Olimme seurustelleet mieheni kanssa vasta reilut puoli vuotta kun tulin raskaaksi. Pelkäsin, olen vasta 20-vuotias ja päätimme kuitenki pitää lapsen.. Koin valtavaa onnellisuuden tunnetta muutettuamme yhteen mieheni kanssa ja tiedostaessani, että saamme vauvan.. vaikka tietysti epäröin välillä, pärjäänkö. Sitten yksi aamu ilman mitään kipuja aloin vuotaa ja lääkärit pomputtelivat päivystyksestä omalla lääkärille ja sieltä vielä naistentautien polille.. Siellä sain vasta tiedon, että keskenmeno.. Murruin ihan täysin, muutaman tunti siitä tiedosta vauva sisältäni oli poissa.. Alkuun surin kovasti ja lopulta aloin olemaan helpottunut.. Pitkän aikaa hoin miehelleni että en halua lapsia pitkään aikaan ja suunnittelin bailuiltoja..
Pikkuhiljaa aloin tajuta, että valentelin itselleni ihan totaalisesti, en mitään halua yhtä paljon kuin lasta.. Tiedän, että mieheni haluaa kovasti lapsia mutta hän on halunnut antaa minulle aikaa ja kärsivällisesti hän on katsonut minun oikkujani puoli vuotta..
Nyt keskenmenosta on liki vuosi ja vauvakuume sen kuin kasvaa..
Onko muille tapahtunut vastaavaa?
Pikkuhiljaa aloin tajuta, että valentelin itselleni ihan totaalisesti, en mitään halua yhtä paljon kuin lasta.. Tiedän, että mieheni haluaa kovasti lapsia mutta hän on halunnut antaa minulle aikaa ja kärsivällisesti hän on katsonut minun oikkujani puoli vuotta..
Nyt keskenmenosta on liki vuosi ja vauvakuume sen kuin kasvaa..
Onko muille tapahtunut vastaavaa?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Varmaan aika tavallinen tarina.
Itselläni keskenmenosta on vasta pari viikkoa ja moniin täällä kerrottuihin tarinoihin verrattuna olen kai selvinnyt henkisesti aika vähällä.
Meille oli alunperin periaatteessa ihan sama tulenko raskaaksi ja milloin, mutta kun totuuden hetki sitten koitti, olisikin kaikki muut ajankohdat olleet paljon parempia ja olimme kumpikin aivan paniikissa siitä kaikesta vastuusta mikä tuntui kaatuvan päälle. Vaikka olemme kuitenkin molemmat jo kolmekymppisiä! Vähän aikaa asiaa sulateltiin ja vähitellen se alkoi olla jo meidän oma pikkuinen, mietittiin kauheasti mitä sille pitää ostaa ja ajatukset alkoi jo kääntyä syyskesään kun se oikeasti syntyy. Siitä tuli meidän oma rakas.
Sitten se yhtäkkiä tulikin pois eikä meillä yhtäkkiä ollutkaan enää mitään.
Muutama päivä meni aika alamaissa ja aina kun sitä ajatteli, alkoi vain itkettää. Hirveän äkkiä sitä kuitenkin taas tottui olemaan lukematta niitä lastentarvikeliikkeiden mainoksia ja olo on nyt vain, kuten sanoit, lähinnä helpottunut. Mikään ei sittenkään muutu. Saadaan mennä ihan niin kuin ennenkin ja elää vain itsellemme.
Syvällä sisimmässäni kuitenkin tiedän, että vaikka miten kovasti uskottelemme itsellemme, että meidän elämä se vasta on hohdokasta kun ollaan vain kahdestaan ja tehdään mitä halutaan, on se loppujen lopuksi kuitenkin vain tyhjää puhetta. Sillä me yritetään vain säästää itsemme siltä ajatukselta, että jos tuo olikin meidän ensimmäinen ja viimeinen vauva eikä me oikeasti koskaan saadakaan itselle sitä, mitä jo vähän aikaa ehdittiin luulla meillä olevan, omaa lasta.
Mitään varsinaista vauvakuumetta minulla ei tosiaankaan kuitenkaan ole, mutta heti ensimmäisten menkkojen jälkeen annetaan taas asioiden edetä omalla painollaan ja jos tulen uudestaan raskaaksi, suhtaudutaan varmaan raskauteen aika erilailla kun nyt tiedetään, että se pikkuinen voidaan ottaa meiltä myös pois.
Luulen, että jos en olisi kerran kokenut sitä erikoista yhteenkuuluvuutta sekä sen pienen, jota oikeasti ei vielä edes ollut, että puolisoni kanssa, jota noina kolmena kuukautena ehdimme tuntea, voisin ihan hyvin elää elämäni onnellisena ilman ainuttakaan lasta. Nyt tiedän, ettei mikään elämässä voi oikeasti olla arvokkaampaa.
Itselleni on tapahtunut melkein vastaavaa.. tällä hetkellä olen mieheni kanssa seurustellut hyvin vähän vajaan vuoden, olemme kovasti puhuneet lapsista lähes koko seurustelu ajan. Emme varsinaisesti päättäneet yrittää lapsen tekoa vaan lapsi oli tullakseen jos niin suotiin.. Meni kauan aikaa eikä mitään tapahtunut kunnes noin pari viikkoa sitten sain tietää olevani raskaana.. tapahtui näin, että menin lääkäriin kovien alavatsa kipujen ja veren tihkumisen vuoksi jolloin lääkäri selvitti minun olevan raskaana ja lähetti minut välittömästi ultra ääni tutkimukseen jolloin selvisi, että raskaus oli mennyt kesken. Seurasi sekava tunne tila eikä oikein tiennyt mitä ajatella myöhemmin kuitenkin seurasi järkyttävä suru.. Olen 18- vuotias -85 syntynyt.. tapahtuneesta seurasi älytön tunne, ajatus myllerrys joka jatkuu edelleenkin.. ensimmäiset ajatukset olivat järkytys kun pieni elämä sisälläni loppui ennen kun ehti edes kunnolla alkaa.. sitten ajattelin, että olen vielä nuori ja saisin tehdä mitä haluan ja mennä niinkuin haluan, bailata jne.. mutta nyt ja koko ajan kuitenkin on mielessä uusi raskaus ja halu saada lapsia ennemmin kuin bailata ja vetää kännejä.. en ole varma kuinka pitkällä raskaus ennen keskenmenoa oli ehkä n.6-8 viikolla enkä ajattele, että sisälläni oli sikiö vaan ajattelen, että se oli elämän alku lapsi..toivon sinulle suurta elämän lahjaa koska sitä kuitenkin pohjimmiltasi tunnut toivovan!!!