen on halpaa ja päättäjät jättävät sen huomiotta, ellei niissä ole lapsen kasvatukseen liittyvää haittaa. Älä sairaudestasi huolehdi, ei tämä sairaus sinusta hullua tee :)
""ellei niissä ole lapsen kasvatukseen liittyvää haittaa."" Kyllä pipoudesta on aina haittaa lapsen kasvatuksessa.
Bipojen seura ei todellakaan ole hyväksi lapsille. Lapset tarvitsee vanhemmat joihin voi luottaa. Tuskin kukaan tuomari antaa lapsia vanhemmalle jonka mieliala saattaa päivittäin heitellä laidasta toiseen.
Just juu. Valitettavasti "normaalillakin" ihmisellä voi mieliala vaihdella päivän aikana laidasta laitaan. Eikä terveeseenkään vanhempaa voi välttämättä luottaa. Ei sairaus luottamusta pois vie. Ihan jotkut muut asiat sen pois vievät. Sairaus on vain luonnollinen osa elämää, jota meistä kukaan ei pääse pakoon. Jos toisella vanhemmalla olisi sokeritauti, niin olisiko terve vanhempi parempi huoltaja lapselle, kuin sairas? Entäs syöpä? Migreeni, kulumat, allergiat, vatsavaivat yms. lista on loputon. Kaikki sairaudet vaikuttavat mielialaan. Jos johonkin sattuu, niin sen varmasti huomaa myös lapsikin. Kovista kivuista kärsivän mieliala ei varmasti ole mikään kovin korkea.
Sitäpaitsi eivät kaikki "pilaa" elämäänsä biboa sairastaessaan. Jokainen potilas on omanlaisensa. Välttämättä perhe ei aina edes huomaa sairautta muuten, kuin toinen vanhempi on välillä iloisempi ja välillä vähän alakuloisempi. Kukaan ei tiedä, kuinka pahalta sisällä voi oikeasti tuntua. Normaaleja päiviä on oikealla lääkityksellä enemmän kuin huonoja. Eikä kaikki bibot elä elämäänsä äärirajoilla. Et edes tiedä joudutko leikkauksessa tilanteeseen, jossa sinua leikkaava kirurgi sairastaa kyseistä sairautta. Me olemme ihan normaaleissa töissä. Ihan normaalissa elämässä kiinni.
Minä ainakin sanon tyttärelleni suoraan jos olo on todella paha. Sanon, että :"äiti on nyt kipeä. Sinullakin on silloin surullinen olo, kun olet pipi. Äitillä on nyt pipi ja äiti ei jaksa tehdä ihan kaikkea mahdollista tänään. Ollaan vähän rauhallisemmin joohan"
Mutta en silti laiminlyö lastani. Ruoat, leikit, ulkoilut yms. tapahtuvat ihan normaalisti. Hommaan hänelle erilaisia virkistytoimintoja ja harrastuksia. Pääsee kyläilemään jos olen aivan jaksamiseni äärirajoilla. Saan hetken lepoa ja tyttäreni pääsee pitämään hauskaa. Muuten masennuksessa olen vain vaisumpi ja väsyneempi. Ihan kuin muutkin ihmiset välillä. Sitä paitsi lapseni oppii inhimillisyyttä, kun äiti ei ole mikään superihminen. Saa olla välillä epäonnistunut, väsynyt, surullinen ja kipeä. Aina ei tarvitse jaksaa. Ei myöskään tyttäreni tarvitse aina jaksaa. Nimittäin tämä sairaus on suvussani periytyvä. Tyttärelläni on suuri mahdollisuus sairastua samaan tautiin. Minulla on siis suuri vastuu näyttää tyttärelleni, että tämän kanssa voi selvitä. Hän ei ole hullu, kykenemätön huolehtimaan lapsistaan, pilaa elämäänsä tai ole vähempi arvoinen kuin muut. Ja ennakkoluulot ovat niitä varten, jotka eivät parempaa ymmärrä.
itse olen miettinyt samaa asiaa että miten käy, jos vielä joskus joudutaan raastupaan. asutaan tytön isän kanssa samalla paikkakunnalla mutta tilanne menee hankalaksi, jos toinen meistä muuttaa täältä pois. exä on sanonut että siinä tapauksessa tyttö jää hänelle, ja minä olen tietenkin eri mieltä.periaatteessa kaksisuuntaisuus ei mielestäni saisi olla ratkaiseva tekijä, kun mietitään kumpi on pääasiallinen huoltaja. MUTTA, miten on asian laita todellisuudessa? ihmisillä on kuitenkin niin paljon ennakkoluuloja ym. oma elämäni on tällä hetkellä tasapainossa ja meillä menee tytön kanssa hyvin, vaikka välillä on ollut vaikeitakin aikoja. joku tuossa kommentoi siihen malliin, että bibo on automaattisesti huono vanhempi. itse ainakin ajattelen, että olen paras äiti omalle lapselleni, vaikka en täydellinen olekaan! tsemppiä!
on aina äiti. Voimien mukaan. Mutta lapsen edun muistaen. Isät kanssa, lapsen etu.
ex-mieheni uhkaa raastuvalla,jos muutamme tyttäremme kanssa toiselle paikkakunnalle.En vain pysty enää asumaan hänen kanssaan samalla paikkakunnalla,maniavaihe hänellä menossa ja pelkään sen seurauksia jos ei pian rauhoitu.
En oikein usko että oikeus jättäisi huomioimatta esimerkiksi sen, että puoliso on välillä niin masentunut, ettei jaksa lapsen kanssa olla. Jos lääkitys on todella toimiva ja mielialat oikeasti ovat suht tasaiset, niin kyllä sitten voi bipokin huolehtia lapsesta siinä missä "tervekin" puoliso.
Perheellisenä bipona kommentoisin noita edellisiä; jos olisin sairastunut lasten ollessa aivan pieniä ja olisi tullut ero, olisi varmasti ollut lasten etu "joutua" isälleen. Äitinä näen, että lapsen paras on äidinkin paras pitkän päälle. Jotenkin perheemme selvisi - kiitos pitkälti puolison ja läheisten, mutta en taatusti pahimpina sairausjaksoina olisi mitenkään voinut olla yksinhuoltaja.
Kyllä kysymyksestä jo näkee, että lapsen etu ei kiinnosta yhtään. Mielisairaalle ei pitäisi koskaan antaa lapsen huoltajuutta. Lapsesta tulee vaan vanhempansa huoltaja kun lapsi joutuu koko ajan tarkkailemaan omaa käytöstään ja yrittää pitää vanhempansa hyvällä tuulella.
Mielisairaus ei saa olla este huoltajuudelle koska mielisairautta ei ole olemassa.
Mutta jos vanhempi on muuten havaittu huonoksi ja lapsellakin on paha olla niin tietenkin pitää miettiä kannattaako lasta sille vanhemmalle antaa.
kysymyksestä huokuu hieman ainakin se, että välttämättä lapsen etua ei olla ajateltu jos raastupaan ollaan menossa.
Oletko aivan varma, että kykenet hoitamaan lapsesi?
Omalla äidilläni on ollut ja on edelleenkin kaksisuuntainen ja pahimmillaan sairaus on pitänyt häntä sairaalassa todella pitkiä jaksoja. Myös omassa lapsuudessani. Silloin äitini äiti asui meillä joten joku oli kotona kun tulin koulusta ja ruokaakin oli jo silloin saatavilla. Isäni teki yksityisyrittäjänä pitkiä päiviä.
Jos et ole 100-prosenttisen varma kyvystäsi huolehtia lapsestasi niin tyydy etävanhemmuuteen. Itselläni on raskaat muistot äitini sairaudesta vaikka nyt olen jo lähemmäs 50 ja oma äitini 73. Kaiken kukkuraksi olen koko ikäni saanut pelätä sairauden puhkeamista itsessäni. Äitini sairaus on varmaan niin sieltä pahimmasta päästä kuin olla ja voi. Joku voi olla asiasta eri mieltä mutta minun mielestäni bipo-vanhempi yksinhuoltajana ei kuulosta hirmuisen hyvältä ratkaisulta. Tämä nyt tietysti perustuu omiin kokemuksiini äitini harvinaisen vaikeasta sairauden muodosta. Jos hän olisi ollut yksinhuoltaja eikä mummoani olisi ollut niin en tiedä miten olisimme veljeni kanssa pieninä pärjänneet.
Mieti vielä. Terveisin Bipo-äidin tytär
oon itsekin bibo 2 ja sairastuin kun 2 tytärtäni tulivat murrosikään. Avioero sattui samoihin aikoihin ja aluksi tytöt jäiväi mulle. Muttä voin sanoa että bibo-äiti ja siihen murrosikäiset nuoret. Se on yhdistelmä joka ei toimi. Entä uhmaikäisen lapsen kanssa. Varmasti ottaa koville.Niinpä sitten kun oltiin sopimassa avioeron voimaan tulosta minä itse ehdotin että nuoret siirtyisivät asumaan lapsuuden kotiinsa isänsä kanssa ja minä muutin pois.
Aluksi nuoreni eivät hyväksyneet ratkaisua mutta nyt kun he ovat jo nuoria aikuisia ja opiskelevat olen keskustellut miksi lähdin. En hylännyt heitä vaan en halunnut heidän elävän siinä vaiheessa sairaan äidin kanssa. Tällä hetkellä sairauteni on tasapainossa ja mulla hyvät välit tyttöihin.
Kauheita tekstejä osa! Itse olen pienen lapsen YKSINHUOLTAJA ja BIPO... Onko bipous oikeasti este olla äiti....?
mutta lapsella ei ole helppoa bipon lapsena
kysymys.
Itse bibona ja yh. toki tiedän, etten yksin olisi kyennyt hoitamaan lapsiani ja vuorotyötäni, mutta sain apua, eli lapset olivat kesät maalla, jonne itsekin menin lomillani.Kasvatusisäni Hänen sukunsa hoivissa.
70-luvulla myös kävi niin, että käräjäoikeus päätti isän hyväksi lapsenhuoltajuusasian, sillä isän juristi sanoi oikeudessa minun olleen mielisairaalassa hoidossa.
Asiahan oli totta, mutten itse tajunnut sen voivan olla este vanhemmuudelle, enkä siis pyytänyt hoitaneelta psykiatrilta lääkärinlausuntoa siitä, miksi olin sairaalassa.
No, nämä ajat ovat muuttuneet ja ehkei nykyään kaikkia mielisairaalassa olleita pidetä umpihulluina, joskin en asiaa tuntemattomille mainosta.
Sain bibodiagnoosini vasta lähellä eläkeikää ja huomasin silloin vasta, etten olekaan ollut huono ja paha ihminen, vaan sairas ja ilman asianmukaista diagnoosia, sekä lääkitystä.
En sitten tiedä, kumpi oli pahempaa lapsillemme, isä kuoli alkoholin seurauksiin ja tuskin oli parempi huoltaja kuin minäkään.
Kaikkein parasta olisi mikäli lapset eivät joutuisi oikeuden määräyksellä jommallekummalle, vaan eron jälkeen voisivat olla kummankin vanhempansa luona ja että vanhemmat asuisivat sen verran lähellä toisiaan, että 'kodin vaihto' sujuisi noin vaan arjen osana.
Näin onnellisesti ei monestikaan ole ja nämä lastenhuoltajuusasiat ovat hyvin kipeitä.
Minä lohdutin aina itseäni sillä, että kunhan He kasvavat, voin kertoa miksi asiat menivät kuten menivät ja ilokseni olen saanut kaikki 3 lastani jälleen 'omakseni' samoin lastenlapset, joten loppu hyvin=kaikki hyvin.
Suosittelivat sos-toimistossa vai mikä se pulju on exää hakemaan lähestymiskieltoa minulle lapsiani kohtaan. Meillä on yhteishuoltajuus ja ei mitään ongelmia lasten suhteen.
Mutta tieto sairaudestani vuosi virkateitä lastensuojeluihmisille ja soppa olisi voinut olla melko mahtavakin, kiitos espoolaisten vikamiesten. Exä kuitenkin oli tolkun ihminen ja kun vuosikausia olimme ehtineet yhdessäkin olla niin sanoi tuntevansa minut paremmin kuin nämä virkailijat jotka lukivat diagnoosin paperista.
Siis voi olla uskomattoman ennakkoluuloista ja hankalaa väkeä kaupungilla töissä.
Pelkkä "bipous" ei varmasti riitä tätä asiaa määrittämään. Huoltajuus ei myöskään määritä henkilön vanhemmuutta, vaan se, millaisen suhteen hän lapseen rakentaa.
Bipolla voi olla esim. peliriippuvuutta, väkivaltaisuutta, arvaamattomuutta, kykenemättömyyttä vastuun kantoon, epämääräisiä seksisuhteita, jatkuvaa valehtelua, empatian puutetta ym. ym. Tai sitten voi olla kyse ihan toisenlaisesta tapauksesta, jossa oireet eivät vaikuta näin radikaalisti omaan ja toisten elämän laatuun.
Olen 19-vuotias tyttönen, jonka kaksisuuntaisesta kärsivä äiti kasvatti. Isä lähti ollessani 10-vuotias. Äidin mielialat heittelivät ja välillä hän oli lähes psykoottisen maaninen. Minä ja nuorempi veljeni pidimme tätä pelottavani lekkinä. Kun äiti oli sairaala hoidossa, olimme veljeni kanssa isovanhemmilla. Meidän tapauksessamme isämme ei edes halunnut meitä vaan keskittyi uuteen perheeseensä.
Olen 19-vuotias tyttönen, jonka kaksisuuntaisesta kärsivä äiti kasvatti. Isä lähti ollessani 10-vuotias. Äidin mielialat heittelivät ja välillä hän oli lähes psykoottisen maaninen. Minä ja nuorempi veljeni pidimme tätä pelottavani lekkinä. Kun äiti oli sairaala hoidossa, olimme veljeni kanssa isovanhemmilla. Meidän tapauksessamme isämme ei edes halunnut meitä vaan keskittyi uuteen perheeseensä.