Olemme olleet miehen kanssa yhdessä jo useamman vuoden. Mies on jo kerran eronnut ja hänellä on lapsia edellisestä liitosta. Heti ensitapaamisesta lähtien oli selvää, että minä haaveilen perheestä ja useasta lapsesta. Olen opiskellut pitkään ja tehnyt ahkerasti töitä, mutta aina on prioriteetti ykkönen ollut oma perhe. Mieskin on aina suhtautunut haaveeseeni positiivisesti, tosin epäillen, ettei hänestä ole "normaaliksi" perheenisäksi, koska hänelle vapaus, jatkuva hetkessä eläminen, omat, henkilökohtaiset uudet kokemukset ja yksityisyrittäjyys ovat kaikki kaikessa. Hän kuitenkin halusi minut, joten hän hyväksyi toiveeni lapsista siis heti.
Ensimmäistämme teimme pitkään, yli kaksi vuotta. Tutkimuksissa paljastui miehen huomattavasti heikentynyt hedelmällisyys. Minä itkin, surin ja olin epätoivoinen. Mies ei jakanut tuskaani, sillä hänellä oli jo lapsia eikä hän pystynyt käsittämään suruani. Hänen mukaansa tärppää sitten, kun on sen aika. Yhdessä miehen kanssa tuskin vietimme aikaa muuloin kuin tärppipäivinä, muuten molemmat olivat kiinni omissa töissään ja menoissaan. Mies oli myös sitä mieltä, että olen liian raskasta seuraa ja hakikin parempaa. Minä hyväksyin ja yritin antaa anteeksi syrjähypyt syytellen itseäni, olenhan vain surullinen vauvakuumeilija, joka ei koskaan vauvaa saa...
Mies uskoi, että vielä onnistutaan ja lupasi tuon tuostakin kaiken parantuvan myös meidän välillämme, kun vauva viimein syntyy. Eräänä päivänä olinkin viimein raskaana ja elin siihenastisen elämäni hienoimmat 9 kuukautta. Mies tosin jätti minut odotuksineni yksin, sillä olin jälleen raskasta seuraa, halusin nimittäin selvyyden siihen, aikooko mies jatkaa omien polkujen tallaamista vaiko aikooko hän todella jakaa arkeaan meidän kanssamme lapsen synnyttyä. Miehen mielestä moiset kysymykset olivat turhia eikä hän jaksanut minua kuunnella, vaan meni omia menojaan...
Vauvan syntymäpäivä oli elämäni hienoin ja sen jälkeen olen käytännössä yksinhuoltajana hoitanut hänet. Meidän arkemme on onnellista, ainoastaan miehen täyttymättömät lupaukset surettavat ja hänen ilmaantuessaan paikalle on minulla suuri työ itkun pidättämisessä. Miehen mielestä edelleen kuulumme yhteen, enkä saisi tavata ketään muita. Mies hoitaa lasta välillä tunnin-pari ja muutaman yön on pojan kanssa nukkunut, jotta minä saisin levätä. Muuten mies menee ja tulee miten sattuu ja hänen mukaansa on luonnollista, että tämän hyväksyn.
Kaikesta huolimatta haaveilen toisesta lapsesta. Mies on sitä mieltä, ettei kukaan muu saa olla lasteni isä kuin hän. Hänen mielestään kaikki on hyvin ja minun on tähän tyytyminen. Mies sanoo rakastavansa minua ja haluavansa perhettä kanssani. Perusteluna halulleen on se, ettei hän halua menettää minua. Minua surettaa jo valmiiksi se pitkä tie, joka suurella todennäköisyydellä edessä on, mikäli tämän miehen kanssa lasta alkaisimme yrittää, sillä edelleenkin hänen sekä konkreettiset siemennestearvonsa että henkisetkin arvonsa lasten ja perheen suhteen ovat heikot...Yhden lapsen kanssa tällaisessa käytännössä yksinhuoltajatilanteessa pärjään, mutta kahden vaippaikäisen kanssa olisi varmaan jo hankalampaa, jos toinen ei koskaan olisi auttamassa käytännön asioissa.
Haluaisin lisää lapsia, mutta en tämän miehen kanssa. Mies ei kuitenkaan halua luopua minusta...
Kuulostaa kai yksinkertaiselta, minun pitäisi lähteä ja jättää tämä mies, kun en ole onnellinen. Kuitenkin kun toinen on täysin sitä mieltä, että kaikki on kunnossa, eikä mistään tarvitse keskustella on helppo syyllistyä ja alkaa miettiä, että minä olenkin syypää kaikkeen. Jos lopetan haaveilun sisaruksista pojallemme, olen kiltisti, en valita ja luovun omista toiveistani, niin varmasti kaikki kääntyy hyväksi...
Ensimmäistämme teimme pitkään, yli kaksi vuotta. Tutkimuksissa paljastui miehen huomattavasti heikentynyt hedelmällisyys. Minä itkin, surin ja olin epätoivoinen. Mies ei jakanut tuskaani, sillä hänellä oli jo lapsia eikä hän pystynyt käsittämään suruani. Hänen mukaansa tärppää sitten, kun on sen aika. Yhdessä miehen kanssa tuskin vietimme aikaa muuloin kuin tärppipäivinä, muuten molemmat olivat kiinni omissa töissään ja menoissaan. Mies oli myös sitä mieltä, että olen liian raskasta seuraa ja hakikin parempaa. Minä hyväksyin ja yritin antaa anteeksi syrjähypyt syytellen itseäni, olenhan vain surullinen vauvakuumeilija, joka ei koskaan vauvaa saa...
Mies uskoi, että vielä onnistutaan ja lupasi tuon tuostakin kaiken parantuvan myös meidän välillämme, kun vauva viimein syntyy. Eräänä päivänä olinkin viimein raskaana ja elin siihenastisen elämäni hienoimmat 9 kuukautta. Mies tosin jätti minut odotuksineni yksin, sillä olin jälleen raskasta seuraa, halusin nimittäin selvyyden siihen, aikooko mies jatkaa omien polkujen tallaamista vaiko aikooko hän todella jakaa arkeaan meidän kanssamme lapsen synnyttyä. Miehen mielestä moiset kysymykset olivat turhia eikä hän jaksanut minua kuunnella, vaan meni omia menojaan...
Vauvan syntymäpäivä oli elämäni hienoin ja sen jälkeen olen käytännössä yksinhuoltajana hoitanut hänet. Meidän arkemme on onnellista, ainoastaan miehen täyttymättömät lupaukset surettavat ja hänen ilmaantuessaan paikalle on minulla suuri työ itkun pidättämisessä. Miehen mielestä edelleen kuulumme yhteen, enkä saisi tavata ketään muita. Mies hoitaa lasta välillä tunnin-pari ja muutaman yön on pojan kanssa nukkunut, jotta minä saisin levätä. Muuten mies menee ja tulee miten sattuu ja hänen mukaansa on luonnollista, että tämän hyväksyn.
Kaikesta huolimatta haaveilen toisesta lapsesta. Mies on sitä mieltä, ettei kukaan muu saa olla lasteni isä kuin hän. Hänen mielestään kaikki on hyvin ja minun on tähän tyytyminen. Mies sanoo rakastavansa minua ja haluavansa perhettä kanssani. Perusteluna halulleen on se, ettei hän halua menettää minua. Minua surettaa jo valmiiksi se pitkä tie, joka suurella todennäköisyydellä edessä on, mikäli tämän miehen kanssa lasta alkaisimme yrittää, sillä edelleenkin hänen sekä konkreettiset siemennestearvonsa että henkisetkin arvonsa lasten ja perheen suhteen ovat heikot...Yhden lapsen kanssa tällaisessa käytännössä yksinhuoltajatilanteessa pärjään, mutta kahden vaippaikäisen kanssa olisi varmaan jo hankalampaa, jos toinen ei koskaan olisi auttamassa käytännön asioissa.
Haluaisin lisää lapsia, mutta en tämän miehen kanssa. Mies ei kuitenkaan halua luopua minusta...
Kuulostaa kai yksinkertaiselta, minun pitäisi lähteä ja jättää tämä mies, kun en ole onnellinen. Kuitenkin kun toinen on täysin sitä mieltä, että kaikki on kunnossa, eikä mistään tarvitse keskustella on helppo syyllistyä ja alkaa miettiä, että minä olenkin syypää kaikkeen. Jos lopetan haaveilun sisaruksista pojallemme, olen kiltisti, en valita ja luovun omista toiveistani, niin varmasti kaikki kääntyy hyväksi...
Vastaukset 5
Vanhimmat
Et ole mikään kynnysmatto, vaan oikea ihminen oikeuksineen. Ei ketään voi muuttaa vasten tahtoaan, joten tilanne ei teillä muuttune. Jaksatko tosiaan sen? Oman elämän uhraaminen ei auta, tiedän sen 7 vuoden kokemuksella. Onneksi sain erottua. Elämä ei eroon lopu, vaan jatkuu omanasi. Vaikutat kovin masentuneelta -ja syystä. En osaa neuvoa, mistä hakisit apua, kenties neuvolasta tai terveyskeskukseta. Toivon sinulle kaikkea hyvää.
olen ollut samanlaisessa tilanteessa joskus, silloin kun en ollut onnellinen. sama tilanne oli suhteessa tunnepuolella, lasta meillä ei ollut. elin tämän miehen kanssa vain siksi, että hän sai minut tuntemaan syyllisyyttä kun halusin erota. aina siinä vaiheessa kun olin häntä (avoimesti) jättämässä, hän todisteli ja selitti miten onnellisia me olemme, rakastamme toisiamme ja niin edelleen. minä en kuitenkaan rakastanut. aina välillä kuvittelin niin, mutta se ei ollut totta. HALUSIN rakastaa häntä, säälistä. toivoin ja välillä uskoinkin että voisin elää elämäni hänen kanssaan onnellisena. kuitenkin koko ajan sydämmessäni toivoin, että saisin jätettyä hänet eikä hän enää onnistuisi puhuttamaan minua takaisin. no, sitten se onnistui. jätin hänet enkä ottanut takaisin. vielä varmuuden vuoksi vaihdoin maisemiakin joksikin aikaa. joitakin kuukausia kului aikaa. olimme puhelimessa päivittäin ja tämä mies vaan yritti minua palaamaan luokseen. se oli todella raskasta aikaa, mutta parempaa kuin niinä vuosina jotka vietin hänen kanssaan. mies huomasi etten aio palata. niinpä sitten, mene ja tiedä oliko kyseessä itsemurha vai onnettomuus.
kerron tämän siksi, että tahdon sinun kokevan parempaa! älä anna sen henkisen tuskan pitää sinua siteissään, vaan mene ja elä oma elämäsi! pärjäät lapsesi kanssa hienosti ja voit tarjota hänelle ihanan lapsuuden. se on tärkeämpää kuin se, että mielytät miestäsi jäämällä hänelle kotiapulaiseksi. hänkin elää omaa elämääsi, elä sinäkin! ihan totta, tiedät varmasti tämän tunteen jota yritän sinulle nyt kuvata; eikö huulillesi nouse hymy, kun ajattelet että eläisit elämääsi vain lapsesi kanssa? eikö tunnu ihan kesältä, vapaalta ja rauhalliselta, kun ajattelet ettei sinun tarvitse enää murehtia miehesi perään? jos kaikki keinot on käytetty, olette asiasta puhuneet ja olet häntä pyytänyt muuttumaan niin ei se siitä parane. tottakai miehesi tahtoo pitää sinut! ajattele nyt itsekkin! kotona vaimo ja lapsi. vaimo pitää huolen kodista ja minä saan rillutella! yleensä en neuvo ihmisiä eroamaan, mutta tämä kirjoituksesi herätti minussa ne samat ahdistavat tunteet "entisestä elämästäni".
älä vaan ala enää toista lasta tekemään! tiedostat sen itsekkin. toivot ilmeisesti kuitenkin, että joku sanoisi "joo, tee toinen lapsi ja elämäsi muuttuu". tuskin kuitenkaan kukaan kehottaa sinua toimimaan niin. voit saada lapsellesi sisaruksia jonkun toisenlaisen miehen kanssa. se kuitenkin edellyttää että lähdet. ja eihän sitä tiedä vaikka asumuseron jälkeen miehesi ymmärtäisi laittaa asvomaailmaansa parempaan järjestykseen ja voisitte vielä palata yhteen. mutta nyt anna lapsesi nauttia lapsuudestaan! kenenkään ei ole hyvä kasvaa äidin kanssa joka ahdistuu miehen läsnäolosta. lapsi kyllä vaistoaa!
Mieti tarkkaan, mikä on parasta lapsellesi ja sinulle! Jos olet keskustellut vakavasti miehesi kanssa tästä asiasta ja muutosta ei ole tullut, niin lähteminen taitaa olla ainoa ratkaisu! Näiden tietojen perusteella toista lasta ei kannattaisi harkita tämän miehen kanssa.Ei varmasti moni muukaan mies halua luopua "kotipiiasta", joka pitää kodin kunnossa, laittaa ruoan ja "hoitaa miestäkin", silti saa tehdä itse mitä lystää ja kenen kanssa haluaa. Vaikea on uskoa, että useasti pettänyt ei jatkaisi sitä rataa tulevaisuudessakin! Oletko sinä ja lapsesi siis onnellisia tämän miehen kanssa? Varmasti pärjäät ilman tätä miestä, taitaisi elämä helpottua vain, kun jätät tämän "aikuisen lapsen" rilluttelemaan itsekseen!
Hyvää jatkoa sinulle ja lapsellesi!
..luovu omista haaveistasi miehen takia.. Älä koskaan ala syyllistää itsäsi tuollaisessa tilanteessa. Sinun ei missään nimessä mielestäni pitäisi alistua vain miehesi tahdon alle! Asia saattaisi olla eri, jos olisit edes kerran kirjoituksessa sanonut rakastavasi tätä miestä.. Mutta kun kyse ei näytä olevan kuin miehesi harhakuvitelmasta, että kaikki on hyvin. Herää rakas ihminen! Niin ei selvästikkään ole. Jos kyseessä olisi nainen joka ei hoitaisi lastaan vaan jättäisi sen miehensä hoidettavaksi ja itse huitelisi ties missä olisi tälläkin kirjoituksella monta vihaista ja haukkuvaa vastausta. Se kertoo siis siitä, ettei tuollainen ole oikein. Ei mies voi väittää haluavansa perhettä jos ei millään tavalla konkreettisesti osoita sitä...! Hänen olisi pitänyt alun alkaenkin olla sinun tukenasi vaikeina aikoina jos kerran rakastaa sinua niin paljon kuin väittää. Hän haluaisi myös sinun onneasi jos todella välittäisi sinusta niin paljon kuin väittää. Jospa hän onkin vain riippuvainen sinusta.? Ei osaakkaan kuvitella elämäänsä ilman sinua..
Teidän pitäisi mielestäni yrittää keskustella asiasta niinkuin aikuiset ihmiset, eikä niin, että sinä vain alistut miehesi sanoille ja tahdoille. Kuuntele sydäntäsi ja ajattele myös pikkuistasi jolla voisi olla edessä parempikin tulevaisuus...?
Kuulostaa siltä että miehesi on täysi idiootti, keskenkasvuinen nulikka - itsekäs hyypiö! Mitä katselet tuollaista miestä, nyt jos siihen jäät olet siinä loppuikäsi! On kuule maailmassa tarjolla paljon parempiakin ja aikuisempia miehiä. Muista että lapselle paras kasvualusta on onnellinen ja tasapainoinen parisuhde vanhempien välillä, onko teillä sitä tarjota ja antaa malli jälkikasvulle. Kun lukee tuon viimeisen lauseen kirjoituksestasi, mieti sitä hiljaa mielessäsi onko se sitä mitä elämältäsi haluat...