On paljon helpompaa rakastaa ihmistä, jolla ei ole odotuksia minua kohtaan. Inhoan ihmisiä, jotka kärttävät rakkauden tunnustuksia tai haluavat äkkiä sitoutua. Se tuntuu siltä, että he vain haluavat omistaa minut. Että heillä on haaveita, joita he haluavat toteuttaa, ja että minä olen väline siinä. Tukehdun sellaiseen. Haluan, että minut tunnetaan sellaisena kuin olen: niin hyvät kuin huonot puolenikin.
Inhoan teeskenneltyä romantiikkaa. Kun kaikki tehdään kuin jostain leffasta, ilman tunnetta, ilman intohimoa ja päähenkilöä näyttelee raha: materialla korvataan lämpö. Tämä on tyypillistä jos ei osaa lukea tilanteita tai ihmisiä tai jos ei osaa rakastaa. Lahjoja on toki kiva antaa ja saada, on kivaa jos joku vie syömään jne. , mutta liika on liikaa. Itse nautin arjesta: halauksista, suukoista, yhdessä olosta. En tarvitse sviittejä rakkauden ylläpitämiseen.
En pysty rakastamaan ihmistä, joka ei luota minuun. Pieni mustasukkaisuus on hellyttävää, mutta luottamuspula hajottaa tunteeni sirpaleiksi ja niitä on aika mahdotonta kerätä kasaan. Jos toinen näkee minut petturina, en näe enää rakkautta välillämme.
Haluan hengittää rakkautta, en tuottaa tai tehdä sitä. Se on kaunein lahja, jonka ihminen voi saada, sitä pitää vaalia, mutta sitä ei voi vangita. Viime aikoina olen häpeäkseni muuttunut liian kyyniseksi uskoakseni mihinkään tällaiseen ja kyynisyys kai tappaa rakkauden. Liian paljon ympärillä tehdään rakkautta: on satuhäitä, on hienoja omakotitaloja suojaamaan kulisseja, samppanjaa ja gourmet-ruokaa.
Toivottavasti voin silti jossakin vaiheessa sanoa uskovani rakkauteen. Rahan, materian ja seksintäyteisen kulttuurin aikana se on vain hurjan vaikeaa. Onneksi lapsuudessani saamani rakkaus kantaa läpi elämän ja voin sanoa olevani onnellinen :)
Inhoan teeskenneltyä romantiikkaa. Kun kaikki tehdään kuin jostain leffasta, ilman tunnetta, ilman intohimoa ja päähenkilöä näyttelee raha: materialla korvataan lämpö. Tämä on tyypillistä jos ei osaa lukea tilanteita tai ihmisiä tai jos ei osaa rakastaa. Lahjoja on toki kiva antaa ja saada, on kivaa jos joku vie syömään jne. , mutta liika on liikaa. Itse nautin arjesta: halauksista, suukoista, yhdessä olosta. En tarvitse sviittejä rakkauden ylläpitämiseen.
En pysty rakastamaan ihmistä, joka ei luota minuun. Pieni mustasukkaisuus on hellyttävää, mutta luottamuspula hajottaa tunteeni sirpaleiksi ja niitä on aika mahdotonta kerätä kasaan. Jos toinen näkee minut petturina, en näe enää rakkautta välillämme.
Haluan hengittää rakkautta, en tuottaa tai tehdä sitä. Se on kaunein lahja, jonka ihminen voi saada, sitä pitää vaalia, mutta sitä ei voi vangita. Viime aikoina olen häpeäkseni muuttunut liian kyyniseksi uskoakseni mihinkään tällaiseen ja kyynisyys kai tappaa rakkauden. Liian paljon ympärillä tehdään rakkautta: on satuhäitä, on hienoja omakotitaloja suojaamaan kulisseja, samppanjaa ja gourmet-ruokaa.
Toivottavasti voin silti jossakin vaiheessa sanoa uskovani rakkauteen. Rahan, materian ja seksintäyteisen kulttuurin aikana se on vain hurjan vaikeaa. Onneksi lapsuudessani saamani rakkaus kantaa läpi elämän ja voin sanoa olevani onnellinen :)
Vastaukset 1
Vanhimmat
ajatuksia kuin tässä kirjoituksessasi. Yksi kohta tuolla on vähän tulkinnanvarainen, joka ei aivan helposti aukea minulle. Jos joku pitää sinua petturina, niin tuskinpa hänkään sinua enää rakastaa, joten eiköhän asia ole ajautunut silloin karille. Jos se on väärinkäsitys eikä sitä selvitetä, niin siihenhän se sitten uppoaa. Tosin kirjoituksesi voi tarkoittaa niin monenlaista tilannetta, että sen voi ymmärtää aivan väärinkin. Luottamus on tärkeää, mutta se on kuitenkin mielestäni osittain ansaittava.
Olet todella onnellinen jos lähtökohtasi on ollut hyvä, toisin on sellaisilla, jotka joutuvat kokoamaan itsensä lapsuutensa sirpaleista.