Mun tarina:olin anorektikko 170 cm / 36 kg

mä en todellakaan oo sitä mieltä että anoreksia lihottaaa! siis mun täti sairasi nuorena anoreksiaa ja siitä on varmaan kakskyt vuotta jo kohta ja se on vieläki laihempi ku mä ja mä oon sitä sentään suunnilleen sen viistoista vuotta nuorempi! en mä tarkota, että anoreksia on hyvä juttu ja et sitä kannattaa kokeillä laihtumiseen! ei tosellakaan. itse tunnen alkavani sairastaa sitä pikkuhiljaa, mutta en haluaisi. niin se vaan menee. ensin katsoo kaloreita, sitten jo jättää rasvan pois ja lopulta ei syö mitään. yritän koko ajan syödä, etten sairastuisi anoreksiaan, mutta en pysty, koska se alkaa kaduttaa! vain mielipide.

sara kirjoitti:

mä en todellakaan oo sitä mieltä että anoreksia lihottaaa! siis mun täti sairasi nuorena anoreksiaa ja siitä on varmaan kakskyt vuotta jo kohta ja se on vieläki laihempi ku mä ja mä oon sitä sentään suunnilleen sen viistoista vuotta nuorempi! en mä tarkota, että anoreksia on hyvä juttu ja et sitä kannattaa kokeillä laihtumiseen! ei tosellakaan. itse tunnen alkavani sairastaa sitä pikkuhiljaa, mutta en haluaisi. niin se vaan menee. ensin katsoo kaloreita, sitten jo jättää rasvan pois ja lopulta ei syö mitään. yritän koko ajan syödä, etten sairastuisi anoreksiaan, mutta en pysty, koska se alkaa kaduttaa! vain mielipide.

Lue lisää

eikö anoreksiassa nimenomaan oo kyse siitä että tyyppi ite ei suostu sairautta myöntämään. se ei oo anoreksia vaan syömishäiriö toi sun tapaukses.

En oikein usko tuohon väitteeseen, sillä olen paraneva anorektikko, ja mulla ei oo mitään haluu ahmia :// Koska lista jonka mukaan on jo aika suuri

ihan ymmärtänyt sun pointtia. Meinaan mun vanhemmat ei syyttäneet mitenkään koulua, eikä olettaneet/odottaneet että koulu olisi vastuussa. OMA minäkuvani se oli häiriintynyt, ja vanhempani eivät ehkä osanneet tukea /auttaa minua ymmärtämään omaa tilaani. Siksi tilanne 15-20 vuotta sitten kärjistyi kotonani ja vanhempani tarkoittivat hyvää mutta monesti tilanne kärjistyi huudoksi ja he yrittävät väkisin saada minua syömään, mikä vain aiheutti minussa vastareaktion.
Toinen asia on se että työpaikallani silloin kaksikymppisenä ihannoitiin laihuutta ja hieman liikakiloja omaavat naiset 'ihannoivat' laihuuttani ja sanoivat tyyliin ' olisinpa kuin sinä, voisin syödä mitä vain lihomatta ' jne. Ei varmaan auttanut tilannettani, enkä suin surminkaan olisi kertonut omaa tilannettani ja tarinaani.
Että näin. Mennyttä ei valitettavasti voi muuttaa, toivottavasti olen omat läksyni oppinut, mutta terveys siinä meni.

Itsellä pituutta 163 ja painoa 49. Lisänaine allergia löytyy joten joudun katsomaan tarkkaan mitä syön ja nyt entistä enemmän olen alkanut seurata myös kuinka paljon ko. ruuassa on rasvaa. Jos syön karkkia (lisäaineetonta) niin en saa sitä enää alas. Enne söin pahaan oloon (jokin asia harmitti) niin pussi kaupalla ja voin pahoin koko illan. Ainoa on , että luomu lakritsi menee alas koska siinnä ei ole paljoa rasvaa. Olen ollut koko ikäni alipainoinen ja silti vaan tuntuu, että liikaa on päällä. Olen ollut koulukiusattu (haukuttu läskiksi ja nimitelty possuksi) ja terveydenhoitaja sanoi alipainoisuuden 8% alipainoinen :/

Ikää on kohta 17v ja paino ei ole noussut kohta kahteen vuoteen tosta 49kg.

tyttö91<> kirjoitti:

Itsellä pituutta 163 ja painoa 49. Lisänaine allergia löytyy joten joudun katsomaan tarkkaan mitä syön ja nyt entistä enemmän olen alkanut seurata myös kuinka paljon ko. ruuassa on rasvaa. Jos syön karkkia (lisäaineetonta) niin en saa sitä enää alas. Enne söin pahaan oloon (jokin asia harmitti) niin pussi kaupalla ja voin pahoin koko illan. Ainoa on , että luomu lakritsi menee alas koska siinnä ei ole paljoa rasvaa. Olen ollut koko ikäni alipainoinen ja silti vaan tuntuu, että liikaa on päällä. Olen ollut koulukiusattu (haukuttu läskiksi ja nimitelty possuksi) ja terveydenhoitaja sanoi alipainoisuuden 8% alipainoinen :/

Ikää on kohta 17v ja paino ei ole noussut kohta kahteen vuoteen tosta 49kg.

Lue lisää

mun mitat on 169/47 jos olit alipainonen noin lyhyenä?!? jos mä olin normaali painon ääri rajoilla painaessani 49/169 ett' en oikeen usko... en halua loukata mutta oma mielipide!

sabsåå kirjoitti:

mun mitat on 169/47 jos olit alipainonen noin lyhyenä?!? jos mä olin normaali painon ääri rajoilla painaessani 49/169 ett' en oikeen usko... en halua loukata mutta oma mielipide!

Lue lisää

lueppas uudestaan ''Olin 13-14 v, kun mulle (muka) naurettiine ttä olin läski, olin silloin 165 cm ja 49 kg. Aloin syödä niinsanotusti terveellisesti; ei makeaa, ei rasvaa, vain vähäkalorista ruokaa. Koko ajan ajattelin kaloreita, laihduttamista, jumppasin, juoksin pitkiä lenkkejä, ystävien kanssa en voinut mennä minnekään missä olis täytynyt syödä. Vuodessa meni kymmenen kiloa. Kolme-neljä vuotta meni, kotona jatkuva riita ja huuto laihduttamisen takia, itse olin ihan sokea omalle ruumiilleni, peilistä näkyi aina läski.Alimmillaan painoin 18 vuotiaana 36 kg.'' Hän oli normaali painoinen, mutta häntä haukuttiin läskiksi. Mutta 13-14 vuotiaasta 18 vuotiaaseen hän oli laihtunut 13 kiloa...

Ei se nyt noin ole. Tunnen ja näen itseni lihavana vaikka olenkin laiha, Haluan laihtua, painan 45kg olen 176cm pitkä.

Kuule: lue eka vaikka Kira Poutasen Ihana meri- kirja tms, niin ymmärrät mitä meidän päässä liikkuu. Ja usko tahi älä; kyse ON laihduttamisesta, eihän kukaan anorektikko halua kuolla. Itsemurhan voi tehdä mukavamminkin; anoreksia on sairaus kuten vaikka skitsofrenia! Ei siitä voi parantuakaan sormia napsauttamalla.
Huomaa, ettet ole anorektikko, mutta tänne ei kannata tulla,esittämään omia päättelyjä, enne kuin ymmärtää, mitä anoreksia tarkoittaa. En sano tätä pahalla, mutta mieti vähän; anorektikkoja on tutkittu yms, se on sairaus ja todettu sairaudeksi. Toivon että jonain päivänä ymmärrät. Kirjatkin (katso ylempää) auttavat.

Sanomasi ei ole totta, anorektikko luulee olevansa lihava/tai kuvittelee sen.Omakohtainen kokemus/tunne.

ja myös niiille jotka on kommentoinut hänen kirjoitusta.
Olen entinen anorektikko / ortorektikko ja nyk bulimikko. ja voin sanoa että 24 vee pojan kirjoituksessa on jotain perääkin. kyllä se pitää myöntää että kyl me jotku oikeesti tajutaa mitä me tehää ittellemme!! ja ittelleni ainakin on monesti ollut idea juuri se että tapan itteni näännyttämällä. Ja toinen: olen aina halunnu huomioni sillä että olen saavuttanut jotain ja laihduttaessa kaikki huomaa että vau ku oot laiha (joo kyllä ei loppuvaiheessa ollut ihan sama reaktio laihuudesta... :/ ) mutta silti sain huomion sitä kautta! joten pojan puheissa on järkeäkin ja vaikka ei itse juuri ajattelekkaan juuri niiin ni ei silti kannata lynkata poika 24 vee ajatuksia. kiitti

corny kirjoitti:

Kuule: lue eka vaikka Kira Poutasen Ihana meri- kirja tms, niin ymmärrät mitä meidän päässä liikkuu. Ja usko tahi älä; kyse ON laihduttamisesta, eihän kukaan anorektikko halua kuolla. Itsemurhan voi tehdä mukavamminkin; anoreksia on sairaus kuten vaikka skitsofrenia! Ei siitä voi parantuakaan sormia napsauttamalla.
Huomaa, ettet ole anorektikko, mutta tänne ei kannata tulla,esittämään omia päättelyjä, enne kuin ymmärtää, mitä anoreksia tarkoittaa. En sano tätä pahalla, mutta mieti vähän; anorektikkoja on tutkittu yms, se on sairaus ja todettu sairaudeksi. Toivon että jonain päivänä ymmärrät. Kirjatkin (katso ylempää) auttavat.

Lue lisää

Se kirja on todella huomattava ja ihana kirja, meidän luokalla kaikki tytöt lukivat sen, kun äidinkielenopettaja laittoi meidät lukemaan sen. Itse olet 160cm/54 kg ja haluaisin laihduttaa, vaikka olen normipainoinen, olen hyvä näin, koska painoni johtuu vain siitä, että olen lääkäreidenkin huomaamana hyvin vahva fyysisesti ja minulla on hyvin suuri lihasmassa ja olen iloinen, että olen sellainen.

corny kirjoitti:

Kuule: lue eka vaikka Kira Poutasen Ihana meri- kirja tms, niin ymmärrät mitä meidän päässä liikkuu. Ja usko tahi älä; kyse ON laihduttamisesta, eihän kukaan anorektikko halua kuolla. Itsemurhan voi tehdä mukavamminkin; anoreksia on sairaus kuten vaikka skitsofrenia! Ei siitä voi parantuakaan sormia napsauttamalla.
Huomaa, ettet ole anorektikko, mutta tänne ei kannata tulla,esittämään omia päättelyjä, enne kuin ymmärtää, mitä anoreksia tarkoittaa. En sano tätä pahalla, mutta mieti vähän; anorektikkoja on tutkittu yms, se on sairaus ja todettu sairaudeksi. Toivon että jonain päivänä ymmärrät. Kirjatkin (katso ylempää) auttavat.

Lue lisää

ite oon alkanu laihuttaa 10kk sitte, oon laihtunu tossa ajassa 61 kilosta 54kiloon ja enemmänki mutta kun se ei enää näy painossa kun on tullu lihasta, ahistaa koska puntari näyttää 56, ja mulla on hirveät jenkkakahvat ja maha, kaverit väittää että mulla ois anoreksia, ja ei todellakaan ole, oon oksentanu 3kertaa ku oli niiin paha olo, käyn joka päivä 10-16kilometrin lenkkejä ja jumppaan , oon laihtunu hirveesti ainaki kaikki niiin sanoo mutta ite ku kattooo peilistä niiiin näkyy vaan läskiä, en kestä tämmöstä läski kasaa, kavereittenkans jos oon vaikka jossain raivoan vaan niille koko ajan koska oon niiiin vihanen ku en pääse liikkumaan ja syön, syön kyllä ihan normiruokaa mut vaan vähemmän ja terveellisestil, karkkeja,sipsejä, ja suklaata en oo syöny 10kk. en oo anorektikko. en voi olla. jouvun käymään terkalla punnituksessa joka viikko ja vihaan sitä, en aijo enää mennä, koska laihutus on mun oma juttu, ja se ei voi siihen vaikuttaaa.. eläkööt ite paskan elämänsä läskeinensä, mutta minä aijon olla vielä joskus laiha ja onnellinen!

:o kirjoitti:

ite oon alkanu laihuttaa 10kk sitte, oon laihtunu tossa ajassa 61 kilosta 54kiloon ja enemmänki mutta kun se ei enää näy painossa kun on tullu lihasta, ahistaa koska puntari näyttää 56, ja mulla on hirveät jenkkakahvat ja maha, kaverit väittää että mulla ois anoreksia, ja ei todellakaan ole, oon oksentanu 3kertaa ku oli niiin paha olo, käyn joka päivä 10-16kilometrin lenkkejä ja jumppaan , oon laihtunu hirveesti ainaki kaikki niiin sanoo mutta ite ku kattooo peilistä niiiin näkyy vaan läskiä, en kestä tämmöstä läski kasaa, kavereittenkans jos oon vaikka jossain raivoan vaan niille koko ajan koska oon niiiin vihanen ku en pääse liikkumaan ja syön, syön kyllä ihan normiruokaa mut vaan vähemmän ja terveellisestil, karkkeja,sipsejä, ja suklaata en oo syöny 10kk. en oo anorektikko. en voi olla. jouvun käymään terkalla punnituksessa joka viikko ja vihaan sitä, en aijo enää mennä, koska laihutus on mun oma juttu, ja se ei voi siihen vaikuttaaa.. eläkööt ite paskan elämänsä läskeinensä, mutta minä aijon olla vielä joskus laiha ja onnellinen!

Lue lisää

"mutta minä aijon olla vielä joskus laiha ja onnellinen!"

Vaikka kirjoituksestasi on jo useampi kuukausi, vastaan silti. Olet anorektikko, et enää mikään terve laihduttaja. Ehkä olet tähän mennessä sen jo havainnut. Olet syömishäiriökujan juoksija, maaliviinana sairaus sen ylitettyäsi. Havaitset varmasti, että onni ei siellä maalissa odota, mutta helvetillinen mielen sairaus kylläkin. Se sairaus on "onnellinen", saihan se jälleen uuden "kisailijan" pihteihinsä.

Ehkä teistä useampi katsoi eilen YLE:n Teemalta n. tunnin kestäneen ohjelman anoreksiasta. On katsomisen arvoinen, tuotako tavoittelette. Yksi sairastava kuoli, mitä jäljelle jäi, surevat vanhemmat. Muut sairaat kamppailivat edelleen seurannan vaiheessa sairautensa kanssa, vaikka lähes kaikki olivat päässeet hoitoon.

Laitan eri aiheen anoreksiaohjelmista, mitä YLE:n areenalta voi katsoa. Kumpikin oli tällä viikolla.

MZ Q kirjoitti:

Ei se nyt noin ole. Tunnen ja näen itseni lihavana vaikka olenkin laiha, Haluan laihtua, painan 45kg olen 176cm pitkä.

"Tunnen ja näen itseni lihavana vaikka olenkin laiha"... :D öö vähän ristiriitaista, anteeksi vaan... ;) mutta jos TUNNET olevasti lihava niin miten voit sanoa ettäää olet laiha?? Siis tietenkin se on mahollista, muttei sovi itse anoreksia -käsitteeseen, sillä silloin ihminen todellakin on omasta mielestään lihava, mutta sulla tuntuu olevan tiedossa että oot normaali / laiha :)

MZ Q kirjoitti:

Ei se nyt noin ole. Tunnen ja näen itseni lihavana vaikka olenkin laiha, Haluan laihtua, painan 45kg olen 176cm pitkä.

Anorektikoitakin on erilaisia.

Itse vihasin kehoani, sillä tiesin olevani aivan liian laiha. En silti pystynyt lopettamaan laihduttamista, sitä pakkomiellettä on vaikea selittää toiselle.
Halusin laihtua, vaikka tiesin näyttäväni juuri laihtumisen takia kamalalta.

Kuule Sara, kannattaa oikeesti puhuu jollekulle, koska sen jälkeen kun antaa anoreksian määrätä, sen muuttaminen on NIIN hankalaa, ja se jää silti koko elämäksi. Toteuta mielummin unelmiasi yms., painon tarkkailu on niin omaan napaan tuijottelua, että kaikki hauska menee ohi. Seurastasi on hankala nauttia jos ei välitä mistään muusta kuin omasta ulkonäöstä. Terve itsetunto on kaikkein paras kauneusvinkki; "läskit"(tosin et tunnu niitä omistavalta) on helppo peittää vaikkapa vaatteilla, mutta huonoa itsetuntoa ja itsekeskeisyyttä ei voi peittää edes haarniskalla.
Loppujen lopuksihan keho on vain ulkokuori, mutta jokainen päättää itse millainen on sisältä.
Kuulostat laihalta ja, ikävä kyllä, anorektikolta.
Hyvä kun harkitset jolle kulle puhumista; kun itse ymmärtää, ettei ole terve, on helpompi parantua.
Minäkään en parantumisen jälkeen halunnut lihoa, joten "keksin" urheilun. Järkytyin ihan sairaasti, kun kuulin, millaisia kalorimääriä EI TIPPAAKAAN RASVAA OMISTAVAT IHMISET SYÖVÄT!!!! Huippu- urheilija syö 2000- 3000 kcal/pvä!!!!!
Mutta: nyt syön ihan tavallisen terveellisesti ilman mitään ihmedieettejä ja kuntoilen joka päivä; eikä minussa ole melkein yhtään rasvaa. Ja jos minä siihen pystyn, niin kyllä muutkin!
Mene juttelemaan terkkarille, vanhemmille, sukulaisille- kenelle tahansa Parempi kun et piilottele!
Korvaa luut lihaksilla; hyvältä (ja terveeltä!) voi näyttää ilman ihmedieettejä, eikä siihen paljoa vaadi.
Jos haluat vaihtaa kokemuksia, tässä on mun e- mail: [email protected]
Tsemmpiä! xD

Kannattaa puhua kouluterkkarille, koska tajuat, että laiuhtumalla, et tule terveemmäksi vaan vaarannat terveytesi, luulen, että haluat olla terve ihminen ja laihduttamisesta koituu muitakin ongelmia.

Mirggg kirjoitti:

Kannattaa puhua kouluterkkarille, koska tajuat, että laiuhtumalla, et tule terveemmäksi vaan vaarannat terveytesi, luulen, että haluat olla terve ihminen ja laihduttamisesta koituu muitakin ongelmia.

Lue lisää

itse kävin kouluterveyden hoitajalle ja kuraattorille puhumassa että minulla ehkä anoreksia ja vastaanotto oli kovin huono "jos jatkat noin sut suljetaan muumilaaksoon ja pistetään syömään" "ahaaa, no sinä tapauksessa mulla taitaa ollakkin kaikki hyvin moikka!" ja sen koomin en sinne mennyt... kuukautta myöhemmin kävin lääkärissä labroissa, anemia ja useita vitamiini puutoksia ja sitten siitä vielä sydänfilmiin, asialle ei tehty mitään... ilmoittivat vain että "hei sulla on anemia ja vitamiini puutoksia ja saatat saada tästä sydänongelmia, hyvää päivän jatkoa!" nyt sitten vitamiinipurkkeja komeilee pöydällä... mutta joo olin siis itsekkin järkyttyny tuosta kohtelusta jota sain osakseni, muilla samanlaisia kokemuksia?

huoh,,,jätkäkamu jätti,se ei enää uskalla olla mun kans sillä pelkää kaikki rakkaat menettävänsä,,,sil melkein kaik rakkaat ihmiset kuollu vuojes,harkittee jo itsarii,,monesti se sitä onkin koittanut mut epäonnistunu...jätkäkamu oli mulle ainut ihminen jota varten jaksoin yrittää elää ja nauttia tästä saatanallisesta elämästä,,meni hermot,,taas siihen sorruin ja tunsin tuon ihanan tunteen kun veri virtaa pitkin ranteita,,,harkitsin jo vakavasti jättää hyvästit elämälle,sitähän se mutsikin nykyään toivoo,,,mutta sitkeästi koitan jaksaa yrittää elää vaikka olenkin enää vain kasa tyhjaa,tunnen vain kipua,surua ja tuskaa,,,koulussa kun kamut huomas mitä olin itellein jälleen tehnyt,ja kuulivat mitä vakavasti harkitsen,,,itkivät ja halailivat etten saa tehä itellein mitään,että eivät pärjää ilman minnuu ja että ennää en itteeni saa satuttaa,,kamut mulle jo sijaiskotia ehottelee ja aina koulupäivän jälkeen mulle n.puolentunnin välein soittelee että hengis oon,,,rupee pikkuhiljaa kyrpii ja ahistaa jo tuo ylihuolehtiminen,,,oma asianihan se on mitä itellein teen,,,oon väsynyt elämään,,lopullisesti,,,äiti on kokonaan mun elämän pelänny,,,kun rakkaani sai kuulla millanen miun äippä on,se pelkää että tyttärestään samanlainen julmajuoppo tulee,,,VITTU ei se sitä tarkota et mun elämäst tulis samanlaine ku mutsin jos ikävä kyl sen muksu oon,,,sellasta paskiaista musta ei tuu,,,voi luoja mulla menee hermot,,,oon menettäny uskon elämään,uskon vain enää että saatana on olemassa ja se kirjoittanut mun elämän kohtaloon,,,saatana miks mun pitää viel kärsiä!!!miksen voi koskaan olla onnellinen niinkuin muut jotka saavat elämälleen tarkoituksen,rakkaan aviomiehen,ihania onnellisisa lapsia ja koti pieni omakotitalo tummanpunainen,,,,miksi!? oi miksi?½!!miks mun elämä on tällästä paskaa??? ;((

arskaa kirjoitti:

huoh,,,jätkäkamu jätti,se ei enää uskalla olla mun kans sillä pelkää kaikki rakkaat menettävänsä,,,sil melkein kaik rakkaat ihmiset kuollu vuojes,harkittee jo itsarii,,monesti se sitä onkin koittanut mut epäonnistunu...jätkäkamu oli mulle ainut ihminen jota varten jaksoin yrittää elää ja nauttia tästä saatanallisesta elämästä,,meni hermot,,taas siihen sorruin ja tunsin tuon ihanan tunteen kun veri virtaa pitkin ranteita,,,harkitsin jo vakavasti jättää hyvästit elämälle,sitähän se mutsikin nykyään toivoo,,,mutta sitkeästi koitan jaksaa yrittää elää vaikka olenkin enää vain kasa tyhjaa,tunnen vain kipua,surua ja tuskaa,,,koulussa kun kamut huomas mitä olin itellein jälleen tehnyt,ja kuulivat mitä vakavasti harkitsen,,,itkivät ja halailivat etten saa tehä itellein mitään,että eivät pärjää ilman minnuu ja että ennää en itteeni saa satuttaa,,kamut mulle jo sijaiskotia ehottelee ja aina koulupäivän jälkeen mulle n.puolentunnin välein soittelee että hengis oon,,,rupee pikkuhiljaa kyrpii ja ahistaa jo tuo ylihuolehtiminen,,,oma asianihan se on mitä itellein teen,,,oon väsynyt elämään,,lopullisesti,,,äiti on kokonaan mun elämän pelänny,,,kun rakkaani sai kuulla millanen miun äippä on,se pelkää että tyttärestään samanlainen julmajuoppo tulee,,,VITTU ei se sitä tarkota et mun elämäst tulis samanlaine ku mutsin jos ikävä kyl sen muksu oon,,,sellasta paskiaista musta ei tuu,,,voi luoja mulla menee hermot,,,oon menettäny uskon elämään,uskon vain enää että saatana on olemassa ja se kirjoittanut mun elämän kohtaloon,,,saatana miks mun pitää viel kärsiä!!!miksen voi koskaan olla onnellinen niinkuin muut jotka saavat elämälleen tarkoituksen,rakkaan aviomiehen,ihania onnellisisa lapsia ja koti pieni omakotitalo tummanpunainen,,,,miksi!? oi miksi?½!!miks mun elämä on tällästä paskaa??? ;((

Lue lisää

En tiedä miten voisin auttaa, mutta itsetuntosi näyttää olevan niin alhaalla, että olet jo valmis satuttamaan itseäsi. Ehdotan tosiaan että menet jonkun ystäväsi kanssa juttelemaan ammattilaiselle. Minä en pysty auttamaan tässä viestissä kovin paljon. Mutta PÄÄTÄ, ETTÄ OLET HYVÄ IHMINEN JA PYSTYT MUUTTUMAAN. Näytä äitillesi mihin pystyt ja ettei sinusta tule samanlaista kuin hänestä. ROHKAISE ITSESI. Juttele sisaruksiesi kanssa jos voisit muuttaa heille, tai äitisi muutettua isäsi kanssa jonnekin kauas. Ehkä tarvitset uuden alun. KERRO MILTÄ SINUSTA TUNTUU.

Muitakin anorektikoita kehotan jakamaan surunsa. En ole itse anorektikko, enkä voi tietää miltä se tuntuu, mutta voin silti auttaa. Anorektikot eivät välttämättä voi neuvoa toinen toisiaan koska ovat samassa veneessä. Tuhannesti voimia kaikille.

Terveisin Jenna, 15v

arskaa kirjoitti:

huoh,,,jätkäkamu jätti,se ei enää uskalla olla mun kans sillä pelkää kaikki rakkaat menettävänsä,,,sil melkein kaik rakkaat ihmiset kuollu vuojes,harkittee jo itsarii,,monesti se sitä onkin koittanut mut epäonnistunu...jätkäkamu oli mulle ainut ihminen jota varten jaksoin yrittää elää ja nauttia tästä saatanallisesta elämästä,,meni hermot,,taas siihen sorruin ja tunsin tuon ihanan tunteen kun veri virtaa pitkin ranteita,,,harkitsin jo vakavasti jättää hyvästit elämälle,sitähän se mutsikin nykyään toivoo,,,mutta sitkeästi koitan jaksaa yrittää elää vaikka olenkin enää vain kasa tyhjaa,tunnen vain kipua,surua ja tuskaa,,,koulussa kun kamut huomas mitä olin itellein jälleen tehnyt,ja kuulivat mitä vakavasti harkitsen,,,itkivät ja halailivat etten saa tehä itellein mitään,että eivät pärjää ilman minnuu ja että ennää en itteeni saa satuttaa,,kamut mulle jo sijaiskotia ehottelee ja aina koulupäivän jälkeen mulle n.puolentunnin välein soittelee että hengis oon,,,rupee pikkuhiljaa kyrpii ja ahistaa jo tuo ylihuolehtiminen,,,oma asianihan se on mitä itellein teen,,,oon väsynyt elämään,,lopullisesti,,,äiti on kokonaan mun elämän pelänny,,,kun rakkaani sai kuulla millanen miun äippä on,se pelkää että tyttärestään samanlainen julmajuoppo tulee,,,VITTU ei se sitä tarkota et mun elämäst tulis samanlaine ku mutsin jos ikävä kyl sen muksu oon,,,sellasta paskiaista musta ei tuu,,,voi luoja mulla menee hermot,,,oon menettäny uskon elämään,uskon vain enää että saatana on olemassa ja se kirjoittanut mun elämän kohtaloon,,,saatana miks mun pitää viel kärsiä!!!miksen voi koskaan olla onnellinen niinkuin muut jotka saavat elämälleen tarkoituksen,rakkaan aviomiehen,ihania onnellisisa lapsia ja koti pieni omakotitalo tummanpunainen,,,,miksi!? oi miksi?½!!miks mun elämä on tällästä paskaa??? ;((

Lue lisää

Hei,luin sun molemat kirjotukset se järkyti aika tavalla minua muta samaan aikaan see kosketi jollain tavalla,nämä sun ongelmas ja kaiki muistutaa aika lailla mun omia.Mun ellämä on myös ollu helvetiä ja on kyllä vieläkin,mutta ne ei oneks oo enää yhtä vakavia.Mun isä on täys kusipää se on hakanu sen vaimoja ja on ollu naimisisa 5 kertaa ja kaiki on päätyny samalla lailla,äitini ei siten olle yhtään parempi tapaus se on vanha alkoholisti ja nykyyään se syö 15 eri lääketä ja sairastaa kaiken laisia sairauksia.OOn käyny terapiasa puhunu mun parhaan kaverin kaa ja kaikee se on jokseenkin autanu mua muta ei ehkä sillä tavalla että se olis parantanu mut täysin.Mä oon ollu kuollu kiusatu ja mua on haukutu lihavaks,vittun ellefantiks ja kaikee se satuu ja viiltää syvälle sydämeen oon saanu kärsii melkeen samalla lailla ku sä,mulla ei oo itse luoatamusta sitte pätkääkään,oon viileelly iteeni ja pahasti,harkinu oon itsaria munta kertaa ku tuntuu et ei jaksa mutta sillti en oo tehny itsaria jokin saa mut aina toisiin ajatuksiin.Mulla on pulimia mut en oksentelle nykyään niin hirveest ennen oksensin aina ku olin syöny,tunnen kuminkin itseni lihavaksi ja edä muadostuneeksi kysyn ainna itseltäni miksi ja miksi en voi olla laiha ja pitkä en sovi mihinkään porukaan ollen liian erin lainen.Minulla on myös poika ongelma en pysty sitoutumaan tai mitään,se on jotenkin ahdistavaa,en pysty hyvääksymään selaista pientä asiaa kui että minua rakastetaan ollen kyllmä kaikia poikia kohtaan ja mennetän maltinin aika nopeasti jos minua ärsytää jokin asia ollen myös väkivaltainnen ihminen se taas johtuu luultavasti siitä että ollen nähnyt väkivaltaa ja kokenut sitä piennenä.Tunnen itseni myös hylätyksi en jaksa enää välitää mistään oikeen...yritän vain sanoa että et olle yksin näillä asioilla.Se että minä ollen selvinyt jotenkuten on jo jotain en tiädä mikä on saanut minut aina toisiin ajatuksiin kai se on vaan jotenkin niin että minula on jokin haave mitä en olle saanut toteutuksi.
paljon halauksia sinulle!
ps.olisi kiva jutskata ennemän sun kaa...

arskaa kirjoitti:

huoh,,,jätkäkamu jätti,se ei enää uskalla olla mun kans sillä pelkää kaikki rakkaat menettävänsä,,,sil melkein kaik rakkaat ihmiset kuollu vuojes,harkittee jo itsarii,,monesti se sitä onkin koittanut mut epäonnistunu...jätkäkamu oli mulle ainut ihminen jota varten jaksoin yrittää elää ja nauttia tästä saatanallisesta elämästä,,meni hermot,,taas siihen sorruin ja tunsin tuon ihanan tunteen kun veri virtaa pitkin ranteita,,,harkitsin jo vakavasti jättää hyvästit elämälle,sitähän se mutsikin nykyään toivoo,,,mutta sitkeästi koitan jaksaa yrittää elää vaikka olenkin enää vain kasa tyhjaa,tunnen vain kipua,surua ja tuskaa,,,koulussa kun kamut huomas mitä olin itellein jälleen tehnyt,ja kuulivat mitä vakavasti harkitsen,,,itkivät ja halailivat etten saa tehä itellein mitään,että eivät pärjää ilman minnuu ja että ennää en itteeni saa satuttaa,,kamut mulle jo sijaiskotia ehottelee ja aina koulupäivän jälkeen mulle n.puolentunnin välein soittelee että hengis oon,,,rupee pikkuhiljaa kyrpii ja ahistaa jo tuo ylihuolehtiminen,,,oma asianihan se on mitä itellein teen,,,oon väsynyt elämään,,lopullisesti,,,äiti on kokonaan mun elämän pelänny,,,kun rakkaani sai kuulla millanen miun äippä on,se pelkää että tyttärestään samanlainen julmajuoppo tulee,,,VITTU ei se sitä tarkota et mun elämäst tulis samanlaine ku mutsin jos ikävä kyl sen muksu oon,,,sellasta paskiaista musta ei tuu,,,voi luoja mulla menee hermot,,,oon menettäny uskon elämään,uskon vain enää että saatana on olemassa ja se kirjoittanut mun elämän kohtaloon,,,saatana miks mun pitää viel kärsiä!!!miksen voi koskaan olla onnellinen niinkuin muut jotka saavat elämälleen tarkoituksen,rakkaan aviomiehen,ihania onnellisisa lapsia ja koti pieni omakotitalo tummanpunainen,,,,miksi!? oi miksi?½!!miks mun elämä on tällästä paskaa??? ;((

Lue lisää

Jos sinusta tuntuu tuolta yksi vaihto ehto on että otat selvää oman kaupunkisi seurakunnan nuoriso työstä (nuorten iltoja, rukous hetkiä jne.)siellä voisit kertoa luottamuksellisesti ajatuksistasi ja tunteistasi...puolestasi voitaisi rukoilla ja voisit antaa elämäsi Jeesukselle (jos haluat). elämäsi parantuisi paljon... koeta kestää...sinullakin on hyvät mahdollisuudet saada "unelma" elämäsi...!

Arskaa luin tarinasi...Kuulosti kamalalta, aloin jo melkein itkemään...Oma lapsuuteni oli erittäin ihana ja täysin päinvastainen kuin sinulla. Minua harmittaa että olet joutunut kokemaan tuommoista. Olet todella kova tyyppi kun olet kaikesta hengissä selvinnyt! Mielestäni sinun pitäisi ottaa yhteyttä sosiaaliviranomaisiin tai suoraan poliisiin! Vanhempasi ovat käyttäytyneet niin huonosti, että he ansaitsevat rangaistuksen! Ymmärrän että he ovat samaa verta ja se olisi erittäin vaikeaa, mutta olisi oikein ennen kaikkea sinua itseäsi kohtaan antaa heidän kuulla kunniansa! Muista että kaikki mikä ei tapata, vahvistaa. Olet vahva ihminen, vaikka välillä/jatkuvasti saattaa pahalta tuntuakin. Suosittelen osallistumaan kirkollisin tapahtumiin ja hakemaan apua myös sieltä, voisi auttaa.

Tsemppiä ja halaus

Tuli tässä mieleen omakohtainen kokemus..

Itse olen ollut koko ikäni koulukiusattu. Minua haukuttiin nuorempana rumaksi ja läskiksi vaikka oli oikeasti silloinkin jo alipainoinen. Niinpä lopetin syömisen melkein kokonaan ja aloitin päivittäisen liikkumisen. Seitsemännellä luokalla vanhempani alkoivat olla huolissaan siitä kun kaverit eivät käyneet enää luonani ja vietin huomattavan paljon aikaa liikunnan parissa. Välttelin tilanteita joissa piti syödä, juhlia sun muita sellaisia. Olin hyvin yksinäinen ja elämäni täytti jatkuva kaloreiden laskeminen. Masennus astui elämääni ja aloin viillellä ranteitani. Kahdeksannella luokalla sydämeni pysähtyi koulussa ja jouduin ambulanssikyydillä sairaalaan. Painoin silloin 32kg ja olin 162cm pitkä. Vietin puolisen vuotta elämästäni laitoksessa ja pääsin kouluun läpäisemään yhdeksännen luokan. Olin päässyt hetkeksi yli syömisen pelosta mutta masennus jäi pysyvästi. Nyt olen 16 vuotias ja käyn lukion ensimmäistä luokkaa. Anoreksia on uusiutunut koska masennus on yhä päällä. Tunnen olevani kamalan tukeva vaikka mittani ovat nyt 46/163. Tiedän olevani alipainoinen mutta tunnen silti olevani lihava ja haluan aina laihtua "vielä muutaman kilon". Vaikka tiedän etten pysty enää lopettamaan. Syön päivässä enintään 300kcal ja kulutan 600kcal joten tässä laihtuu pakosti. Oksennan myös toisinaan kun olen syönyt mielestäni liikaa. Tämä tapahtui viimeksi tänään kun söin ison palan pitsaa. Menin suihkuun ja oksensin niin kauan kunnes tuntui siltä että taju lähtee. Nytkin olisi tarkoitus aloittaa rankka treeni koska olen syönyt liikaa... Iltakin menee itkiessä ja katuessa tuon pitsan syömistä.

Mitä siis haen tällä viestillä?

Älkää ikinä toivoko itsellenne mitään tällaista. Vaikka anorektikot näyttävätkin iloisilta, oikeasti olemme onnettomia. Elämässä ei ole mitään muuta kuin ruoka ja kalorit. Eikä tästä pääse aloitettuaan irti omin voimin..

Olkaa iloisia jos olette normaalipainoisia tai vaikkapa ylipainoisia, mutta älkää ikinä hankkiutuko tähän kuntoon.

ana92 kirjoitti:

Tuli tässä mieleen omakohtainen kokemus..

Itse olen ollut koko ikäni koulukiusattu. Minua haukuttiin nuorempana rumaksi ja läskiksi vaikka oli oikeasti silloinkin jo alipainoinen. Niinpä lopetin syömisen melkein kokonaan ja aloitin päivittäisen liikkumisen. Seitsemännellä luokalla vanhempani alkoivat olla huolissaan siitä kun kaverit eivät käyneet enää luonani ja vietin huomattavan paljon aikaa liikunnan parissa. Välttelin tilanteita joissa piti syödä, juhlia sun muita sellaisia. Olin hyvin yksinäinen ja elämäni täytti jatkuva kaloreiden laskeminen. Masennus astui elämääni ja aloin viillellä ranteitani. Kahdeksannella luokalla sydämeni pysähtyi koulussa ja jouduin ambulanssikyydillä sairaalaan. Painoin silloin 32kg ja olin 162cm pitkä. Vietin puolisen vuotta elämästäni laitoksessa ja pääsin kouluun läpäisemään yhdeksännen luokan. Olin päässyt hetkeksi yli syömisen pelosta mutta masennus jäi pysyvästi. Nyt olen 16 vuotias ja käyn lukion ensimmäistä luokkaa. Anoreksia on uusiutunut koska masennus on yhä päällä. Tunnen olevani kamalan tukeva vaikka mittani ovat nyt 46/163. Tiedän olevani alipainoinen mutta tunnen silti olevani lihava ja haluan aina laihtua "vielä muutaman kilon". Vaikka tiedän etten pysty enää lopettamaan. Syön päivässä enintään 300kcal ja kulutan 600kcal joten tässä laihtuu pakosti. Oksennan myös toisinaan kun olen syönyt mielestäni liikaa. Tämä tapahtui viimeksi tänään kun söin ison palan pitsaa. Menin suihkuun ja oksensin niin kauan kunnes tuntui siltä että taju lähtee. Nytkin olisi tarkoitus aloittaa rankka treeni koska olen syönyt liikaa... Iltakin menee itkiessä ja katuessa tuon pitsan syömistä.

Mitä siis haen tällä viestillä?

Älkää ikinä toivoko itsellenne mitään tällaista. Vaikka anorektikot näyttävätkin iloisilta, oikeasti olemme onnettomia. Elämässä ei ole mitään muuta kuin ruoka ja kalorit. Eikä tästä pääse aloitettuaan irti omin voimin..

Olkaa iloisia jos olette normaalipainoisia tai vaikkapa ylipainoisia, mutta älkää ikinä hankkiutuko tähän kuntoon.

Lue lisää

Olin ala-asteella koulukiusattu 1 luokasta lähtien.Koko ajan minua haukuttiin,syrjittiin tai puhuttiin vain pahaa.4 luokan alussa lopetin syömisen ihan kokonaan.Jouduin sairaalaan ja olin 140cm pitkä ja painoin 29kg.Mulle ei laitettu nenä maha letkua,mutta jouduin juomaan nestemäistä ravinne juomaa.En silti lhonut.Nyt oon kuitenkin parantunu siitä ja nyt oon mitoiltani 151cm ja painan 48-49kg.Tuntuu että lihon ja lihon vaan...

jennay kirjoitti:

Olin ala-asteella koulukiusattu 1 luokasta lähtien.Koko ajan minua haukuttiin,syrjittiin tai puhuttiin vain pahaa.4 luokan alussa lopetin syömisen ihan kokonaan.Jouduin sairaalaan ja olin 140cm pitkä ja painoin 29kg.Mulle ei laitettu nenä maha letkua,mutta jouduin juomaan nestemäistä ravinne juomaa.En silti lhonut.Nyt oon kuitenkin parantunu siitä ja nyt oon mitoiltani 151cm ja painan 48-49kg.Tuntuu että lihon ja lihon vaan...

Lue lisää

anoreksia ei ole tahallinen itsemurhayritys. itse sairastan anoreksiaa, ja tiedän sen hyvin, silti en yritäkään lihoa, mutta en yritä tappaa itseäni . itselläni edennyt juuri näin; ensin katson kaloreita, nyt olen jättänyt kaiken rasvan pois ja syön erittäin vähän.

ana92 kirjoitti:

Tuli tässä mieleen omakohtainen kokemus..

Itse olen ollut koko ikäni koulukiusattu. Minua haukuttiin nuorempana rumaksi ja läskiksi vaikka oli oikeasti silloinkin jo alipainoinen. Niinpä lopetin syömisen melkein kokonaan ja aloitin päivittäisen liikkumisen. Seitsemännellä luokalla vanhempani alkoivat olla huolissaan siitä kun kaverit eivät käyneet enää luonani ja vietin huomattavan paljon aikaa liikunnan parissa. Välttelin tilanteita joissa piti syödä, juhlia sun muita sellaisia. Olin hyvin yksinäinen ja elämäni täytti jatkuva kaloreiden laskeminen. Masennus astui elämääni ja aloin viillellä ranteitani. Kahdeksannella luokalla sydämeni pysähtyi koulussa ja jouduin ambulanssikyydillä sairaalaan. Painoin silloin 32kg ja olin 162cm pitkä. Vietin puolisen vuotta elämästäni laitoksessa ja pääsin kouluun läpäisemään yhdeksännen luokan. Olin päässyt hetkeksi yli syömisen pelosta mutta masennus jäi pysyvästi. Nyt olen 16 vuotias ja käyn lukion ensimmäistä luokkaa. Anoreksia on uusiutunut koska masennus on yhä päällä. Tunnen olevani kamalan tukeva vaikka mittani ovat nyt 46/163. Tiedän olevani alipainoinen mutta tunnen silti olevani lihava ja haluan aina laihtua "vielä muutaman kilon". Vaikka tiedän etten pysty enää lopettamaan. Syön päivässä enintään 300kcal ja kulutan 600kcal joten tässä laihtuu pakosti. Oksennan myös toisinaan kun olen syönyt mielestäni liikaa. Tämä tapahtui viimeksi tänään kun söin ison palan pitsaa. Menin suihkuun ja oksensin niin kauan kunnes tuntui siltä että taju lähtee. Nytkin olisi tarkoitus aloittaa rankka treeni koska olen syönyt liikaa... Iltakin menee itkiessä ja katuessa tuon pitsan syömistä.

Mitä siis haen tällä viestillä?

Älkää ikinä toivoko itsellenne mitään tällaista. Vaikka anorektikot näyttävätkin iloisilta, oikeasti olemme onnettomia. Elämässä ei ole mitään muuta kuin ruoka ja kalorit. Eikä tästä pääse aloitettuaan irti omin voimin..

Olkaa iloisia jos olette normaalipainoisia tai vaikkapa ylipainoisia, mutta älkää ikinä hankkiutuko tähän kuntoon.

Lue lisää

Olen kanssasi samaa mieltä siitä ettei anoreksia kannata. Itse sairastan juuri tuota samaista sairautta (pystyn nyt jo jopa myöntämään sen) enkä ole paranemaan päin. Käyn kaikenmaailman psykologeilla, lääkäreillä ja terveydenhoitajilla, mutta oikeasti he eivät pysty auttamaan minua. Juon aina ennen punnituksia monta litraa vettä, astun vaakan siten että se näyttää enemmän ja sanon että kaikki on hyvin, vaikkei olisikaan. Haluaisin päästä tästä pois. Valehtelen jatkuvasti. Viime viikolla äidilleni selvisi oikea tilanteeni. Oli taas aika astua vaakaan, enkä ehtinyt tällöin livahtaa vessaan ja juoda itseäni täyteen. Vaaka näytti 46 kg. No, oikeasti painan tällä hetkellä 44,9 kg, onnistuin sentää jotenkin petkuttamaan kerrospukeutumisellani. Silti minua kaduttaa jatkuvasti syöminen ja varsinkin nyt kun en enää harrasta aktiivista liikuntaa, vain jumppaa kotona, en saisi mielestäni syödä ollenkaan. Olen tällä hetkellä 15-vuotias, 167 cm pitkä ja painan 44,9 kg. Alimmillaan painoni on ollut alle 40 kg. Olen myöskin masentunut, itsemurhaa ajattelen lähes päivittäin ja olen etääntynyt kavereistani lähes kokonaan. Viiltelyä on tullut harrastettua muutaman kerran. Kun kaverini huomisivat viillot, sanoin että sisareni oli raapinut minua. He eivät uskoneet. Vastasin viestiisi sillä se jotenkin muistuttaa omaa elämääni. Olet tosin ollut vielä pahemmassa tilanteessa kuin minä. Olen kuitenkin samaa mieltä siitä ettei tämä ole todellakaan unelmaelämää. Älkää hyvät ihmiset ottako tästä mallia. Anoreksia on sairaus suoraan helvetistä.

ana92 kirjoitti:

Tuli tässä mieleen omakohtainen kokemus..

Itse olen ollut koko ikäni koulukiusattu. Minua haukuttiin nuorempana rumaksi ja läskiksi vaikka oli oikeasti silloinkin jo alipainoinen. Niinpä lopetin syömisen melkein kokonaan ja aloitin päivittäisen liikkumisen. Seitsemännellä luokalla vanhempani alkoivat olla huolissaan siitä kun kaverit eivät käyneet enää luonani ja vietin huomattavan paljon aikaa liikunnan parissa. Välttelin tilanteita joissa piti syödä, juhlia sun muita sellaisia. Olin hyvin yksinäinen ja elämäni täytti jatkuva kaloreiden laskeminen. Masennus astui elämääni ja aloin viillellä ranteitani. Kahdeksannella luokalla sydämeni pysähtyi koulussa ja jouduin ambulanssikyydillä sairaalaan. Painoin silloin 32kg ja olin 162cm pitkä. Vietin puolisen vuotta elämästäni laitoksessa ja pääsin kouluun läpäisemään yhdeksännen luokan. Olin päässyt hetkeksi yli syömisen pelosta mutta masennus jäi pysyvästi. Nyt olen 16 vuotias ja käyn lukion ensimmäistä luokkaa. Anoreksia on uusiutunut koska masennus on yhä päällä. Tunnen olevani kamalan tukeva vaikka mittani ovat nyt 46/163. Tiedän olevani alipainoinen mutta tunnen silti olevani lihava ja haluan aina laihtua "vielä muutaman kilon". Vaikka tiedän etten pysty enää lopettamaan. Syön päivässä enintään 300kcal ja kulutan 600kcal joten tässä laihtuu pakosti. Oksennan myös toisinaan kun olen syönyt mielestäni liikaa. Tämä tapahtui viimeksi tänään kun söin ison palan pitsaa. Menin suihkuun ja oksensin niin kauan kunnes tuntui siltä että taju lähtee. Nytkin olisi tarkoitus aloittaa rankka treeni koska olen syönyt liikaa... Iltakin menee itkiessä ja katuessa tuon pitsan syömistä.

Mitä siis haen tällä viestillä?

Älkää ikinä toivoko itsellenne mitään tällaista. Vaikka anorektikot näyttävätkin iloisilta, oikeasti olemme onnettomia. Elämässä ei ole mitään muuta kuin ruoka ja kalorit. Eikä tästä pääse aloitettuaan irti omin voimin..

Olkaa iloisia jos olette normaalipainoisia tai vaikkapa ylipainoisia, mutta älkää ikinä hankkiutuko tähän kuntoon.

Lue lisää

Minulla oli ihan sama tilanne. Olin koulukiusattu ala-asteen viimeiseltä luokalta aina lukioon saakka. Entiset koulukaverit alkoivat kiusaamaan ja halveksimaan minua. Olin luokan hylkiö ja säälittävin otus. Tavaroitani näpisteltiin, heiteltiin luokassa, vihkojani tuhrittiin elinten yms. kuvilla. Sain kuulla ulkonäöstäni, olevani ruma ja luuranko. Päälleni syljettiin ja kiusaajat jopa pilasivat vaatteeni. Oli minulla aina sentään yksi kaveri joka on säilynyt tähän päivään saakka. Yläasteella tuli kuvioihin anoreksia ja laihduttamisen kautta pystyin edes jollain tapaa kontrolloimaan elämääni. Laihuus oli jotain mitä minulla oli ja kiusaajillani ei ollut, olin ylpeä hoikkuudestani ja se riistäytyi käsistä. Yläasteen viimeisellä luokalla aloin meikkaaman ja muutenkin painoni nousi muutamia kiloja, joten kiusaaminen väheni. Sitä kautta myös syömishäiriöni alkoi paranemaan. Lukiossa sain huoran ja lesbon maineen pelkällä olemassaolollani, kaikki koulun oppilaat puhuivat paskaa minusta. Kaikki oppilaat kuiskivat meistä ja tuijottivat välitunneilla. En tiedä oliko kateutta vai mitä, kun juoruja levittelivät. Kouluni alkoi mennä alamäkeä, koska en vaan jaksanut. Kotona ei mennyt sen paremmin, vanhempani olivat todella tunnekylmiä ja sain kuulla heiltä jatkuvasti olevani tyhmä ja epäonnistunut. "saatanan tyhmä teini, tyhmä kuin saapas, vitun typerä ämmä". Vanhempani eivät ole alkoholisteja vaan korkeasti koulutettuja ja elämässään pärjänneitä, mutta todella tunteettomia. Olen lukenut paljon persoonallisuushäiriöistä ja ei ole epäilystäkään etteikö vanhempani olisi psykopaatteja. Löysin lemmikkeläimeni kuolleena nimipäivänäni, olivat vanhenpani tappaneet sen nälkään. Elämäni on ollut yhtä helvettiä. Äitini haukkui minua läskiksi usei, vaikka olin anorektinen ja painoin hyvä kuin 40kg. KOulussa jotkut tosin suoraan kysyivät onko minulla syömishäiriö ja vihjailivat kaikkea. Myös terkkakin vihjaili painostani, muttei sen suuremmin puuttunut siihen. Olin lopulta niin huonossa kunnossa etten jaksanut edes rappusia kerralla ylös nousta ja kilon painokin tuntui raskaalta kantaa. Seurustelujutuissa olen nykypäivään asti saanut kuulla puolestaan olevani laihduttamisen tarpeessa, painan nykyään 58kg ja mieheni huomauttelee herkuista joita syön. En kuitenkaan halua enää aloittaa mitään diettejä, vaan nauttia ruuasta ja välillä syödä esim. suklaata tai leivoksia. Olen meinannut 2 kertaa tehdä itsemurhan, unilääkkeillä ja alkoholilla ja kerran join puoli pulloa yskänlääkettä.

entinenanorektikko kirjoitti:

Minulla oli ihan sama tilanne. Olin koulukiusattu ala-asteen viimeiseltä luokalta aina lukioon saakka. Entiset koulukaverit alkoivat kiusaamaan ja halveksimaan minua. Olin luokan hylkiö ja säälittävin otus. Tavaroitani näpisteltiin, heiteltiin luokassa, vihkojani tuhrittiin elinten yms. kuvilla. Sain kuulla ulkonäöstäni, olevani ruma ja luuranko. Päälleni syljettiin ja kiusaajat jopa pilasivat vaatteeni. Oli minulla aina sentään yksi kaveri joka on säilynyt tähän päivään saakka. Yläasteella tuli kuvioihin anoreksia ja laihduttamisen kautta pystyin edes jollain tapaa kontrolloimaan elämääni. Laihuus oli jotain mitä minulla oli ja kiusaajillani ei ollut, olin ylpeä hoikkuudestani ja se riistäytyi käsistä. Yläasteen viimeisellä luokalla aloin meikkaaman ja muutenkin painoni nousi muutamia kiloja, joten kiusaaminen väheni. Sitä kautta myös syömishäiriöni alkoi paranemaan. Lukiossa sain huoran ja lesbon maineen pelkällä olemassaolollani, kaikki koulun oppilaat puhuivat paskaa minusta. Kaikki oppilaat kuiskivat meistä ja tuijottivat välitunneilla. En tiedä oliko kateutta vai mitä, kun juoruja levittelivät. Kouluni alkoi mennä alamäkeä, koska en vaan jaksanut. Kotona ei mennyt sen paremmin, vanhempani olivat todella tunnekylmiä ja sain kuulla heiltä jatkuvasti olevani tyhmä ja epäonnistunut. "saatanan tyhmä teini, tyhmä kuin saapas, vitun typerä ämmä". Vanhempani eivät ole alkoholisteja vaan korkeasti koulutettuja ja elämässään pärjänneitä, mutta todella tunteettomia. Olen lukenut paljon persoonallisuushäiriöistä ja ei ole epäilystäkään etteikö vanhempani olisi psykopaatteja. Löysin lemmikkeläimeni kuolleena nimipäivänäni, olivat vanhenpani tappaneet sen nälkään. Elämäni on ollut yhtä helvettiä. Äitini haukkui minua läskiksi usei, vaikka olin anorektinen ja painoin hyvä kuin 40kg. KOulussa jotkut tosin suoraan kysyivät onko minulla syömishäiriö ja vihjailivat kaikkea. Myös terkkakin vihjaili painostani, muttei sen suuremmin puuttunut siihen. Olin lopulta niin huonossa kunnossa etten jaksanut edes rappusia kerralla ylös nousta ja kilon painokin tuntui raskaalta kantaa. Seurustelujutuissa olen nykypäivään asti saanut kuulla puolestaan olevani laihduttamisen tarpeessa, painan nykyään 58kg ja mieheni huomauttelee herkuista joita syön. En kuitenkaan halua enää aloittaa mitään diettejä, vaan nauttia ruuasta ja välillä syödä esim. suklaata tai leivoksia. Olen meinannut 2 kertaa tehdä itsemurhan, unilääkkeillä ja alkoholilla ja kerran join puoli pulloa yskänlääkettä.

Lue lisää

En anna arvoa korkealle koulutukselle tippaakaan, jos sydämen sivistys on täysi nolla.

Itse olen 13 vuotta sitten anoreksia nervosaan sairastuneen aikuisen äiti, ja hän elää edelleen sairauden "luomilla ehdoilla", vaikka ei voi todeta häntä enää samoin sairaaksi, mitä sairastuttuaan. Anoreksia, ja yleensä syömishäiriö on "pomo", joka pitää alaisensa tiukasti omassa kurissaan. Mitä kylmempiä ihmissuhteita on ympärillä, sitä varmempi ja tiukempi on tuon "pomon" ote.

Vanhemmat ansaitsevat kunnioituksen lapseltaan, jos sitä kaipaavat. Minulla ei ole minkääntasoista kunnioituksen häivähdystäkään vanhempiasi kohtaan. En olisi koskaan voinut kuvitella, että olisin sanonut lapselleni jotain tuollaista, mitä sinä olet saanut kuulla. Silti lapseni sairastui, miksi, sitä en tällä hetkelläkään tiedä. Todennäköisesti hän ei pysty sitä itsekään perustelemaan.

Sairastumiseen tarvitaan herkkä, mutta määrätietoinen, peräänantamaton ihminen. Alttius sairastua siis on käsitykseni mukaan luontainen, ei opittu tai opeteltu, mutta mikä sairauden puhkaisee, niitä on lie yhtä monta, kuin on sairaustapauksiakin.

Suosittelen myös miehellesi panautumaan sairauteen, miettimään, onko hän rakastunut sinuun ihmisenä, vai ulkoisiin mittoihisi. Painosi 58 kg on niin alhainen, että hänellä ei ole mitään syytä sanoa edes puolta sanaa siihen, mitä syöt. Ihmisellä on oikeus herkutteluun, sekin on eräs viaton tapa tuottaa mielihyvää, kun jos ei herkuilla elätä itseään.

Salli itsellesi armollisuus, sinulla on oikeus elää omaa elämääsi sairaudesta ja lihomisesta vihjauksista vapaana. Elämä on tarkoitettu nautittavaksi, jonka rajat tietää jokainen aikuinen ihminen, missä kulkee terve nautinto, missä ei.

Nauti elämästäsi ilman ehtoja, sääntöjä, kun elämäsi on harmoniassa perheesi ja omantuntosi kanssa!

Sumppi pk-seudulta kirjoitti:

En anna arvoa korkealle koulutukselle tippaakaan, jos sydämen sivistys on täysi nolla.

Itse olen 13 vuotta sitten anoreksia nervosaan sairastuneen aikuisen äiti, ja hän elää edelleen sairauden "luomilla ehdoilla", vaikka ei voi todeta häntä enää samoin sairaaksi, mitä sairastuttuaan. Anoreksia, ja yleensä syömishäiriö on "pomo", joka pitää alaisensa tiukasti omassa kurissaan. Mitä kylmempiä ihmissuhteita on ympärillä, sitä varmempi ja tiukempi on tuon "pomon" ote.

Vanhemmat ansaitsevat kunnioituksen lapseltaan, jos sitä kaipaavat. Minulla ei ole minkääntasoista kunnioituksen häivähdystäkään vanhempiasi kohtaan. En olisi koskaan voinut kuvitella, että olisin sanonut lapselleni jotain tuollaista, mitä sinä olet saanut kuulla. Silti lapseni sairastui, miksi, sitä en tällä hetkelläkään tiedä. Todennäköisesti hän ei pysty sitä itsekään perustelemaan.

Sairastumiseen tarvitaan herkkä, mutta määrätietoinen, peräänantamaton ihminen. Alttius sairastua siis on käsitykseni mukaan luontainen, ei opittu tai opeteltu, mutta mikä sairauden puhkaisee, niitä on lie yhtä monta, kuin on sairaustapauksiakin.

Suosittelen myös miehellesi panautumaan sairauteen, miettimään, onko hän rakastunut sinuun ihmisenä, vai ulkoisiin mittoihisi. Painosi 58 kg on niin alhainen, että hänellä ei ole mitään syytä sanoa edes puolta sanaa siihen, mitä syöt. Ihmisellä on oikeus herkutteluun, sekin on eräs viaton tapa tuottaa mielihyvää, kun jos ei herkuilla elätä itseään.

Salli itsellesi armollisuus, sinulla on oikeus elää omaa elämääsi sairaudesta ja lihomisesta vihjauksista vapaana. Elämä on tarkoitettu nautittavaksi, jonka rajat tietää jokainen aikuinen ihminen, missä kulkee terve nautinto, missä ei.

Nauti elämästäsi ilman ehtoja, sääntöjä, kun elämäsi on harmoniassa perheesi ja omantuntosi kanssa!

Lue lisää

Kiitos viestistäsi, oli piristävää luettavaa. Kyllä, elämä vanhempieni kanssa oli yhtä helvettiä. Aiheuttivat minulle masennuksen, josta kävin terapiassakin. Terapeuttinikin oli ihmeissään, että voiko kertomani tosiaan pitää paikkaansa. Vanhempani olivat asuin kaupunkiensa parhaita ylioppilaita. Pitävät minua huonona ihmisenä, koska en itse ollut samanlainen ja minun suorituksillani he eivät voi tuntea suurta ylpeyttä itsestään, siitä kuinka "hyviä vanhempia" he ovat olleet, kun minusta olisi tullut esim. juristi. Minusta kun valmistuu pienipalkkainen sos-ja tervalan henkilö. Heistä kun minun olisi pitänyt valmistua lääkäriksi ennemmin ja jaksavat jauhaa että opiskele pidemmälle. Sillon saan heiltä hieman kunnioitusta, jos esim. teen pihatöitä tai siivoan asuntoa, PALVELEN HEITÄ. Olin aina perheessä se, jota syytettiin jos vessapaperi loppui, hammastahna loppui, tietokoneeseen tuli vika jne. Syömishäiriöön he eivät ikinä sanoneet mitään tai yrittäneet autta. Jos en syönyt, niin sanoivat vaan että ei tarvitse syödä ja senkus kuolen nälkään. Joskus olisin ottanut jogurtin kaapista, niin äitini suuttui ja sanoi sen olevan veljelleni. Huoh, olisivat voineet ostaa vaikka 20 jogurttipurkkia kaappiin joka päivä palkkatuloillansa. Heräsin joka aamu siihen itkien, kun minua haukuttiin huonoksi ja tyhmäksi ihmiseksi. Nykyään kärsin todella pahoista itsetunnon ongelmista, inhoan omaa ulkonäköäni ja kaikkea itsessäni. En ymmärrä miten saan tuntemattomat ihmiset inhoamaan itseäni pelkällä olemassaolollani. Kai minussa silloin jotain on vialla. Ihmiset jotka eivät tunne minua levittelevät juoruja ja muut vielä uskovat ne. Pelottaa taas sairastunko anoreksiiaan, koska tahtoisin laihtua edes muutaman kilon. Harrastan liikuntaa melkein 2h joka päivä, etten lihoa ja pysyisin kiinteänä.

Kun lakkasin tavoittelemasta täydellisyyttä, aloin olla onnellinen. Aiemmin olin tavoitellut kaikissa asioissa täydellisyyttä ja silloin ei ikinä ole riittävän hyvä. En ollut edes riittävän hyvä tavoitepainossani. Olin huonoitsetuntoinen suorittaja. Nykyään olen lievästi pyöreä, mutta kaikki on nyt paljon paremmin kuin ikinä laihana palellessa ja masennuksissa oli. Sitä on varmaan hankala monen anorektikon tajuta, miten ihminen voi olla tyytyväinen pyöreänä ja epätäydellisenä. Kun aloin parantumaan, tajusin kuinka monta vuotta olen elämästäni ja nuoruudestani hukannut. Kun minulle hyvin läheinen ihminen kuoli ja pääsin iässä 22:n tajusin että elämä on oikeasti lyhyt ja hauras. Podin yhdessä vaiheessa jonkinsorttista kuolemanpelkoakin ja kun mietin kuinka olin kehoani rääkännyt en vain voinut olla pohtimatta sitä kuinka kauan saan pitää terveyteni. Sillä minulle rakas ihminen kuoli juuri vakavaan sairauteen ja minä vain pelleilin terveyteni kanssa. Voi kai sitä miettiä että laihana on kaikki paljon paremmin, mutta laiha kroppa on oikeasti palkinto joka on saavutettu tyhjällä elämällä. En sano että se kaikilla on, jotkut ehkä pystyvät elämään, mutta minä vain käännyin sisäänpäin. Elämästä tulee tyhjää ja tarkoituksetonta kun ei kehitä itseään ja vain nauti elämästä. Vuodet lipuvat käsistä ja kaikki on vain sitä yhtä ja ainoaa oman navan ympärillä pyörimistä ja lihomisen pelkoa ja pakkomiellettä laihuudesta. Kadun niin niitä menetettyjä vuosia itsekeskeisyydessä ja anoreksiassa. Nykyään olen yksinäinen, koska noina syömishäiriövuosinani boikotoin ihmissuhteet ja käännyin sisäänpäin. Nykyään en ole enää kateellinen hoikille ihmisille vaan ihmisille jotka ovat uskaltaneet rohkeasti olla mitä ovat ja he ovat rakentaneet itselleen mielenkiintoisen elämän. Minä olen tällähetkellä sivustakatsoja ja anoreksian ja masennuksen jälkeen olen ollut hyvin hukassa elämäni kanssa. Minulla on vielä iso työ selvittää kuka olen, sillä olen aina yrittänyt olla jotain muuta kuin olen. = ( Mutta kaikesta huolimatta rakastan elämää, vaikka se onkin potkinut minua päähän. Enää elämä ei tunnu pitävän minulle niin montaa ovea auki kuin nuorempana mutta yritän löytää oveni.

silja_86 kirjoitti:

Kun lakkasin tavoittelemasta täydellisyyttä, aloin olla onnellinen. Aiemmin olin tavoitellut kaikissa asioissa täydellisyyttä ja silloin ei ikinä ole riittävän hyvä. En ollut edes riittävän hyvä tavoitepainossani. Olin huonoitsetuntoinen suorittaja. Nykyään olen lievästi pyöreä, mutta kaikki on nyt paljon paremmin kuin ikinä laihana palellessa ja masennuksissa oli. Sitä on varmaan hankala monen anorektikon tajuta, miten ihminen voi olla tyytyväinen pyöreänä ja epätäydellisenä. Kun aloin parantumaan, tajusin kuinka monta vuotta olen elämästäni ja nuoruudestani hukannut. Kun minulle hyvin läheinen ihminen kuoli ja pääsin iässä 22:n tajusin että elämä on oikeasti lyhyt ja hauras. Podin yhdessä vaiheessa jonkinsorttista kuolemanpelkoakin ja kun mietin kuinka olin kehoani rääkännyt en vain voinut olla pohtimatta sitä kuinka kauan saan pitää terveyteni. Sillä minulle rakas ihminen kuoli juuri vakavaan sairauteen ja minä vain pelleilin terveyteni kanssa. Voi kai sitä miettiä että laihana on kaikki paljon paremmin, mutta laiha kroppa on oikeasti palkinto joka on saavutettu tyhjällä elämällä. En sano että se kaikilla on, jotkut ehkä pystyvät elämään, mutta minä vain käännyin sisäänpäin. Elämästä tulee tyhjää ja tarkoituksetonta kun ei kehitä itseään ja vain nauti elämästä. Vuodet lipuvat käsistä ja kaikki on vain sitä yhtä ja ainoaa oman navan ympärillä pyörimistä ja lihomisen pelkoa ja pakkomiellettä laihuudesta. Kadun niin niitä menetettyjä vuosia itsekeskeisyydessä ja anoreksiassa. Nykyään olen yksinäinen, koska noina syömishäiriövuosinani boikotoin ihmissuhteet ja käännyin sisäänpäin. Nykyään en ole enää kateellinen hoikille ihmisille vaan ihmisille jotka ovat uskaltaneet rohkeasti olla mitä ovat ja he ovat rakentaneet itselleen mielenkiintoisen elämän. Minä olen tällähetkellä sivustakatsoja ja anoreksian ja masennuksen jälkeen olen ollut hyvin hukassa elämäni kanssa. Minulla on vielä iso työ selvittää kuka olen, sillä olen aina yrittänyt olla jotain muuta kuin olen. = ( Mutta kaikesta huolimatta rakastan elämää, vaikka se onkin potkinut minua päähän. Enää elämä ei tunnu pitävän minulle niin montaa ovea auki kuin nuorempana mutta yritän löytää oveni.

Lue lisää

Silja-86, kiitos kirjoituksestasi, se oli todella kannustava. Olin koko lapsuuteni ylipainoinen ja parikymppisenä päätin, että nyt riittää. Olen 170 cm pitkä ja siinä vaiheessa painoa oli 94. Päätin laihduttaa ihannepainooni 64kg. Meni kaksi vuotta ja pääsin tavoitteeseeni terveellisellä ruokavaliolla, mutta sitten se ei riittänytkään. Ajattelin koko ajan "vielä kaksi kiloa".. Niukensin ruokavaliota ja lisäsin liikunnan jokapäiväiseksi rääkiksi. Kuukautiset jäivät pois ja syöminen ja liikkuminen täyttivät ajatukset. En ajatellut mitään muuta, kuin sitä milloin saan syödä seuraavan kerran. Sosiaaliset tilanteet alkoivat kammottaa, kun pelotti, että joutuu syömään jotakin "kiellettyä", kuten vaikkapa palan kakkua. Menin lääkäriin kuukautisten loppumisen takia, joka tunnisti heti syömishäiriöni. Itse vastustin diagnoosia, mutta pikkuhiljaa ravitsemusterapeutin avulla tajusin, ettei ole olemassa oikeaa tai väärää ruokaa. Olin itse luonut kielletyt ruoat päässäni ja ajatellut etten ansaitse syömistä. Olen nyt päässyt takaisin ihannepainooni, mutta paino heittelee paljonkin lyhyessä ajassa. Syöminen ja liikkuminen ovat tasapainottelua edelleen, eivätkä kuukautiset ole palanneet. Pelottaa, että olen tuhonnut hedelmällisyyteni.

Rakkaat ihmiset, älkää alkako pelaamaan terveydellänne. Syökää terveellisesti ja liikkukaa, mutta pitäkää järki kädessä. Silja sanoi hyvin: laiha kroppa on saavutettu tyhjällä elämällä. Näin oli omalla kohdallani. Luonnostaan hoikat ovat toki asia erikseen. Uskon, että jokaisella on oma hyvänolon paino, jonka pystyy ylläpitämään tavallisella ruoalla ja kohtuullisella liikunnalla. Rakastakaa kehoanne, älkää tuhotko sitä! Elämässä on paljon arvokkaampia asioita, kuin painon tuijottaminen. Jos painosta tulee elämän tärkein asia, elämä jää elämättä.

Minni85 kirjoitti:

Silja-86, kiitos kirjoituksestasi, se oli todella kannustava. Olin koko lapsuuteni ylipainoinen ja parikymppisenä päätin, että nyt riittää. Olen 170 cm pitkä ja siinä vaiheessa painoa oli 94. Päätin laihduttaa ihannepainooni 64kg. Meni kaksi vuotta ja pääsin tavoitteeseeni terveellisellä ruokavaliolla, mutta sitten se ei riittänytkään. Ajattelin koko ajan "vielä kaksi kiloa".. Niukensin ruokavaliota ja lisäsin liikunnan jokapäiväiseksi rääkiksi. Kuukautiset jäivät pois ja syöminen ja liikkuminen täyttivät ajatukset. En ajatellut mitään muuta, kuin sitä milloin saan syödä seuraavan kerran. Sosiaaliset tilanteet alkoivat kammottaa, kun pelotti, että joutuu syömään jotakin "kiellettyä", kuten vaikkapa palan kakkua. Menin lääkäriin kuukautisten loppumisen takia, joka tunnisti heti syömishäiriöni. Itse vastustin diagnoosia, mutta pikkuhiljaa ravitsemusterapeutin avulla tajusin, ettei ole olemassa oikeaa tai väärää ruokaa. Olin itse luonut kielletyt ruoat päässäni ja ajatellut etten ansaitse syömistä. Olen nyt päässyt takaisin ihannepainooni, mutta paino heittelee paljonkin lyhyessä ajassa. Syöminen ja liikkuminen ovat tasapainottelua edelleen, eivätkä kuukautiset ole palanneet. Pelottaa, että olen tuhonnut hedelmällisyyteni.

Rakkaat ihmiset, älkää alkako pelaamaan terveydellänne. Syökää terveellisesti ja liikkukaa, mutta pitäkää järki kädessä. Silja sanoi hyvin: laiha kroppa on saavutettu tyhjällä elämällä. Näin oli omalla kohdallani. Luonnostaan hoikat ovat toki asia erikseen. Uskon, että jokaisella on oma hyvänolon paino, jonka pystyy ylläpitämään tavallisella ruoalla ja kohtuullisella liikunnalla. Rakastakaa kehoanne, älkää tuhotko sitä! Elämässä on paljon arvokkaampia asioita, kuin painon tuijottaminen. Jos painosta tulee elämän tärkein asia, elämä jää elämättä.

Lue lisää

teijän viestit sai mut heräämään. Mitä mä oikein haluan ? :o oon täs pari kuukautta pelleilly syömisen kanssa, mutta nyt mä taidan tehdä oikean valinnan - yrittää hyväksyä itseni ja alkaa parantumaan mun sairaasta ajatusmaailmasta.

Kiitos viisaista sanoistanne, jos teijän ansiosta mä saan hyvän elämän, niin kiitos

nuori1 kirjoitti:

teijän viestit sai mut heräämään. Mitä mä oikein haluan ? :o oon täs pari kuukautta pelleilly syömisen kanssa, mutta nyt mä taidan tehdä oikean valinnan - yrittää hyväksyä itseni ja alkaa parantumaan mun sairaasta ajatusmaailmasta.

Kiitos viisaista sanoistanne, jos teijän ansiosta mä saan hyvän elämän, niin kiitos

Lue lisää

Olen 14-vuotias ja painan varmaan 60 kiloa, olen normaalinkokoinen kuulemma koska mminulla on lihaksia mutta tuntuu että olen hirveen läski! ajattelin nyt 40 pv laihtua tosi paljon. Aion syödä noin 6 mandariinia päivässä. Kuinka paljon luulet että laihtuisin silloin? toivottavasti en liika jtn voitko kertoa paljon luulet laihtuvani näin?

nuori96 kirjoitti:

Olen 14-vuotias ja painan varmaan 60 kiloa, olen normaalinkokoinen kuulemma koska mminulla on lihaksia mutta tuntuu että olen hirveen läski! ajattelin nyt 40 pv laihtua tosi paljon. Aion syödä noin 6 mandariinia päivässä. Kuinka paljon luulet että laihtuisin silloin? toivottavasti en liika jtn voitko kertoa paljon luulet laihtuvani näin?

Lue lisää

On kyllä hölmöä tulla tänne selittämään kuinka anorexia tai jokin muu sh lihottaa! Se varmaankin parantaa meidät? Parantaisivatkin irvokkaat kuvat ja varoittavat sanat...

Kukaan ei oikein tunnu ymmärtävän mistä syömishäiriöissä on oikeasti kysymys! Ei se ole pelkästään laihduttamista,eikä mielenterveysongelmat ole ainakaan minun ykkösvalintani! Itselleni syömishäiriö on kyllä melko monimutkainen asia. Miksiköhän ihmiset eivät ymmärrä tästä asiasta kuin pintapuolen?

Mun piti tulla kysyyn tästä jutusta teiltä jokka tiiätte enemmän ku mää . Eli oon 165/50 eli KAMALAN LIHAVA ! Vihaan itteeni ylikaiken . Mulle on pitkään valitettu et en syö normisti. No mun mielestä syön . Nyt ihan vasta ku mää oon pakko mielteisesti alkanu laskeen joka ikisen syömäni kalorin huomasin että onko normi että syö päivässä n.200 kalorii ja liikkuu ainaki sen verran . Tajusin et en syö iha normisti mut en voi lopettaa. Haluun päästä 40-45 kiloon sillon en olis enää läski . Tein testin kaverin pakottamana ja testin tulos viittasi anoreksiaan mutta ei mulla oo anoreksiaa ! Haluun vaan laihtuu . Nyt kaikki mitä teen riippuu tai roikkuu jotenkin syömisessä . Vihaan perheemme yhteisiä aterioita kun joku vahtaa syönkö . Syöminen on varmaan maailman kamalin asia !!!!

Nyt sitte kysyn et voiko mulla olla joku syömis häiriö tai anoreksia niinku se testi väitti. En kuitenkaan usko että mulla on mikään .

Pakko vastata kun samat fiilikset. Itse 21 ja 161/47. En ole koskaan painanut 51 enempää. Ihailen laihuutta ja haluaisin itse olla todellakin laihempi. Maha on plösö ja yritän liikkua ja juosta, mutta on niin huono kunto etten jaksa. Viimeaikoina olen taas alkanut juoksemaan hieman. Kaikki sanoo että oon tosi laiha ja varmasti onnellinen ku voin syödä mitä vaan ja en liho yhtää. Tosiasias en syö paljo mitää muuta kun sillloin kun vanhemmat näkemässä. Töissä helppo olla syömättä ja sanoa että oon syöny. Oon alottanu kontrollin syömiseen jo 4. luokalla. Pari viime vuotta olin ajattelematta laihuutta ja söin normaalisti. Jostain tullut taas tää takaisin että haluun olla laiha taas edes kesän ajan että kehtaa rannalle.

noin nuorella on vaikee laskee painoindeksiä mutta jos olisit 18v ja noissa mitoissa olisit selvästi jo alipainoinen :3

syö ihmeessä kunnolla! voit laihtua ja samalla olla hyvä pelaaja tiesitkö että huippu urheilijat syövät 2000-3000kcalia päivässä? joten älä siis liikaa kontrolloi syömisiäs koska muuten et jaksa pelata.. (:

Sama juttu... okei en syö aamiaiseksi puuroa yleensä, mut samapa tuo. Oon hirmu ruipelo, vaik syön ku sonni. Älkää saako väärää mielikuvaa! En ole anorektikko, vaan kuulun niihin "onnekkaisiin" jotka eivät juuri liho. Syön normaalisti ja liikun aika paljon, mut sopivasti syömiseeni nähden. Haluaisin edes vähän ruista ranteeseen, mut se ei oikein tunnu onnistuvan helpolla. Syöminen ei tunnu hankalalta, mut se on että se imeytyisi läskeiks edes jonnekkin. paino 40kg pituus 156 olen 13 vuotias. Olen enemmän huolissani kaveristani joka oli pyöreä ja hauska. Mut nyt se ihailee niit hirveitä luurankoja ja kuvittelee, että ne on onnellisia tuollaisina luuviuluina. Anoreksia on tauti, joka alkaa: tilapäisestä tyhmyydestä, mielenjohteesta, koulukiusauksesta. Nämä tarinat helpottavat mieltäni, koska esim. arskan tarina sai minut ymmärtämään, että vaikka olisi vaikeaa niin omat ongelmani eivät ole mitään hänen ongelmiinsa nähden.

Lisään vielä että älkää hyvät ihmiset oikeesti missäään nimessä alkako laihduttaa!!!!!!!!!!!!!!! Ellei sitten ihan OIKEESTI sairaanhoitaja ole sanonut että olet ylipainoinen!