Kerron menneitä vuosia koskevan tarinani, jonka vaikutukset ulottuvat vielä nykypäiväänkin. Toki olenhan tälläkin hetkellä "vain" parikymppinen, mutta paljon on ehtinyt tapahtua - eikä niin positiivista. Kirjoitan lähinnä saadakseni tämän ulos..
Kaikki alkoi siitä päivästä, kun muutimme noin 6 vuotta sitten pieneen, vain muutaman sadan asukkaan kylään. Vanhat hyvät kaverit jäi ja täältä sisäänpäin kääntyneestä kyläpahasesta ei koskaan sitä todellista ystävää löytynyt. Rakas harrastukseni urheilun saralla jäi ja niin noin 15-vuotias jäi yksin neljän seinän sisälle.
Ongelmia alkoi kasaantua vanhempien keskenkin. Joinakin päivinä olin satavarma, että koulusta palattuani puolet kodistani oli kadonnut. Olihan äitini tästä monta kertaa maininnut, että loppu tuli nyt. Kuuntelin omassa nurkkahuoneessani lähes joka päiväistä riitelyä ja myöhemmin sain kuunnella, kuinka isä on typerä ja vittumainen. Ikinä en sanonut juuta enkä jaata, kuuntelin vain, kun äiti purki pahaa oloaan.
Eräänä päivänä eräs kaverini tuli käymään ja istuimme tietokoneella. Aloin siinä selailla viereiseltä kirjahyllyltä erästä kirjasta, kunnes tämän nuoren elämä oli romahtamaisillaan kokonaan: tulin kirjasen eräälle sivulle, jossa luki: "haluan itsemurhan." Se oli pikkusiskoni kirjoittama. Mietin monta päivää, mitä minä tämän tiedon kanssa osaan tehdä. Keskustelin asiasta vakavasti(miksi näin jne) siskoni kanssa ja päätimme, ettei asiasta puhuta. En sitten kertonut asiasta vanhemmilleni, vaikka olisi pitänyt. Ikää tässä vaiheessa oli 14-15, en ihan tarkkaan muista.
Meni pari vuotta, tilanteet parani hetkellisesti aina välillä. Mutta loppujen lopuksi katastrofin ainekset oli valmiit. Kuulin, että isälläni olisi ollut joku muu nainen jossain muualla. En vieläkään tiedä, onko tämä totta vai täysin sepitettyä. Kuitenkin isästäni alkoi muodostua henkilö, jolle mikään ei kelvannut. En osannut tampata mattoja, imoiroida lattioita oikealla tavalla ja kaikkea mahdollista. Siskoni alkoi kärsiä tilanteesta fyysisesti ja alkoi pahoinvointi.
Kaiken lisäksi kouluterveydenhoitaja tältä tuppukylältä kertoi, että kasvussani oli ilmennyt ongelmia. Paino nousi, mutta pituuskasvua ei tapahtunut. Jouduin tämän pirun laitattamana käymään kaiken maailman testit. Sain kerrankin viikonlopuksi pöntön, johon täytyi virtsata. Tiedot menivät sitten lastenlääkärille, joka myöhemmin totesi, että antaa tytön kasvaa ja kehittyä ihan rauhassa. Tästä tytöstä tulikin - keskimääräistä myöhemmin kylläkin - yli 170 cm. Tulin kärsineeksi tästäkin tilanteesta niin paljon, että kerran löysin itseni kerran vessanpöntön reunalta sormet melkein kurkussa. Itsemurha kävi itsellänikin mielessä. Loppujen lopuksi ja onneksi en koskaan pystynyt mitään tekemään.
Tätä tilannetta kotona seurattuani ja sisareni tilannetta katsoen, oli tullut päivä, jolloin kerroin tästä itsemurha-tektistä äidilleni. En pystynyt sitä ääneen sanomaan. Hiljaa omassa huoneessa kirjoitin äidilleni kirjeen ja annoin tämän hänelle itkien enemmän kuin koskaan aiemmin.
Tästä alkoi sitten perheeni parantuminen. Toki veihän se aikaa ja saan vieläkin kotona käydessäni kuulla tappelua, mutta luulen, että pahin on ohitettu. Muutettiin pois tästä kyläpahasesta kaupunkiin ihmisten ilmoille ja opiskelen tulevaisuuttani varten.
Kaikella tällä on ollut vaikutuksensa - positiiviset ja negatiiviset. Olen vahvempi henkisesti, mutta toisaalta en näe itseäni vieläkään oikean kokoisena. Vaikka olen normaalipainoinen, en tunne sitä. Tunteiden ilmaiseminen on hankalaa, koska en koskaan kertonut näiden vuosien aikana, että minäkin kärsin. Ajattelin, että en enää tuo omia ongelmia tähän siskoni ja vanhempieni tilanteeseen. Myöskin isäni käytös on aiheuttanut sen, että en hyväksy itseltäni muuta kuin täydellistä osaamista. Lamaannuttava pettymys oli, kun ylioppilaskirjoitukset eivät menneetkään huippuhhyvin, vaikka luin melkein yötä päivää. Ihmiset onnittelivat lakista, itse vain sätin tyhmyyttäni.
Mitä tulee tähän päivään, olen todella yrittänyt antaa itselleni mahdollisuuden epäonnistuakin. Tähän mennessä ei ole ollut miesystäviä varmaan johtuen myös isäni antamasta kuvasta. Luulen kuitenkin, että kohta voisin olla valmis tähänkin uuteen askeleeseen. Pikkuhiljaa olen löytämässä elämäniloni ja intohimon urheiluun takaisin.Vapautta, elämää ilman kahleita rakastan.
Mikäli joku jaksoi loppuun asti, kiitos siitä. Itku tuli, ei voinut mitään. Helpottunut olo jollakin tavalla.
Liikaa ja liian nuorena..
*UuttaKohti*
3520
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
tai - nuorelle voimanaiselle, onnitteluni, olet pitkälle päässyt monissa sanoissasi ja kertomuksesi johdonmukaisuus antaa ymmärtää, että kirjoittajana on fiksu naisihminen. Todellakin, olet kokenut paljon ja kaikkiea - liian nuorena, mutta jossain näkyi aina toivon pilkahdus, johon sitten itsekin uskoit. Se oli p u h u m i n e n , vieläpä kaikkein lähimmällesi, eli äidillesi. Siinä teit 100% oikein ja kuten itsekin toteat, muutoksia alkoi tulla. Kohdallesi kävi kuten monelle muullekin on käynyt, että vesi alkaa virrata, kunhan sille avataan väyliä. Puhuminen on ehkä ihmismielelle paras väylä, olemmehan kädellisistä niitä, jotka osaamme puhua ja puhumalla ratkoa ongelmia. Perheesi tuntien, pitkitit puhumista ja näin sivustakatsojana ajattelen, että oma intuitiosi sanoi, koska on oikea hetki. Sellainen tuli ja kirjoittaen, sitten äidillesi kirjeen vieden, s a n a alkoi vaikuttaa. Ehkäpä vanhempasi joutuivat sellaisen paikan eteen, joka todella pysäytti heidät, sillä itsemurha-ajatuskin on vanhemmista varmasti vastenmielinen. Se, miten osasitkaan sisartasi auttaa, kun hänen ajatusmaailmansa alkoi muuntua, tuli epätoivon ajatuksia, niistä et kerro. Vanhempien riidat, "äidin pahan olon purkaminen" ja isän mahdollinen "vieraissa käyminen" ja sen kuulemisesta tullut inho miehiä kohtaan, kolahtivat sinuun mitä pahimmassa iässä. Analysoit sitäkin hyvin rauhanomaisesti, kuin ymmärtäen isääsi, vaikka kaikki tunnepuoli menikin äitisi olemassaolon helpottamiseen. Tämä nuoren ihmisen solidaarisuus huonojakin vanhempia kohtaan ( en tarkoita sinun vanhempiasi)on merkillinen tunneside, jota vanhemmat eivät aina edes huomaa. Sitten pitä tehdä heillekin jokin näyttö, konkretia, kuten sinä teit, antamalla sen kirjeen äidillesi. Olit todella älykäs tässä kohdin, pelastit perheenne terveemmäksi. Kerroit myös vartalosi "pienuudesta", lihavuudesta ja siitä, että urheiluharrastuksesi meni jumiin. Sait kuitenkin, loppujen lopuksi ihan terveen nuoren naisen paperit. Miten nyt voit? Onnea valkolakista! Miten voi sisaresi, entä vamnhempasi? Oletko jo hakeutumassa jatko-opiskeluihin, vai pidätkö välivuoden? Niin, mitä sinulle nyt osaisin sanoa, kertasin kertomustasi, en muuta. *Uutta kohti*- nimimerkkisi sanoo kaiken. Koko ihana elämä on edessäsi. Luota siihen, kuin myös itseesi, sillä sinussa on todella voimaa, jota kaikissa nuorissamme ei ole, vaikka kuinka ovat eläneet, sinuun verraten, "helpompaa" varhaisnuoruutta. Kaikille ei puhuminen ole helppoa, mutta jos kirjoittaminen käy, on se vähintäänkin yhtä hyvä apu kuin puhuminen. Niinpä, ollaan a v o i m m i a, etsitään ihmisyhteyksiä ja elämä tulee lähemmäksi meitä. Kaikille vaikeissa oloissa eläville nuorille tätä avoimmuutta toivon ja sinulle kirjoittaja kaikeen etsintään ja löytämiseen iloa.
..elämään ja hienoa lukea noin selkeää tekstiä, eli olet jo tosi pitkällä kun olet pystynyt käsittelemään kipeitäkin asioita. Toivottavsti siskollasikin on asiat paremmin. Toivon teille enkeleitä elämän teille ja kaunista kesää. Meinneissä ei saa rypeä, mutta ne on hyvä käsitellä siten että saa nistä voimaa jatkossa.
Todellakin kiitos teille! Mitä tämän hetkiseen tilanteeseen vielä tulee, niin siskoni on taas elinvoimaa täynnä ja iloitsee uusista myötätuulista. Itse olen Suomen rajojen ulkopuolella opiskelemassa. Vanhempien tilanne on hyvä entiseen verrattuna, edelleen yhdessä 20 vuoden jälkeenkin. Toki vieläkin saan välillä kuulla äitini kannanotoista isääni kohtaan, mutta nyt todellakin haluiaisin sulkea jo korvani. Sanoinkin kerran, että eikö olisi jo aika katsoa eteenpäin tulevaisuuteen, eikä miettiä menneitä murheita. Itse en kyllä jaksa kuulla enää sanaakaan mahdollisista toisista naisista tai noista kirotuista menneistä vuosista tuolla kyläpahasessa. Mitä isääni tulee, hän on avoimesta pyytänyt anteeksi käytöstään ja parantanut kykyään kommunikoida. Kertonut rakastavansa meitä kaikkia enemmän kuin mitään muuta. Vaikka kuinka haluaisin tuntea oloni mukavaksi ja rennoksi isäni kanssa, niin en voi sille mitään, että jokin hankaa vastaan vieläkin. Ehkä se luottamus kasvaa ajan kanssa takaisin, pikkuhiljaa. Yo-lakin saamisesta jo kulunut pari vuotta ja heti sen saatuani lähdin ulkomailla pariksi kuukaudeksi. Kaikkien kärsimyksien jälkeen oli vain päästävä pois. Kerroinkin myöhemmin äidilleni, että minun oli vain päästävä pois ja hengähtää. Hetkittäin tulee vieläkin sellasia yksinäisiä hetkiä, jolloin tuntuu, että koko muu maailma on minut unohtanut. Ehkä tämäkin tunne juontaa juurensa noilta yksinäisiltä vuosilta. Mutta todellakin olen vahva ja vahvemmaksi tulen koko ajan. Ihmiset, muutkin kuin vanhempani ovat kaataneet niskaani omaa pahaa oloaan - milloin huutamalla päin naamaa, millon vittuilemalla. Tämän kuoren läpi nuo eivät enää uppoa. Eräänlainen panssari on tullut ympärille, mutta toivottavasti siitä ei ole tullut liian paksu. Mutta näin, valoa kohti mennään :)