Oi ihana toukokuu

Kukka Viheriöivä laakso kertoi minulle kerran tarinan kuihtuvasta kukasta. Kukasta, joka kuihtui ennenkuin sen lehdet olivat auenneet, ennenkuin aurinko oli suudellut sen hentoa nuppua. Ja minä kuuntelin tarkkaan lehdon kuiskeita. Ja syvälle mieleeni painuivat laakson laulut kerran kuihtuneen kukan kehittymältömästä kauneudesta. Minä itkin sitä kuunnellessani, ja viheriöivä maa imi itseensä tippuvat kyyneleeni. Ja kun katselin elämää ympärilläni, niin näin, ettei tämä kukka ollut laadultaan ainoa. Minä näin nuoria, jotka kuten tämä kukka kuihtuivat, ennenkuin heidän sielunsa oli ehtinyt avautua jumalallisen auringon suudelmalle. Minä näin, kuinka nuoruuden hedelmä, pyhyyden jumalallinen into, imettiin tyhjäksi, jo ennenkuin se hedelmäksi oli kypsynyt. Ja jälelle jäi vain tyhjä kuori, joka kuten pääkallo irvisti jumalalliselle sielulle, kun tämä sittenkin koetti tyhjyydessä löytää elämää. Tämän minä näin, ja minä itkin. Mutta keskellä näitä kuihtuneita silmuja, näitä kuolleita sieluja, näin minä yhden kukan. Ja se kukka oli auennut. Ja se kukka oli ihana, sillä elon aurinko siinä kuvastui, jumalallinen henki siinä puhui. Ja minä itkin, mutta itkuni oli iloa. Keskellä näitä hahmoja, joiden olisi pitänyt olla ihmisiä, mutta jotka olivat ihmisen irvikuvia, näin minä enkelin. Ja tämä enkeli oli ihminen, sillä todellinen ihminen on jumalallinen sielu, todellinen ihminen on enkeli. Ja minä itkin, mutta itkuni oli riemua. Tämä ihana olento, jossa ihmisyys oli puhjennut kukkaansa, tämä ihana ihminen, jossa jumalallinen elämä puhui, hän lauloi jumalallisen rakkauden voimasta, hän lausui ikuisen totuuden sanoja, jotka olemukseni täyttivät kirkkaudelta ja mieleni onnella: Ja minä itkin, mutta itkuni oli autuutta. S. K