Tiedättekö sen tuneen perjantai-iltapäivällä, kun pelkää jo tulevaa viikonloppua? Tietää, että joutuu olemaan yksin, ettei ole mitään tekemistä. Ei ole ketään, joka istuisi kanssasi siinä auringonpaisteessa terassilla ja joisi kahvia ja kertoisi mitä on lukenut Iltalehdestä. Ei ketään, joka soittaa ja kysyy, että lähtsitkö tänään katselemaan kesäkenkiä. Niin, pääsen kyllä yksinkin, mutta ostan sitten vain ne kesäkengät. Vaihan päivän ainoat kaksi sanaa Andiamon myyjän kanssa. "Hei." ja "Kiitos." Huikkaan kyllä mennessäni vielä hei heit mutta myyjä ei enää kuule vaan palvelee jo seuraavaa. Taivas on ihan pilvetön mutta tuulee vähän. Istun autoon ja mietin, että tässäkö tämä nyt on. Lauantai. Miten minä päädyin tähän? Ja miksi? Ajan kotiin ja laitan uuden kesäkengät Andiamon pussissa kaapin perälle. En tule niitä käyttämään. Menen ensi viikonloppuna ostamaan kesäkenkiä.
Vain kaksi sanaa
Piikkiananas
141081
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Jos et ole huomannut, auringonpaisteessa siellä terasseilla ja puistoissa on aika runsaasti tutustumishaluista porukkaa joille voi ihan hyvin mennä juttelemaan, kysellä viikonlopun suunnitelmista ja vaihtaa puhelinnumerot jne. Runsaasti - täysin eri asia kuin "ei ketään".
Kuinka monta kertaa olet itse pyytänyt puhelinnumeroa viereiseltä kaverilta kahvilassa? Kerropas. Tuskin kertaakaan. Tollasia neuvoja ei täällä kaivata. Ei aloittaja, tai muutkaan meistä jotka oikeasti ovat yksinäisiä. Siellä terassilla ei todellakaan ole tutustumishaluista porukkaa, niinkuin asian ilmaisit. Mene itse käymään, vai etkö edes sen vertaa saa kotoasi lähdettyä!
Enpä oikeastaan. Mulla taitaa olla viikonloppua kohtaan hieman erilainen asenne. Arkipäivät ovat niitä päiviä, kun v-käyrä kohoaa. Lähinnä sen takia, kun olen ollut kuukauden verran työttömänä ja kaikki aika menee murehtiessa toimeentuloa ja uutta työpaikkaa etsiessä. Mä olen kuitenkin sen verran tunnollinen luonne, ettei omatunto anna vaan jättää noita asioita sikseen. Noh, sitten koittaa kuitenkin viimeinkin perjantai ja taas yhdestä viikosta on selvitty hengissä. En mä nyt mihinkään baariin lähde istumaan, mutta sitä voi muuten vaan rentoutua viimeinkin ja lähteä ulkoilemaan hyvillä mielin ja katselemaan maailman menoa. Vaikka sinne terassille istumaan venesatamaan ja katselemaan, kun laivat seilaa järvellä. Tai johonkin puistoon haukkaamaan raitista ilmaa. Etenkin tällaisina aurinkoisina, kesäisinä päivinä todella mukavaa. Tosin huomattavasti mukavampaa olisi vielä, jos olisi joku mukava seuralainen mukana. Tjoo, onhan tuolla muitakin ihmisiä liikkeellä, mutta niiden intressit tuntuu olevan jossakin muualla kuin tällaisissa örkeissä... :) Sitten taas koittaakin uusi maanantai ja alkaa uusi v-käyrän kohotus. Auton vakuutuksetkin pitäs maksaa... prkl...
Kadehdin sinua. Itse en uskalla edes mennä vaatekauppoihin, saati sitten ostaa sieltä mitään, puhumattakaan kahviloista saatika terasseista. Jännää...
Mielenkiintoista. Ei minua pelota lähteä kauppaan, istua yksin kahvilassa tai shoppailla ostoskeskuksessa. Minua surettaa se ettei ole ketään, joka jakaisi ne jutut minun kanssa. Ystävät on vähentyneet ja välimatkat pidentyneet, puhelinnumerot unohtuneet ja lopulta lakanneet myös ne suhteet joita olen koittanut yksin pitää yllä. Nyt kysynkin itseltänäni, että "Mihin ihmeeseen minä niitä kesäkenkiäkään tarvitsen, kun varmasti välttäisivät samat kesät ja talvet, enhän ole mihinkään menossa.?" Mutta minussa on kuitenkin vielä toivoa. Kaiken sen pettymyksen, raivon ja surun allakin toivon, että joku päivä minullakin on taas ystäviä, joiden kanssa nauraa ja itkeä. Toivollakaan ei kuitenkaan elä kuin tiettyyn pisteeseen saakka...
On niin masentavaa miettiä että huomenna on perjantai. Ei ole suunnitelmia. Sitä vain istuu himas ja kattoo telkkarii tai surffaa netissä lukemassa päivän uutisia...Tai sitten sitä käy autolla kiertämässä ja katsomassa ihmisten iloisia katseita kun he kävelevät viettämään alkukesää baarien terassille. Haluaisi vain olla mukana niissä ihmisjoukoissa, hymyillä ja olla onnellinen. Mutta sitten sitä herää omista ajatuksista ja huomaa että valoissa palaa vihreä, ja mun on aika lähteä... Eipä viikonloput koskaan ole olleet mulle mitenkään erikoisia. Lähinnä helpottuu kun ei tarvitse töissä itseään kiduttaa. Sieläkään kun ei ole työkaveria, sellaista joiden kanssa voisi muustakin kuin työasioista puhua. Olisi ihanaa jos tuntisi jonkun ihmisen joka kysyisi mitä minulle kuuluu...
Usein lauantai-päivät ovat aivan tappavan tylsiä. Itsekin käyn silloin usein pyörimässä kaupoissa, ostelemalla jotain saan hetkeksi hyvän mielen. Mulla ihan sama noiden kenkien kanssa, ostan jotkut ja sitten en ikinä käytäkään niitä, ensi viikonloppuna uusia etsimään.
Eilen ei vielä kummemmin ollut viikonloppusuunnitelmia (paitsi kallio kukkii -festareilla voisi käydä la & su), mutta eilen lähdin yksin baariin yhdelle tuopille ja kävin tuntemattomien pöytään istumaan. Suunnittelivat lähtevänsä pe eli tänään poikkeuksellisen aikaisin töistä grillaamaan ja pyysivät minutkin mukaan (ruokaakin kuulemma tarpeeksi että minun ei tarvitse ottaa edes makkarapakettia mukaan). Nyt sitä vain innolla odottaa että pääsisi lähtemään töistä.
Ja mikäs sun selitys yksinäisyydellesi sitten onkaan?
Vapunaattona kävin Anttilassa. Hyvin lisämyyntiä harjoittava nuori naismyyjä kysyi kassalla suunnilleen: "Joko on vapputarvikkeet ostettu, tästä vapputarvikkeita". Olisinko puhallellut ilmapalloja, ripustanut serpentiinit, puhaltanut karheasti törisevään pilliin ja päästänyt riemunkiljahduksia - yksin? Moni taitaa hankkia itselleen kokovartalopuudutuksen perjantaina, ettei yksinäisyys tuntuisi niin pahalta. Minulle on niin tuttua viettää illat yksin. Pahimmillaan se meinasi viedä minulta hengen. Voiko tosiaan yksinäisyys laukaista sairauteni? En osaa sanoa, mutta yleisestä ahdistuneisuushäiriöstä lääkäri on puhunut. Lääkityksellä estetään liian voimakasta tuntemista. Ja ne kaksi sanaa: tarvitsemme rakkautta.
Yleinen vuodattaja: Mikähän oliskaan sellanen puudutuskeino? Välillä on hyvä päiviä, oikein hyviä, ja sitten taas huonoja... niitä pahimpia. Selitykseni yksinäisyydelle. Enpä oikein itsekään ymmärrä. Olen puhelias ja iloinen, huumorintajuinen ja toimelias... Syyksi sanoisin useat muutot ja erityisesti tämä viimeisin. Mutta tiedänhän minä, että ihmiset muuttavat joka päivä ja silti saavat uusia ystäviä. Mutta se on niin, että mitä kauemmin on yksin niin sitä hankalampaa niitä ystäviä on lähteä etsimään. En usko että minulla on mitään ongelmia luoda ystävyyssuhteita kunhan vain ensin löytäisin jonkun ihmisen johon sellainen suhde luoda. Toivottavasti ei kukaan tule syyttelemään minua nyt saamattomuudesta, tiedän jo itsekin, että tämä tilanne on itseaiheutettu, muitahan en voi omasta elämästäni syytellä. Alkaa vain suoraan sanottuna ketuttaa! Miten juukelissa voi olla näin vaikeaa löytää niitä ystäviä!
Piikkiananas: Tarkoitin tuolla kokovartalopuudutuksella monille tavallista itsensä humalaan juomista. Luulen että se auttaa monia unohtamaan. Moni juo unohtaakseen ja suruun. Kyllä sä löydät ystäviä kunhan vähän aikaa tutustut siellä seutuihin. Olet kuitenkin puhelias ja iloinen. Olemme eri taajuuksilla. Minulla kun iloisuus on kadoksissa. Toki "turvallisessa seurassa" naurankin ja olen huumorintajuinen. Monet tuntuvat pitävän minua vakavamielisenä (vaikken olisikaan puhunut suisidaalisista ajatuksista). Se on valitettavaa, että surullisuus, tuska, kipu, yksinäisyys jne näkyvät minusta. Minä taidan olla piikkiananas, jota kukaan ei uskalla lähestyä. Pahimpia piikkejä (ahdistuspiikkejä) kuitenkin inhiboidaan tunne-elämää rajoittavilla tropeilla. Olen joskus miettinyt näiden mielialalääkkeiden vaikutuksia. Perustuvatko ne pienimuotoiseen synapsien tuhoamiseen. En usko niiden olevan vaarallisia, sillä syöväthän kovin monet naisetkin (näiden lisäksi) mm. etrogeenia ja keltarauhashormonia tai niiden synteettisiä vastineita. Ovathan nekin ns. onnellisuuspillereitä. Turvallinen rakkaus- ja seksielämä tekee ihmisestä onnellisemman, iloisemman, sosiaalisemman ja avoimemman.
Vaikka olisikin kavereita lähtemään sinne terassille, ei se silti välttämättä tunnu kivalta. Ei ole kiva kuunnella sitä kuinka he puhuvat puolisoistaan ja minä istun hiljaa. Kadehdin jopa heidän puheitaan riidoista.
Pois lähtiessä peittelen kyyneleitä ja itken vasta kotona. Yksin.
Tuntuu ettei ole hyvä olla yksin kotona, ja ilahdun kun joku soittaa. Mutta tuntuu myös pahalta kuunnella sitä kaikkea mitä minäkin haluaisin, mutta mistä voin vain haaveilla. Olen yrittänyt löytää ihmistä vierelleni mutta aina jokin asia menee pieleen. Aina epäonnistun ja taas saan itkeä.
tieeedän sen tunteen,mitä jos tekisimme asialle jotain? alle 20 pks ja tyttö ...jos omaat nämä asiat niin meilaa ihmeessä [email protected]