Moi.
Eli mä oon 14-vuotias tyttö. Mua vaivaa yks asia niin paljon ja mä toivon saavani apua.
Vuos sitte keväällä mä kiinnostuin anoreksiasta. Sillo mä päätin etten ikinä syön enää karkkia, pullaa, keksiä, pizzaa, yli 500 kcal päivässä. Mä päätin et urheilen tosi paljon, liikaa. Ja niin mä ton kaiken toteutinkin... Viime keväällä mittani olivat 42 kg/167 cm, eli olin aika hoikka.
Mä laihdutin ahkerasti koko kesän, syksyn ja talven. Kaikki ihmetteli, äiti raivosi, kaverit vastusteli ja kaksois-sisareni muutti kaverilleen, sillä hän ei kestänyt katsoa minua. Mä en ajatellu sillo mitään muuta kun ruokaa, kaloreita ja liikuntaa. Mä en nukkunu, yöt meni liikkumiseen. Äitini on anestesialääkäri, eli hän joskus päivystää. Aina kun hän ei ollut öisin kotona, minä lähdin lenkille. Vaikka kahdelta yöllä, mutta minä lähdin. Aina. Mä kävin kahden tunnin välein punnitsemassa itseni. Kun paino nousi edes gramman, minun oli tehtävä tuplamäärä vatsoja, selkiä, pehvoja ja reisiä, juostava kahden tunnin lenkki. Mä olin hullu, liian hullu ihmiseks.
Nyt mä alan tajuumaan, mitä mä oon tehny. Tällä hetkellä oon 167 cm ja 27.7 kg. Enkä mä jaksa enää mitään. Mä en jaksa juosta, mä en jaksa nostaa jalkoja. Mä oon sairas, mä tiiän sen mut mä en pysty tekemään mitään itseni hyväksi. Mun keho on mua vastaan. Vaikka usein mä nykyään ajattelen, et huomenna mä syön karkkia, mut mun suu, mun vatsa, ne ei pysty siihen.
Äiti sanoi jouluna, et jos mä jatkan, se ei tee enää mitään hyväkseni, se ei laita mua hoitoon, koska mä oon ite niin hullu et haluun kuolla. Joulun jälkeen laihduin 5 kiloa.
Puhuin nyt keväällä hänen kanssaan, että haluan olla normaali, se sama ihminen, joka olin vuosi sitten. Mutta äiti vain kohautti olkapäitään. Kukaan ei auta minua, kukaan ei välitä. Vaikka mä haluan parantua. Mä haluun lihoo, olla iloinen ja laskea vaikka jakokulmia, en kaloreita.
Mä itken joka päivä, mä en jaksa mitään muuta kuin itkeä. Kuolenko oikeasti näin nuorena jostain näin tyhmästä asiasta jota en itse pysty korjaamaan?
Eli mä oon 14-vuotias tyttö. Mua vaivaa yks asia niin paljon ja mä toivon saavani apua.
Vuos sitte keväällä mä kiinnostuin anoreksiasta. Sillo mä päätin etten ikinä syön enää karkkia, pullaa, keksiä, pizzaa, yli 500 kcal päivässä. Mä päätin et urheilen tosi paljon, liikaa. Ja niin mä ton kaiken toteutinkin... Viime keväällä mittani olivat 42 kg/167 cm, eli olin aika hoikka.
Mä laihdutin ahkerasti koko kesän, syksyn ja talven. Kaikki ihmetteli, äiti raivosi, kaverit vastusteli ja kaksois-sisareni muutti kaverilleen, sillä hän ei kestänyt katsoa minua. Mä en ajatellu sillo mitään muuta kun ruokaa, kaloreita ja liikuntaa. Mä en nukkunu, yöt meni liikkumiseen. Äitini on anestesialääkäri, eli hän joskus päivystää. Aina kun hän ei ollut öisin kotona, minä lähdin lenkille. Vaikka kahdelta yöllä, mutta minä lähdin. Aina. Mä kävin kahden tunnin välein punnitsemassa itseni. Kun paino nousi edes gramman, minun oli tehtävä tuplamäärä vatsoja, selkiä, pehvoja ja reisiä, juostava kahden tunnin lenkki. Mä olin hullu, liian hullu ihmiseks.
Nyt mä alan tajuumaan, mitä mä oon tehny. Tällä hetkellä oon 167 cm ja 27.7 kg. Enkä mä jaksa enää mitään. Mä en jaksa juosta, mä en jaksa nostaa jalkoja. Mä oon sairas, mä tiiän sen mut mä en pysty tekemään mitään itseni hyväksi. Mun keho on mua vastaan. Vaikka usein mä nykyään ajattelen, et huomenna mä syön karkkia, mut mun suu, mun vatsa, ne ei pysty siihen.
Äiti sanoi jouluna, et jos mä jatkan, se ei tee enää mitään hyväkseni, se ei laita mua hoitoon, koska mä oon ite niin hullu et haluun kuolla. Joulun jälkeen laihduin 5 kiloa.
Puhuin nyt keväällä hänen kanssaan, että haluan olla normaali, se sama ihminen, joka olin vuosi sitten. Mutta äiti vain kohautti olkapäitään. Kukaan ei auta minua, kukaan ei välitä. Vaikka mä haluan parantua. Mä haluun lihoo, olla iloinen ja laskea vaikka jakokulmia, en kaloreita.
Mä itken joka päivä, mä en jaksa mitään muuta kuin itkeä. Kuolenko oikeasti näin nuorena jostain näin tyhmästä asiasta jota en itse pysty korjaamaan?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Painoindeksisi on niin matala, että sulla on kuolemanvaara. Nyt suoraan ja heti sairaalaan päivystykseen ja sisätautilääkärille.
edes koulussa terveydenhoitajalle puhumaan! Tai sitten vaa suoraa terveyskeskukseen. Kyllä nee tajuu antaa sulle hoitoa kun punnituksen jälkeen painos näkee! Tsemppiä kovasti ja koita parantua !
Mene heti huomenna kouluterveydenhoitajalle tai kerro asiasta vaikka jollekin luotettavanoloiselle opettajallesi. Ota vaikka joku kaveri mukaan, jos et halua mennä yksin. Sinua autetaan kyllä, et ole yksin. Selviät, kun uskallat ottaa apua vastaan. Tiedän, koska olen itse kokenut saman. Olet vielä nuori ja sulla on paljon kaikkea kivaa edessä. Voimia ja rohkeutta!
Jos äitisi on lääkäri ni miks se ei tee mitään?? Eikö tuo ole jo sen lääkärivalan vastaista katsella ku toinen tekee kuolemaa ja olla auttamatta??
Jotenkin en usko, että aloittaja istuisi tuota viestiä kirjoittamassa, jos hänen painoindeksinsä olisi 9.9. Eiköhän siinä vaiheessa joku olisi huomannut kuolemanvaaran ja vienyt tytön sairaalaan. Tai pahempaa, tuossa tilassa ei olisi välttämättä edes elossa.
homma vähän haiskahtaa, jos kerta äitkin on terveydenhoito-alalla. Tuon lisäksi sinun ikäiselläsi lapsella luultavasti huomattaisiin tuollainen laihtuminen edes koulussa, jos olet käynyt terveystarkastuksessa. Miksi ja miten ihmeessä muuten "kiinnostuit" anoreksiasta? Vaikuttiko se muka upealta? Huhhuh..
Mutta jos tuo totta oli etkä ole apua vielä saanut, niin hakeudu heti vaikka päivystykseen, josta toivottavasti pääset ihqihin letqihin!!!1
tyttö joka sanoi olevansa 149/23,5 eli vielä pahempi.
Ensinnäkin: jos olisit 27 -kiloinen, et enää istuisi siinä kirjoittamassa tuollaista soopaa tänne foorumille, vaan makaisit lakanaan käärittynä ruumishuoneella kylmiössä!
Ja toiseksi: anoreksiasta ei kiinnostuta, vaan siihen sairastutaan! Etkö sä tampio tajuu, että se on sairaus, ei mikään harrastus, josta kiinnostutaan ja aletaan harrastaa! Ja jokaikinen lääkäriäiti olisi kyllä pentunsa letkuihin pistänyt, ihan kuule omakätisesti, ja mättänyt suklaata sulle suut silmät täyteen, et olisit lihonut ku pikkusika! Nii, mieti enne ku tuut tälläsille palstoille valehteleen ja urveltaan! TÄÄLTÄ EI MYÖTÄTUNTOA HERU! Ja kaikki tämä tarinasihan on SILKKAA SATUA!!!
Anoreksia ja kuolema ei ole leikin asia...
Pyytäisin teitä kaikkia kirjoittajan haukkujia (ja tulevia sellaisia ennen kuin näitä asiattomia viestejä tulee lisää) miettimään hetken, mitä seurauksia on tuollaisilla viesteillänne, jos alkuperäinen kirjoittaja puhuu totta? Ja taas toista vaihtoehtoa: mitä kamalaa tapahtuu, jos uskotte häntä tai ainakin pidätte mielipteenne omana tietonanne, vaikka hän liioittelisikin tilannettaan ja purkaa ahdistustaan kaivaten myötäntuntoa tältä palstalta? Itse en olisi valmis otttamaan vastuulleni ykkösvaihtoehdon seuraamuksia. Nämä ovat vaihtoehdot: tyttö puhuu totta tai ei. Kysymys kuuluu siis: miten kannattaa reagoida, kun ei tiedä? Ei kai kukaan kuitenkaan sairaasta kateuden tunnostaan huolimatta oikeasti pahaa toiselle tahdo?
sopii sanonta "ken leikkiin ryhtyy se leikin kestäköön".
En kyllä minäkään ihan heti näin huonoon provoon uskois,mutta täytyy olla pääkopassa pahasti jotain vialla kun tarttee tällasia tulla tänne satuilemaan.Oli niin tai näin hankkiudu ap hoitoon ei taida kaikki olla ihan kotona.
pidä provona....
Itse yli parikymmentä vuotta sitten ( ja silloin ei edes tajuttu pikkupaikkakunnilla että sellaista sairautta on kuin anoreksia...) anoreksiaan sairastuttuani riparin jälkeen pudotin painoni jouluun mennessä 53 kg -> 28 kg... JA pituutta 167. Monta vuotta meni sumussa. Painoin 20-30 vuotiaana noin 44-46 kg. Mutta muisti, keskittymiskyky yms heikentyivät, vain ruoka pyöri mielessä. Onnekseni tulin raskaaksi, ja sain terveen lapsen, olen yksinhuoltaja. Uskomatonta, kun katson kamalia valokuvia ( ja niitä on vähän) noilta anoreksiavuosilta. Ystävät kaikkosivat. Nyt on terveys mennyt, hampaat lähes kaikki kruunutettu/kruunutettava, osteoporoosi, selkärankareuma, kulumia, jatkuvia nivelkipuja, paha migreeni, keskittymiskyvyn puutetta yms. PAino 59 enkä seuraa syömisiäni mutta mania on seurata tällaisia keskustelupalstoja aina joskus...
En halua moralisoida, mutta miten kadunkaan noita vuosia ... parhaan nuoruuteni menetin, ei oel ystäviä, terveys mennyt alle nelikymppisenä, työkykyinen olen vielä nippanappa ja nyt aikuisena saanut suoritettua korkeakoulututkinnon. Mutta paljon tekisin toisin ja olisin nauttinut nuoruudesta...
TSEMPPIÄ !