Morjens!
Olen vuonna -90 syntynyt nuori neitonen ja seurustellut reilut kaksi vuotta poikaystäväni kanssa ja vuosi on asuttu yhdessä. Nyt olen raskaana 9 viikolla eikä tilanne ole helppo. Vaikein päätös ikinä.
Olen valmistunut lähihoitaja Helsingistä. Erikoistunut lapsiin ja nuoriin.
Minusta tuntuu pahalta lukea näitä juttuja. Todella pahalta. Rakastan lapsia, olen opiskellut heidän hoitoaan kolme vuotta. Hoidin tuttavaperheeni lapsia säännöllisesti 13-vuotiaasta alkaen. Minusta tuli ihanan pojan kummitäti 15-vuotiaana. Kaikki läheiseni luottavat minuun sadalla prosentilla. Olen enemmän kuin kiitollinen tästä tukiverkostosta, jotka uskovat ja luottavat minuun täysin.
Kaikki kannustavat. Poikaystäväni ei ihan tiedä mitä haluaa, mutta eräs ilta tuli kyynel silmässä minun luo ja sanoi että katuisi lopun elämänsä jos tämä kesken jätettäis.
Itsestäni en ole enää varma. Eikä mikään helpota. Olin aina ajatellut hankkivani lapset nuorena, mutta kun se kävi toteen, mikään ei tunnukaan helpolta. Ei se siinä, ettenkö uskoisi itseeni ja siihen että kantaisinko vastuun? Totta helvetissä. Olen koulumme ns. "kympin oppilas". Minulla on kehitysvammainen pikkuveli. Kaksi kummilasta. Alkoholisti-isoveli. Vastuun todellakin olen oppinut kantamaan. Rakastuin tähän pieneen möykkyyn mahassani ensimmäisen ultraäänen myötä.
Mutta en todella tiedä onko minusta tähän. Kannan toki vastuun, mutta kukaan ei osaa auttaa. Kaikki vaan uskoo toivoo ja luottaa. Paitsi itse itseensä.
Olen vuonna -90 syntynyt nuori neitonen ja seurustellut reilut kaksi vuotta poikaystäväni kanssa ja vuosi on asuttu yhdessä. Nyt olen raskaana 9 viikolla eikä tilanne ole helppo. Vaikein päätös ikinä.
Olen valmistunut lähihoitaja Helsingistä. Erikoistunut lapsiin ja nuoriin.
Minusta tuntuu pahalta lukea näitä juttuja. Todella pahalta. Rakastan lapsia, olen opiskellut heidän hoitoaan kolme vuotta. Hoidin tuttavaperheeni lapsia säännöllisesti 13-vuotiaasta alkaen. Minusta tuli ihanan pojan kummitäti 15-vuotiaana. Kaikki läheiseni luottavat minuun sadalla prosentilla. Olen enemmän kuin kiitollinen tästä tukiverkostosta, jotka uskovat ja luottavat minuun täysin.
Kaikki kannustavat. Poikaystäväni ei ihan tiedä mitä haluaa, mutta eräs ilta tuli kyynel silmässä minun luo ja sanoi että katuisi lopun elämänsä jos tämä kesken jätettäis.
Itsestäni en ole enää varma. Eikä mikään helpota. Olin aina ajatellut hankkivani lapset nuorena, mutta kun se kävi toteen, mikään ei tunnukaan helpolta. Ei se siinä, ettenkö uskoisi itseeni ja siihen että kantaisinko vastuun? Totta helvetissä. Olen koulumme ns. "kympin oppilas". Minulla on kehitysvammainen pikkuveli. Kaksi kummilasta. Alkoholisti-isoveli. Vastuun todellakin olen oppinut kantamaan. Rakastuin tähän pieneen möykkyyn mahassani ensimmäisen ultraäänen myötä.
Mutta en todella tiedä onko minusta tähän. Kannan toki vastuun, mutta kukaan ei osaa auttaa. Kaikki vaan uskoo toivoo ja luottaa. Paitsi itse itseensä.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Yleensä en jaksa kirjottaa näillä sivuilla mitään, mutta kun luin sinun viestisi halusin vähän kannustaa:) Olin itse samassa tilanteessa yli vuosi sitten tammikuussa kun tein ensimmäisen plussa testin, päätin melkein heti pitää lapsen ja ikää oli vajaat 17 vuotta( pelottavaa ). Poikaystäväni oli minua kolmisen vuotta vanhempi ja halusi myös lapsen. Minä tiesin että pystyn siihen vaikka epäilijöitä löytyi. Kun kauan odottettu poika syntyi rakastuin häneen välittömästi. Eikä sitä sidettä enää kukaan pystynyt rikkomaan, ei edes nämä epäilijät. En väitä että arki ei olisi pelkkää pumpulia nimittäin sitä se ei todellakaan ole. Arki on väsymyksen kanssa taistelua, ruuan laittoa, siivoamista, kaupassa käyntiä ja tämä sama toistuu aina seuraavana päivänä. Ja niinkun tiedätkin suurin osa ystävistä katoa ja ne jotka ei katoa soittaa kerran kuussa, mutta tietysti aina saa uusia! itsekkin olen tutustunut muihin nuoriin äiteihin. vertais tuki on paras tuki!
Suosittelen että pidät lapsen jos vain uskot että pystyt, se kasvattaa ihan helvetisti mutta ehkä se on ihan hyväksi! Itse olen onnellinen että pidin tuon ihanan tuhisian joka tuo päiviini valoa ja voin sanoa että kaiken tämän arjen keskellä kuitenkin olen ONNELLISEMPI kuin ennen raskauttani! mutta jos sinusta tuntuu että et pysty siihen niin..tiedät vaihtoendon! ajattele mikä on sinulla parasta älä muita!!
onnea jatkolle:D
Itse sain 18v iässä tietää odottavani. Ja ihan toivottukin oli. Mutta kun se plussa paukahti niin pää meni ihan sekaisin. Kaikki ajatukset suoraan sanottuna vilisi silmissä. Onko siihen sittenkään?
Mutta ajan myötä siihen tottui vähän liiankin hyvin (niin mies sanoi kun alkoi tavaraa ilmestymään hyvää vauhtia :))
En kyllä minäkään tainnut auttaa sinua. :/ Mutta hyvin se kuitenkin menee.
Moikka
Sain oman ekan lapseni ollessani vähän alle 19v. Synnytin 18v:na, joten siis teiniäiti kai(?), toivottu oli lapsi.....!
Ja IHAN VARMANA halusin Hänet!!
Se oli joko 100% haluamista, tai sitten parempi olla tekemättä, minulle ainakin. Kun kyseessä on KOKO ELÄMÄSI suurin asia, sinun lapsesi on joko parasta jättää tekemättä ja tehdä abortti, tai sitten olla varma 100% TAI MELKEIN 100% ja tehdä lapsi......
Miksi kyselet tuollaisia? Neuvolassa saat apua, ja puhu siellä jos et ole varma enää haluatko oikeasti lapsesi. Suomessa saa abortin jopa sosiaalisista syistä jos et enää haluakaan sitä "lasta".!
tuli ensimmäinen plussa testiin, kun olin 18-vuotias. Silloin en epäröinyt mitään, tiesin vaan koko ajan, että jokin on vinossa. No se raskaus päättyikin sitten keskenmenoon.
Seuraava plussa paukahti testiin 19-vuotiaana ja silloinkin yritimme tosissamme lasta. Siitäkin huolimatta, että haluan lapsen ja yritimme niin kovasti epäröin välillä. Epäröin, että haluanko sittenkään, tai jaksaisinko kuitenkaan. Välillä jopa melkein toivoin keskenmenoa(!) joskus rv 8, eli ihan alussa. Tuollaiset tunteet on ihan normaaleja. Nyt rv 16 3 ja oon onnellisempi kuin koskaan! alkuajan hirveimmät hormonimyrskyt on menneet ainakin joksikin aikaa ja epäröinnistä puhuin äitini kanssa ja hän sanoi epäröineensä myös alkuraskaudessa, kun minua odotti. Hän oli 22-vuotias silloin. Kuitenkin olen haluttu ja toivottu lapsi hänelle ollut. :)
Eli siis. Epäröi rauhassa, kyllä mä uskon, että kaikki menee sullakin hyvin. Raskaus on niin epävarmaa aikaa muutenkin, että se jo saattaa saada epäröimään. (ja ne IHANAT hormonit...:) )
lähäri ja erikoistunut?!??!!!
kaikilla odottavilla äideillä tuo ajatus käy vähintään mielessä, useimmilla mietityttää enemmänkin. Ja se on nimenomaan hyvä asia! Kuvittelepa vaikka esikoista odottava äiti sanomassa että hänellehän ei tule ongelmia, hän pystyy ja jaksaa ja osaa, vaikka äitiydestä, tulevan lapsen persoonasta ja mahdollisesti vauva-arjestakin kokemus on nolla. Oman pärjäämisen miettimisellä on siis tarkoitus. Yritä kääntää asia voitoksi niin, että pärjäämisen sijaan mietit miten varaudut mahdollisiin ongelmiin, miten ratkaista, kenen puoleen kääntyä. Helpottaa kummasti.
Joskus tuota kysymystä miettii vielä lapsen syntymän jälkeenkin, mutta kyllä sitä vaan pärjää kun ei osaa luovuttaakaan :)
Oli pakko kirjoittaa sinulle pientä kannustusta.Itse olin juuri täyttänyt 18 muuttanut kotoa pois, 300km päähän äiditä ja veljistäni kunnes sain tietää olevani raskaana 6viikolla ja 12viikolla sain tietää odottavani kaksosia.Siinä jos missä oli minullakin sulattelemista, mutta muutimme takaisin lähemmäksi äitiäni ennen kun meidän tytöt syntyivät.Tytöt täyttävät ensiviikolla vuoden ja minä huomenna 20 hyvin olemme pärjänneet mieheni kanssa,vaikka ei meillä paljoon yhteistä aikaa ole. Kun ei sellaista hoitopaikkaa välttämättä ole joka pärjäisi kaksosten kanssa.Sinä vartmasti tulet pärjäämään elämässäsi vaikka niitä huonojakin päiviä tulee, mutta kyllä ne päivät ovat ihania kun lapsi sanoo ensimmäisen kerran "Äiti" tai ottaa ensimmäiset askeleet.