Kaipaisin neuvoja ja vertaistukea toisilta äideiltä...ongelma on tämä:
Poikani on 1,5-vuotias, ja aina ollut tempperamenttinen (skorpioni-luonne,)näyttää tunteensa voimakkaasti, mutta yleisesti kuitenkin on kiltti ja rauhallinen, varsinkin jos on vieraita tai ollaan liikenteessä. Lapsi on kuitenkin jonkin aikaa ollut todella lyhytpinnainen, ja heti jos ei saa haluamaansa, alkaa kitinä tai kiukkuaminen. Osaan mielestäni suhteellisen hyvin hoitaa nämä pienemmät ongelmat, mutta nyt todella pulmalliseksi on osoittanut raivokohtaukset. Niitä on ollut ehkä 4 viimeisen kahden viikon sisällä. Ja joka kerta illansuussa (18-19) kun pitäisi ulkoa tulla takaisin sisälle ja iltapalalle.
Poika aloittaa kiukkuamisen jo kun tajuaa, että sisälle pitäisi mennä, ja kun sisälle päästään, on raivokohtaus väistämätön. Hän puree, lyö, repii minua hiuksista. Pureminen on kaikista pahinta. Hän puree minua, ja jos ei otetta jostain saa, puree itseään kädestä, rättiä, tavaroita, mitä tahansa osuu ulottuville. Lapsi itkee ja huutaa hysteerisenä räkä valuen, joskus jopa oksentaa huutonsa keskellä, ja vaikuttaa oikeasti siltä, että hän haluaa minua satuttaa. Häntä on todella vaikea saada mitenkään rauhoittumaan. Ei auta hämäys, leikki, rauhottelu, yksin jättäminen (matkasänkyyn olohuoneessa, joka toimii leikkikehänä ja turvapaikkana), ei vesi, ei tutti, ei välittämättä jättäminen tai muut kikat.
Lapsi on välillä ehkä väsynyt, mutta nukkuu kuitenkin 12-tuntisia öitä heräämättä, ja yhdet tai kahdet hyvät päikkärit, eli ei nyt ihan pelkästä väsymyksestä luulisi johtuvan. Kahdestaan minun kanssa viettää suurimman osan päivästä, koska isä on paljon töissä. Mieheni ei aluksi uskonut, että meidän enkeli voisi olla sellainen, mutta nyt on hänkin pari kertaa nähnyt raivokohtauksen, ja oli kieltämättä järkyttynyt. Tosin hänen ratkaisunsa oli jättää poika kanssani rauhoittumaan ja itse lähteä takaisin töihin. Tänäänkin tunti meni rauhoittuessa ja senkin jälkeen minun piti sanojani ja tekojani varoa, ettei raivokohtaus uusiudu.
Lapsi rimpuilee sylissä ja yrittää purra, ja pelkään, että hän tippuu kun koitan välttää puremista. Jos laitan lapsen maahan, hän roikkuu minussa kiinni, enkä voi lähteä kauemmaskaan, koska hän todennäköisimmin heittäytyisi kivilattialle ja satuttaisi itsensä. Pelkään, että lapsi satuttaa itseään, hampaitaan , ja yhtä paljon pelkään, että hän pääsee puremaan minua. Muutaman kerran hän on purrut minua käsistä, sormista, olkapäästä niin, että veri on valunut. Tuntuu niin kamalalta pelätä omaa 1,5-vuotiasta pienokaista, nimenomaan siksi, että hän puree. Se sattuu oikeasti ja sekin satuttaa, että hän haluaa purra minua.
Uhmaikä on jo todennäköisesti alkanut siinä vuoden täytettyään, ainakin omaa tahtoa ja tottelemattomuutta on siinä vaiheessa alkanut eniten esiintymään. Kotona meillä on rauhallista, emme mieheni kanssa riitele tms, koitan ainakin kerran päivässä päästä ulos lapsen kanssa ja jos ei nyt leikkipuistoon mennä, niin kauppaan ainakin, josta poika pitää. Ainoastaan, että kaupasta tullessa lapsi pitää kantaa autosta kotiin sisälle, koska jos hänen antaa kävellä, hän ei suostu sisälle menemään ja raivokohtaus alkaa taas.
Kuten sanoin, lapsi on todella iloinen, reipas ja suloinen, mutta nyt on muutama raivokohtaus saanut minut hämilleni ja osaksi kauhunkin valtaan, enkä tiedä, miten suhtautua tähän tai millä saisin kahtaukset estettyä tai rauhoitettua. Neuvola on 3 vkon päästä ja toki sieltä kysyn neuvoa, mutta haluaisin mielelläni kuulla teidän kokemuksianne ja neuvoja tällaisista tilanteista, jos osaatte auttaa!
Varmaan jotain jäi kertomatta, mutta kysykää niin koitan tähdentää...
Kiitos paljon jo etukäteen!
Muilla raivopäälapsia?
pihalla.. :(
161229
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 16
Vanhimmat
on "raivopäälapsia",meillä nuorempi poika oli samanlainen. Pureminen oli pahinta, puri sisaruksiaan aina kun voi. Tarkalleen en muista kuinka kauan vaihe kesti, joka kerta napakasti kiellettiin. Huutamiseen ei auttanut mikään joten annoin raivota ja katsoin ettei telo itseään. Ihmettelin aina kuinka pieni lapsi voi huutaa noin hysteerisesti. Kokeile olla huomioimatta kun raivo alkaa.
Meillä myös skorppari, vaikea käsitellä vauvasta saakka, erittäin herkkä suuttumaan ja on sitä vieläkin, vaikka on jo 11 v. 1,5 -vuotias on tosi pieni vielä ymmärtämään, mutta napakka kieltäminen on silti se paras keino. Sylihoito myös voisi ehkä vielä parempi, siinä pidetään tiukasti sylissä ja annetaan lapsen rauhassa ja turvallisen aikuisen sylissä raivota, ja pois pääsee vasta kunnes rauhoittuu. Aikuisen on pysyttävä rauhallisena ja estettävä kaikki lyömiset ja puremiset, se edellyttää käsistäkin kiinnipitoa. Poikasi pelästyy raivoaan todennäköisesti itsekin, siksi en jättäisi yksin. Ja myös sen isän on otettava asia vakavasti, eikä hän saa paeta töihinsä! Huomioni kiinnittyi muutamaan lauseeseen. Käyttäydytkö itse siten, että suorastaan varot ja välttelet tilanteita, joissa raivo voi alkaa? Älä välttele, vaan ole aivan normaalisti, ja jos tilanne alkaa, sitten toimi. Lapsen tulee tässä tapauksessa sopeutua aikuisten määrittelemään perheen rytmiin, eikä niinpäin, että perhe kulkee varpaillaan lapsen käytöksen tähden, ettei kohtausta tulisi. Sillä tavoin toimien teillä on siellä kohta lapsityranni. Toinen asia oli se, että sanot koko ajan keksiväsi viihdykettä ja virikettä. En tekisi sitäkään koko ajan. Lapsen täytyy myös oppia tekemään asioita itsekseen, vaikka tässä on otettava lapsen ikä huomioon.
Täytyy vielä petrata tuota raivareiden hillitsemistä. Tämä oli sen verran uusi juttu, etten tiennyt miten toimia, tuli ensimmäisenkin kerran hieman puskan takaa ja pääsi yllättämään. Onhan tuo tempperamenttia aina näyttänyt, muttei tässä mittakaavassa lainkaan. Nyt tuntuu, että pikkukaveri hikeentyy pienestäkin kiellosta ja torumisesta. Tosiaan, näitä on nyt parin vkon sisään neljä raivaria sattunut, ja huomasin joka kerta, että se liittyy pihalta sisään tulemiseen. Jotain merkkejä siihen suuntaan on jo aiemmin ollut esim juuri autoilemasta tullessa. Siksi olen ottanut tavaksi kantaa lapsen autosta suoraan sisälle. Siinä mielessä välttelen kyllä mahdollista raivaria, eli jos tilanteen pystyy kiertämään normaalilla toiminnalla, niin ehkä se sitten kannattaa. Eilen kun sain lapsen rauhoittumaan, huomasin kyllä, että varoin hieman, jotta poika pysyisi rauhallisena, iltapala kun piti vielä saada syötettyä...kaipa kokemus tässäkin asiassa tekee viisaammaksi jatkossa. En toki koko aikaa ole viihdyttämässä häntä, vaikka hän epäilemättä niin haluaisikin. Luulen, että välillä poika on pelkästään jo pitkästynytkin, koska minulla valitettavasti on kotona paaaaaljoooon muutakin hommaa päivittäin. Hän ei kovin kauaa viihdy itsekseen ja haluaa syliin aina kun minun pitäisi jotain tehdä. Kieltämättä meidän lelutilannekin on aika mielikuvitukseton, ei paljoa ole ollut vauvaiän jälkeen varaa ostella kehittävämpiä leluja. Jos se nyt siitäkään kiikastaa. Tämä lahkeessaroikkuminenkin alkoi siinä vuoden täytettyään. Isälle olen jo pitänyt puhuttelua siitä, että meidän on vedettävä samasta köydestä ja noudatettava samoja sääntöjä ja voimakkaammin pidettävä rajoista kiinni. Välillä on kyllä todella turhauttavaa, kun isä harvoin ehtii poikansa kanssa leikkimään, niin silloin tupataan niistä säännöistä lipsumaan. Noh, täytyy jatkaa miehenkin kasvatusta. On se jännä huomata, miten paljon tulta ja tappuraa noin pieni ihminen saa aikaiseksi. Noh, jospa pikkuhiljaa nämäkin tilaneet sais helpommin hoidetta, mutta kyllä sitä kieltämättä toivon, että tämä vaihe menisi pian ohi! Kiitos paljon vastauksestasi:)
iässä, teidän lapselle rupesi kehittymään oma tahto.. Kyse ei ole silloin vielä uhmaiästä. Arvelisin että nyt teillä rupeaa näkymään ensimmäiset "uhma oireet". Joten varaudu että sitä kestää hetken aikaa.. Ja varaudu myös siihen, etteivät nämä ole viimeiset "ongelmat" lapsen kanssa, tämä on vasta alkusoittoa kaikille tuleville.. Huhu huh, sanon minä.. ei ole äitinä helppoa! Kiellä johdonmukaisesti lasta, sinä päätät mitä tehdään. Toisekseen, älä tieten tahtoen yritä jokaista raivokohtausta estää. Lapsesi oppii vain käyttämään tilannetta hyväkseen, ja kohta te vanhemmat hypitte jokaisen lapsen oikun mukaan.. eli siis lapsi saa vallan päättää mitä tehdään! Eli teettekö niin kuin eräs isä? Hän myöhästyi pahan kerran töistä.. No sitähän tapahtuu kaikille joskus! Mutta syy oli tällä kertaa se, että yön aikana oli satanut ensilumi, ja sää oli aamulla kamala. Isä kyllä oli edellisenä päivänä koittanut laittaa talvirenkaat autoon, tietoisena tulevasta myräkästä, mutta renkaat jäivät vaihtamatta koska perheen pikku enkeli ei antanut isän niitä vaihtaa!!! Kun teillä tuo raivari alkaa, ota lapsi tiukasti syliin.. siinä pidetään niin kauan kunnes lapsi rauhoittuu, tehokas ja helppo keino. Muutamalla ekalla kerralla rauhoittumiseen menee hetki kauemmin, mutta pian lapsi oppii mistä on kyse ja kohtaus menee nopeammin ohi. Älkää jättäkö lasta yksin tuossa tilanteessa, sen ikäinen ei kuitenkaan ymmärrä itsekkään mistä on kysymys kun on kiukun vallassa. Kun pysytte lähellä, välitätte tiedon lapselle että hyväksytte hänet myös huonoina hetkinä.
Kiitos sinullekin viestistäsi! Juu, ei tämä aina niin ruusuista ole tämä lapsen kasvatus. Aiemmin aika hyvin olen antanut kiukuta rauhassa jos olen kieltänyt tai estänyt tekemästä jotain, eli en siis ole sen enempää varonut eri tilanteita. Nyt vaan on päässyt nää raivarikohtaukset yllättämään. Olen lukenut eri lähteistä paljonkin neuvoja tällaisten tilanteiden varalle, mutta kumma kyllä sitä meni itsekin niin pihalle, ettei varmaan kaikkea muistanutkaan. Sylissä koitin eilenkin pitää, mutta tosiaan puremista on siinä vaikea estää. Tosin laiton pyyhkeen meidän väliimme ja se otti puremat vatsaan minun sijastani. Itse en ole mikään isokokoinen (157cm/47kg), joten alkaa olla hieman vaikea rimpuilevaa jötkälettä väkisin pitää sylissä... täytyy kokeilla vaikka sohvalla seuraavaksi, ettei pääse ainakaan tippumaan. Toivon kuitenkin, ettei tällainen ainakaan yleistyisi meidän perheessä. Alkaa se omakin pinna jossain vaiheessa taas lyhentymään, vaikka se onkin kiitettävästi jo pidentynyt. Kaipa tässä vaan kärsivällisesti pitää yrittää sinnitellä. Kiitos neuvoistasi.
raivopään kiinnipidosta.. Voimia vaatii kyllä jonku verran. Helpottaa kun oppii oikean kiinnipito taktiikan, eli kannattaa ottaa myös jaloilla lapsesta kiini, eli kietoa jalat ristiin lapsen ympärille. Käsistä kannattaa ottaa nii, että sekä lapsen ja sinun kädet menevät ristikkäin.. (Vähän vaikea selittää) ja siis lapsi sylissä selkä sinua vasten. Otteesta saa niin tiukan, että lapsi ei pääse puremaan. Toinen vaihtoehto on "istua" lapsen jalkojen päälle kun lapsi makaa selällään lattialla, sekä ottaa käsistä tiukasti ja pitää lattiaa vasten.. Sylittäminen lopetetaan vasta sitten kun lapsi on oikeasti lopettanut kiukkuamisen, lapsi muuttuu väsyneen oloiseksi ja rauhoittuu. Jos meinaa vielä jatkaa uudelleen kiukkuamista, aloitetaan sylitys taas alusta. Muista myös, että kun lapsi rauhoittuu niin hölläät aina otetta! Olen saman kokoinen kuin sinä.. pari kiloa enemmän.. joudun käyttämään melko usein vieläkin 9v poikaan.. voimia!
No juu, kyllä siinä taisi hiki valua niin äidiltä kuin pojaltakin, kun näitä "istuntoja" pidettiin, mutta meillä ne loppuivat jotakuinkin koulun alettua. Hyvä niin, koska ei siinä olisi enää kenenkään fysiikka kestänyt. Raivoaa poika vieläkin, mutta nyt on helppo määrätä sanktioita, jos rupeaa tavarat lentelemään ja ovet paukkumaan. Silloin napsahtaa armotta joku ikävä juttu, joka poikaa harmittaa sekin, mutta hän on kyllä selkeästi oppinut kontrolloimaan käytöstään, jos joku saavutettu etu uhkaa sen takia lähteä. Eli pitkä tie on kuljettavana, kun näitä raivopäitä luotsataan eteenpäin :)
Meillä oli 2-3,5 vuotiaana pojalla samoja oireita. Sai aivan kauheita raivareita ja pakko oli juuri tuoolla "sitomis-otteella" pitää sylissä. samalla jutella rauhalliseti, niin lapsi ymmärtää että kaikki on hyvin. Hermojahan se kyllä kysyy ;)
Usein kiukunpuuska päättyi nukahtamiseen, mutta sylissä joutui pitämään 20 minuutista aina 2 tuntiin asti. Raivokohtaukset loppuivat kuin seinään, yhtä yllättäen kuin olivat aklkaneetkin siinä hiukan yli 3,5 vuotiaana.
Nyt poika on 9 pian 10 ja moisista kiukunpuuskista ei tietoakaan. kiukuttelee kyllä, mutta ihan "normaalisti"
Koitahan jaksaa, ja muista se oma mielentila säilyttää tyynenä vaikeuksista huolimatta.
Ensiksikin - lapsesi EI HALUA SATUTTAA SINUA! Hän ei osaa vielä hallita omaa raivoaan ja kiukkuaan ja on itsekin kauhistunut omista reaktioistaan. Älä vaan missään nimessä kuvittele, että hän raivoaa tahallaan. Nyt on sinun tehtäväsi opettaa, miten kiukkua tulee hallita. Rauhoittelet ja sanot, että kaikki järjestyy ja kiukusta pääsee yli - kohta tulee parempi olo. ÄLÄ MISSÄÄN NIMESSÄ ANNA LAPSESI SATUTTAA ITSEÄSI TAI MUITA! Pidä lapsesta kiinni tiukasti, mutta satuttamatta, mutta tee hyvin selväksi se, että toisia ei saa satuttaa! Kiukutella saa, itkeä saa, huutaakin saa, mutta ei lyödä, potkia, purra jne... Ja yrität koko ajan itse muistaa, että lapsi ei kiukuttele pahuuttaan. Hänellä on itsekin paha olla ja hän purkaa pahaa oloaan. Yritä pysyä rauhallisena, mutta päättäväisenä. Tuokin vaihe menee ohi ja edessä on hetkeksi seesteisempi kausi ennen kolmen vuoden uhmaa :-)!
Kiitos sinullekin! Kyllähän minä nyt itsekin asiaa ajateltuani ymmärrän, ettei lapsi HALUA satuttaa, mutta kieltämättä se vaan tuntui niin järkyttävälle kun ensi kertaa näin kävi. Ei se näköjään äitinä olo aina niin herkkua ole. Ja apua, onko vielä joku kolmen vuodenkin uhma...???!!! No, toivottavasti sitten teininä on hieman rauhallisempi... :)
Meillä siis nyt kolme vuotias, mutta raivarit ovat kovin tuttuja täälläkin. Alkoi saamaan niitä myös puolentoista vuoden iässä, tai tuolloin taisivat mennä raivoisammiksi. Meillä on kovasti auttanut tunteiden nimeäminen, eli kun lapsi aloittaa jo sen kiukun niin juttelee lapselle " tiedän, että sinua harmittaa sisääntulo, mutta kohta on iltapala-aika" tms. Nykyisin osaa jo nimetä asioita, joista tulee paha mieli tai millaisista asioista on iloinen. Jaksamisia sinne :)
Älä missään nimessä tuudittaudu siihen ajatukseen, että teini-ikä olisi hieman rauhallisempi, siinä voi käydä just päinvastoin...
hyviä vastauksia, mutta sen vielä sanon, että 1,5v. ei vielä osaa ymmärtää, että toista sattuu. Hän ei siis halua sinua satuttaa, eikä ymmärrä niin tekevänsä. Kuten muutkin ovat sanoneet, on vain niin raivon vallassa, ettei muuten osaa pahaa oloaan ilmaista. Sinun tulee opettaa lapsellesi, kuinka pahaa oloa voi purkaa muilla tavoin, kuten juuri itkemällä tai huutamalla. Helpommin sanottu kuin tehty tietenkin. Ja komppaan vielä muita: Älä missään nimessä kävele varpaillaan, jotta raivareita ei tulisi. Anna pojan itse kävellä autosta kotiin jne. Lapsi kaipaa rajoja ja kieltoja, vaikka ei aina itse sitä tajuisikaan. Lisäksi sanoisin, että jos kohtaukset lisääntyvät ja pysyvät noin rajuina (eli lapsi puree sinulle verta vuotavia haavoja jne), niin pyytäisin neuvolasta lähetettä perheneuvolaan tai psykologille. Ihan vain siksi, että joskus kauan kestävänä tuollaiset raivokohtaukset eivät olekaan enää ihan normaaleja, ja voit tarvita ulkopuolista apua pojan avuksi. Korostan nyt vielä, että raivokohtaukset ovat normaaleja tiettyyn pisteeseen asti.
että lopussa se kiitos seisoo. Meillä raivottiin 1,5v-12v iässä välillä päivittäin, välillä viikoittain. Matkasänky oli meilläkin käytössä rauhoitteluun (lähinnä siihen että rauhoituin itse). Lapseenhan saisi koskea vasta kun on itse rauhallinen, poikkeuksena tilanteet joissa muut ovat vaarassa. Suositellut kiinnipito-otteet tehosi 6-vuotiaaksi ja sen jälkeen piti olla kovemmat otteet. Jälkeenpäin (poika nyt 15v) ollaan keskusteltu siitä mitä muistoja niistä tilanteista on jäänyt. Pahimpana on jäänyt se kun koulussa tarvittiin monta aikuista pitämään kiinni. Nyt viisaampana eristäisin raivoavan lapsen mutta niin että hän tietäisi koko ajan jonkun olevan lähellä. Ja ottaisin syliin kun hän on rauhoittunut. Kaikesta huolimatta meillä on nyt ollut yli kaksi vuotta rauhallinen, avulias, kohtelias ja muutenkin muut huomioonottava murkku joka osaa kertoa mieltään painavat asiat ilman minkäännäköistä raivoamista. En edes muista milloin hän olisi viimeksi korottanut ääntään tai uhmannut. Eikä se todellakaan tarkoita etteikö hänellä olisi omaa tahtoa, päinvastoin. Sitä riittää mutta kaikkien kauhun vuosien jälkeen hän osaa ilmaista sen paremmin kuin muut ikäisensä.
huomiotta.
se tepsii,ei se kauan jaksa yksin riehua.
Tuossa iässä lapsi alkaa tajuta että "ei ole samaa massaa kun äiti", eli se on ensimmäinen itsenäistymisen ikä. Se kuuluu normaaliin kehitykseen, toiset ovat vain enemmän tempperamenttisia kuin toiset lapset. Aikuinen on silloin lujilla, mutta jos tietää että näin kuuluu olla, niin ainakin turha itsensä syyttely vähenee; eli olenko osannut kasvattaa lastani riittävän hyvin?
Lapsi tarvitsee tuolloin rajoja koska hän on omien tunteittensa sekamelskassa ja hukassa itseltäänkin. Jos aikuinen kykenisi ohjaamaan lasta napakasti, mutta rauhallisena se antaisi lapselle turvallisuutta. Joskus lapsi on yksinkertaisesti pysäytettävä ottamalla napakasti syliin ja pidettävä siinä rimpuiluista huolimatta. Joskus voi tarvita apuvälineeksi vaikka peiton tai jotain mihin rimpuileva lapsi kääritään. Vasta kun lapsi on rauhoittunut päästetään hänet pois. Sen jälkeen rauhallinen keskustelukin saattaisi onnistua ja lapselle jäisi tunne että kun itse ei kykene eikä tiedä mitä haluaa, niin aikuinen on vahvempi ja pitää heikommasta huolta. Yritä jaksaa uskon että joskus voit olla ylpeä lapsestasi joka tietää mitä haluaa ja tietää olevansa turvallisen aikuisen hoivissa.