Hei..
Olen päälle kakskymppinen mieshenkilö jolla on ollut aina niukasti ystäviä / kavereita. Nykyään niitä ei ole käytännössä yhtään. Olen tuntenut itseni hyvin yksinäiseksi jo pitkän aikaa, samalla aikaa olen ahdistunut sekä masentunut yhä enemmän ja enemmän, nytkun tarkemmin ajattelen. Tätä on kestänyt jo pitkän aikaa, vuosia, välillä ollut esillä enemmän ja välillä vähemmän, vasta viime aikoina oloni on ollut niin huono että ajattelin että on parempi hakea apua, joten hakeuduin lääkärin vastaanotolle. Lääkärillä kävin vähän aikaa sitten ja hän totesi masennuksen sekä ahdistuksen ja määräsi tähän lääkkeet, ensimmäinen yhdistelmä Oxamin 15mg Cipralex 15mg aamuisin ei tuottanut mitään tulosta, joten lääkkeeni vaihdettiin nyt Mirtazapiniin.
En myöskään osaa tutustua ihmisiin, olen erittäin varautunut ja ujo, ahdistun uusien ihmisten lähellä joten en ole myöskään maailman sosiaalisin tapaus, en luultavasti olisi koulukaveriani tavannut jos hän ei itse olisi tehnyt aloitetta. En tiedä, ehkä tämä johtuu siitä ettei minulla ole ikinä ollut paljon kavereita, ehkä se etten osaa näyttää tunteitani johtuu siitä ettei minulla ole ikinä ollut ketään kenelle näyttää tunteitani, paitsi tietysti minä itse..
Koulussa ei juuri kavereita ole, yksi naispuolinen kaveri (ensimmäinen naispuolinen kaveri) jota kohtaan minulla on jonkunlaisia tunteita, mutta tuntuu että olen kadottanut kyvyn ilmaista tunteitani, eli en siis saa sanaa suustani vaikkakin olen vihjaillut hänelle hienovaraisesti ihastuksestani, mutta hän ei huomaa sitä, tai ei halua huomata, veikkaan kuitenki ensimmäistä.
Olen aivan liian kiltti ihminen jota (tuntuu ainakin siltä että) kaikki käyttävät vain hyväkseen. Nekin olemattomat kaverisuhteet joita minulla on, tuntuu etteivät he halua pitää yhteyttä joten yleensä minä olen se joka saattaa pyytää kavereita johonkin ulos kahville, syömään tai mitä vain, tietty silloin yleensä siihen suostutaan, mutta siihen se jää muut eivät pyydä minua mihinkään joka antaa aika yksipuolisen kuvan kaveruudesta, joka taas ahdistaa ja masentaa entisestään. En myöskään käytä alkoholia yhtään, joten en roiku baareissa, en tupakoi enää, lopetin joskus viime vuoden puolella.
Nyt koulun loppuessa, suoritan siis vasta peruskoulun loppuun koska jätin sen nuorempana kesken. Päättäjäiset on ensi viikolla, perun luultavasti sinne menon koska ihmiset kutsuvat luultavasti suuren määrän omia sukulaisiaan, kavereitaan jne. Minä en kutsu ketään, ei ole ihmistä jonka koen niin tärkeäksi elämääni että voisin ajatella kutsuvani hänet sinne, kusipäiset sukulaiseni eivät edes ansaitse olla siellä. Muiden läheiset välit sukulaisiinsa tai kavereihinsa vain muistuttavat minua siitä, kuinka päin vittua oma elämäni on, enkä kestä sitä vaikka olisinkin aidosti iloinen heidän puolestaan.
Isäni on yksi vitsi vaikka asunkin hänen kanssaan olosuhteiden pakosta, en silti pidä hänestä. Hänellä on omat ongelmansa, Mm. ylipaino, erittäin huono fyysinen kunto, tupakointi ja liiallinen alkoholinkäyttö, josta johtuu myös II-tyypin diabetes, hänellä on myös selän nikamat painuneet kasaan puristaen hermoradat niiden väliin, mutta hän ei halua mennä leikkaukseen koska pelkää komplikaatioita.
Isoveljeni osaa vain lainata minulta rahaa ja rikkoa lupauksiaan, koska en osaa kieltäytyä. Hän lupasi myös minulle huonekaluja mahdolliseen uuteen asuntoon joiden piti tulla tässä vähän aikaa sitten. Hän kuitenkin kusi hommat enkä saanut niitä vaikka ne oli luvannut.
Nooh anyway..vapaa-aikani (ja sitä kyllä riittää) vietän lähestulkoon 24/7 kotona, pelaten millon mitäkin peliä. Välillä on pakko lähteä ihmisten ilmoille, esim kahville, syömään jne jne. Muita harrastuksia minulla ei käytännössä ole, taino kävely on yksi mistä pidän ja teenkin välillä kävelylenkkejä jos mieliala antaa myöten.
Tuntuu vain että tämä elämä ei enää ole tämän arvoista, ellei jotain radikaalia tapahdu mihin en enää jaksa uskoa. Kuitenkaan en halua vahingoittaa itseäni, mutta ei sitä ikinä tiedä.
En kai kysy mitään erikoista, haluan vain purkaa pahaa oloani listaamalla sen aiheuttajat, saahan ihmiset tietysti kommentoida jos haluavat...koska en osaa tunteitani näyttää niin tämä on ehkä ainoa keino siihen, ilman että tarvii omassa päässään miettiä asioita.
Tulipa pitkä viesti...onneksi olkoon jos jaksoit tänne asti :)
Olen päälle kakskymppinen mieshenkilö jolla on ollut aina niukasti ystäviä / kavereita. Nykyään niitä ei ole käytännössä yhtään. Olen tuntenut itseni hyvin yksinäiseksi jo pitkän aikaa, samalla aikaa olen ahdistunut sekä masentunut yhä enemmän ja enemmän, nytkun tarkemmin ajattelen. Tätä on kestänyt jo pitkän aikaa, vuosia, välillä ollut esillä enemmän ja välillä vähemmän, vasta viime aikoina oloni on ollut niin huono että ajattelin että on parempi hakea apua, joten hakeuduin lääkärin vastaanotolle. Lääkärillä kävin vähän aikaa sitten ja hän totesi masennuksen sekä ahdistuksen ja määräsi tähän lääkkeet, ensimmäinen yhdistelmä Oxamin 15mg Cipralex 15mg aamuisin ei tuottanut mitään tulosta, joten lääkkeeni vaihdettiin nyt Mirtazapiniin.
En myöskään osaa tutustua ihmisiin, olen erittäin varautunut ja ujo, ahdistun uusien ihmisten lähellä joten en ole myöskään maailman sosiaalisin tapaus, en luultavasti olisi koulukaveriani tavannut jos hän ei itse olisi tehnyt aloitetta. En tiedä, ehkä tämä johtuu siitä ettei minulla ole ikinä ollut paljon kavereita, ehkä se etten osaa näyttää tunteitani johtuu siitä ettei minulla ole ikinä ollut ketään kenelle näyttää tunteitani, paitsi tietysti minä itse..
Koulussa ei juuri kavereita ole, yksi naispuolinen kaveri (ensimmäinen naispuolinen kaveri) jota kohtaan minulla on jonkunlaisia tunteita, mutta tuntuu että olen kadottanut kyvyn ilmaista tunteitani, eli en siis saa sanaa suustani vaikkakin olen vihjaillut hänelle hienovaraisesti ihastuksestani, mutta hän ei huomaa sitä, tai ei halua huomata, veikkaan kuitenki ensimmäistä.
Olen aivan liian kiltti ihminen jota (tuntuu ainakin siltä että) kaikki käyttävät vain hyväkseen. Nekin olemattomat kaverisuhteet joita minulla on, tuntuu etteivät he halua pitää yhteyttä joten yleensä minä olen se joka saattaa pyytää kavereita johonkin ulos kahville, syömään tai mitä vain, tietty silloin yleensä siihen suostutaan, mutta siihen se jää muut eivät pyydä minua mihinkään joka antaa aika yksipuolisen kuvan kaveruudesta, joka taas ahdistaa ja masentaa entisestään. En myöskään käytä alkoholia yhtään, joten en roiku baareissa, en tupakoi enää, lopetin joskus viime vuoden puolella.
Nyt koulun loppuessa, suoritan siis vasta peruskoulun loppuun koska jätin sen nuorempana kesken. Päättäjäiset on ensi viikolla, perun luultavasti sinne menon koska ihmiset kutsuvat luultavasti suuren määrän omia sukulaisiaan, kavereitaan jne. Minä en kutsu ketään, ei ole ihmistä jonka koen niin tärkeäksi elämääni että voisin ajatella kutsuvani hänet sinne, kusipäiset sukulaiseni eivät edes ansaitse olla siellä. Muiden läheiset välit sukulaisiinsa tai kavereihinsa vain muistuttavat minua siitä, kuinka päin vittua oma elämäni on, enkä kestä sitä vaikka olisinkin aidosti iloinen heidän puolestaan.
Isäni on yksi vitsi vaikka asunkin hänen kanssaan olosuhteiden pakosta, en silti pidä hänestä. Hänellä on omat ongelmansa, Mm. ylipaino, erittäin huono fyysinen kunto, tupakointi ja liiallinen alkoholinkäyttö, josta johtuu myös II-tyypin diabetes, hänellä on myös selän nikamat painuneet kasaan puristaen hermoradat niiden väliin, mutta hän ei halua mennä leikkaukseen koska pelkää komplikaatioita.
Isoveljeni osaa vain lainata minulta rahaa ja rikkoa lupauksiaan, koska en osaa kieltäytyä. Hän lupasi myös minulle huonekaluja mahdolliseen uuteen asuntoon joiden piti tulla tässä vähän aikaa sitten. Hän kuitenkin kusi hommat enkä saanut niitä vaikka ne oli luvannut.
Nooh anyway..vapaa-aikani (ja sitä kyllä riittää) vietän lähestulkoon 24/7 kotona, pelaten millon mitäkin peliä. Välillä on pakko lähteä ihmisten ilmoille, esim kahville, syömään jne jne. Muita harrastuksia minulla ei käytännössä ole, taino kävely on yksi mistä pidän ja teenkin välillä kävelylenkkejä jos mieliala antaa myöten.
Tuntuu vain että tämä elämä ei enää ole tämän arvoista, ellei jotain radikaalia tapahdu mihin en enää jaksa uskoa. Kuitenkaan en halua vahingoittaa itseäni, mutta ei sitä ikinä tiedä.
En kai kysy mitään erikoista, haluan vain purkaa pahaa oloani listaamalla sen aiheuttajat, saahan ihmiset tietysti kommentoida jos haluavat...koska en osaa tunteitani näyttää niin tämä on ehkä ainoa keino siihen, ilman että tarvii omassa päässään miettiä asioita.
Tulipa pitkä viesti...onneksi olkoon jos jaksoit tänne asti :)
Vastaukset 1
Vanhimmat
Olen kovakuntoinen, viestisi lukeminen loppuun ei tehnyt edes tiukkaa. ;)
Itsestänikin tuntuu, että elämä ei ole enää elämisen arvoista. Ei minullakaan ole täällä enää mitään, roikun tyhjän panttina.
Mainitsit nuo pelit... Itsekin niitä joskus pelailin, todella paljonkin itseasiassa. Nettipelejä siis. Joskus löytänyt sieltä hyviäkin kavereita joiden kanssa hengaillut pelaten. Kun koukussa on niin aika kuluu kuin siivillä ja ajatukset pyörii pelin ympärillä eikä yhtäkkiä enää kiinnosta oma paska "oikea elämä". Nyt en ole kuitenkaan hetkeen mitään pelaillut, ei enää jaksa kiinnostua. Hyvä niin, sillä ei se pelaaminen ole ollenkaan rakentavaa. Ehkä sinunkin kannattaisi päästää niistä peleistä irti.
Yksi ainoista asioista mikä enää inspiroi on ruumiin kehittäminen. Suosittelen sitä sinullekkin. Alat vaikka tekemään punnerruksia ja vatsoja aluksi, hommaat käsipainot ja pumppaat niillä kunnes fiilis on katossa. Ei sille mitään mahda että oman arvon tunto jossain määrin kasvaa lihasten mukana. Ehkä siinä on jotain alkukantaista voimaa. Eikä vielä ole tullut vastaan niin paskaa oloa etteikö se olisi kovan treenin jälkeen poissa. Harmi vaan ettei rankkoja treenejä kannata oikein joka päivä tehdä.