Pakko vuodattaa näitä ajatuksia johonkin, kun on vaan niin paha olo.
Päällisin puolin varmaan luulis, että mulla on kaikki hyvin, mutta musta ei vaan tunnu siltä. Kai mulla periaatteessa on ainakin neljä kaveria ja jonkin verran hyvänpäiväntuttuja tai sellasia tyyppejä, joita tulee nähtyä vain yliopistolla. Tunnen itseni kuitenkin hyvin yksinäiseksi. Olen hyvin epävarma siitä haluaisivatko nämä "kaverit" ylipäätään nähdä mua, vai suostuvatko he vain säälistä ja velvollisuudentunnosta tapaamisehdotuksiini. Lisäksi on jotenkin niin, etten itsekään oikein jaksa uskoa, että mun ystävyyteni vois merkitä kenellekään mitään tai että seurani vois tuottaa kenelläkään hyvää mieltä. Käyttäydyn toisinaan niin epävarmasti ja estyneesti näiden kaverienkin seurassa, että hekin varmasti tuntisivat olonsa paljon miellyttävämmäksi muiden kanssa. Olin kyllä ennen vielä huomattavasti ujompi, joten tavallaan olen kyllä ylpeä siitä, että olen onnistunut hankkimaan nyt edes joitain tuttavia, mutta samalla on vaan se tunne, että se ei riitä mulle. Sitä haluais vaan kuulla olevansa oikeesti tärkee jolle kulle.
Poikaystäviäkään ei ole ollut yhtäkään 21 elinvuoteni aikana. Sekin olisi helpompi kestää, jos olis edes joskus ollut jotain pientä flirttiä jonkun pojan kanssa, mutta ei mitään. Tuntuu aivan hirveeltä, kun kukaan ei koskaan vilkaisekaan mua. Pitäiskö vaan hyväksyä se ajatus, että on todellakin niin tyhmä, ruma, lihava ja tylsä, ettei koskaan kelpaa kenellekään?
iltamietteitä
alightthatnevergoesout
3387
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
että olen niin onnellinen ettei mulla juurikaan ole sexdrivea ollenkaan, mitään parisuhdetta ajattelemaan ees. Ei tarvitse ajatella ikinä että kelpaanko mä sille potentiaaliselle kumppaniehdokkaalle, olenko mä kenties liian saamaton, tyhmä, lihava, ruma, ykstoikkonen ja tylsä. Millään sellasella ei ole mitään väliä. Saa olla just niin lihava ja ruma kun haluaa (ja täytyy sanoa että sen takia jokunen kilo vatsaan on ilmestynytkin kuluneen vuoden aikana, kun ei vaan tarvitse yrittääkään olla edustava kenenkään vuoksi) Helpottaa elämää huomattavasti. Tai ainakin mitä olen seuraillut niiden yksinäisten ihmisten kirjoituksia täällä, jotka täälläkin valittelevat siitä ettei oo sitä parisuhdetta koskaan muodostunut. Tuntuu että ne kaiken aikaa pohtivat sitä että mikä on heissä vikana kun ei kelpaa. Ei tarvitse mun pohtia sitä. (Ehkä ei tarvitse olla vika sinussa jos ei se vastakkaisen sukupuolen edustaja innostu, jospa vain sinä et ole juuri hänen 'tyyppiä'). Mutta tietysti itse välillä pohtii että miksi niitä ystävyyssuhteita ei ole syntynyt, onko mussa sittenkin jotain vikaa... Ei oo helppoa, aina se ihminen valittaa ja syyttelee itteään, oli tilanne mikä tahansa. Noh, mutta kait pitäisi sitten sanoa jokunen lohduttava sananen tuota sun tilannetta ajatellen. Kun vaan ensiksi keksisi mitä sanoa. Mutta hei, sä opiskelet siis yliopistossa. Eikö korkeakouluissa ole yleensä paljon vapaa-ajan aktiviteetteja tarjolla. Voisitko kenties ajatella mennä johonkin liikuntaryhmään mukaan, jossa saisit tutustua uusiin ihmisiin, ja samalla saisit kehitettyä itseluottamusta kun onnistut urheilussa? Taikka sitten jotain muuta ryhmää, mitä vaan on tarjolla. Onhan siellä pakko jotain olla tarjolla? Ehkä sitä kautta löytyisi joitain mukavia uusia ihmisiä?
Olipas samanlainen tilanne kuin mulla. mietin just samoja juttuja, että haluaako joku muka oikeesti olla mun kaveri jne. Kai sitä pitäs opetella luottamaan itteensä ja parantaa itsetuntoa. Pelastit mun illan tolla kertomuksella. Tsemppiä meille molemmille!
Niin harrastatko asioita joista pidät? Se voi olla tärkeämpää kuin ihmissuhteet. Itsellenikin. Sitä kautta oppii tuntemaan vahvuuksiaan ja olemaan ylpeä siitä mitä on.