Haluaisin kuulla onko kellään muulla samankaltaisia kokemuksia ja tuntemuksia kuin minulla. Kerrottakoon näin pähkinänkuoressa, että koko elämäni olen ollut todella ujo ja joskus yläasteen viimeisellä luokalla aloin tuntea yksinäisyyttä jota olen tuntenut tähän päivään asti, nyt olen 22v nainen. Sosiaalisten tilanteiden pelkoa ollut varmaan kohta kymmenisen vuotta, ja itsetunto luonnollisesti ollut heikoilla aina. Olen tuntenut itseni näkymättömäksi ja riittämättömäksi ties kuinka kauan.
Parisen vuotta sitten aloin saamaan paljon positiivista huomiota työpaikan miehiltä ja tietty nautin siitä täysin rinnoin. En ole ollut tuolla töissä enää pariin vuoteen, mutta olen tavannut kaksi vanhaa miespuolista työkaveria ja maannut heidän kanssaan. Typerintä siinä on se, että kumpikaan ei ole minun silmissäni edes mitenkään järin viehättäviä, en oikeastaan tunne mitään halua. Olen halunnut saada huomiota ja ihailua kun sitä kerrankin saa. Myös seksi luonnollisesti aluksi kiinnosti, mutta eihän se tunnu miltään kumppanin kanssa, joka ei kiinnosta! Toinen näistä miehistä on jo nelikymppinen, olen tapaillut häntä jo yli vuoden vaikka hän ei edes kiinnosta minua. Nyt olen miettinyt josko unohtaisin molemmat äijät, mutta pelkään mitä tilalle jää; pelkkää tyhjyyttä ja aina samaa yksinäisyyttä. Itsetunto on niin huono, että en edelleenkään usko, että kukaan mies voisi tosissaan parisuhdemielessä kiinnostua näin ujosta ja mitäänsanomattoman persoonallisuuden omaavasta naisesta. Koen olevani täysin riittämätön, persoonaltani olen tylsimys.
Tämä nuorempi mies on alkanut suorastaan inhottaa enkä halua nähdä häntä enää koskaan, hän on täysin päinvastainen millaisia miehiä yleensä pidän viehättävinä. Onko kellään samankaltaisia kokemuksia? Tuntuu, että olen todellakin nyt tehnyt virheitä kuvitellen, että parempaahan en voi saada.
Yritin pitää tekstin mahdollisimman lyhyenä. Vittuilua EN haluaisi kuulla.
Parisen vuotta sitten aloin saamaan paljon positiivista huomiota työpaikan miehiltä ja tietty nautin siitä täysin rinnoin. En ole ollut tuolla töissä enää pariin vuoteen, mutta olen tavannut kaksi vanhaa miespuolista työkaveria ja maannut heidän kanssaan. Typerintä siinä on se, että kumpikaan ei ole minun silmissäni edes mitenkään järin viehättäviä, en oikeastaan tunne mitään halua. Olen halunnut saada huomiota ja ihailua kun sitä kerrankin saa. Myös seksi luonnollisesti aluksi kiinnosti, mutta eihän se tunnu miltään kumppanin kanssa, joka ei kiinnosta! Toinen näistä miehistä on jo nelikymppinen, olen tapaillut häntä jo yli vuoden vaikka hän ei edes kiinnosta minua. Nyt olen miettinyt josko unohtaisin molemmat äijät, mutta pelkään mitä tilalle jää; pelkkää tyhjyyttä ja aina samaa yksinäisyyttä. Itsetunto on niin huono, että en edelleenkään usko, että kukaan mies voisi tosissaan parisuhdemielessä kiinnostua näin ujosta ja mitäänsanomattoman persoonallisuuden omaavasta naisesta. Koen olevani täysin riittämätön, persoonaltani olen tylsimys.
Tämä nuorempi mies on alkanut suorastaan inhottaa enkä halua nähdä häntä enää koskaan, hän on täysin päinvastainen millaisia miehiä yleensä pidän viehättävinä. Onko kellään samankaltaisia kokemuksia? Tuntuu, että olen todellakin nyt tehnyt virheitä kuvitellen, että parempaahan en voi saada.
Yritin pitää tekstin mahdollisimman lyhyenä. Vittuilua EN haluaisi kuulla.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Tuskin oikeasti olet mikään tylsimys ja mitäänsanomaton. Keksiliään oman ikäisesi miehen kanssa voisit hyvinkin huomata pitäväsi asioista, joista kukaan todellinen tylsimys ei pitäisi.
Vähän irvistin kyllä lukiessani, että olet panettanut itseäsi miehillä, jotka eivät kiinnosta... vain huomion takia... No, kyllä miehet varmasti tuon sortin huomioon helposti suostuvatkin, jos saavat maksuksi pesää. Suosittelisin sulle jotain harrastusta, liikuntaharrastusta esim. jossa tapaat oman ikäisiä miehiä ja voit tutustua rauhassa.
Itsetunnon huonoutta tässä on ollut aikanaan myös itsellä, mutta ei ne muut ihmiset nyt loppujen lopuksi suhun nähden ihmeempiä ole. Mieti vaan, että kun pidät ite itteäs jonain, niin kyllä muutkin pitää. Vaikutat minusta ihan ajattelevaiselta naiselta vielä kirjottelun perusteella.
sä vaikutat. Äläpä vähättele itseäsi... Ihmiset ovat aina paremmin tutustuttaessa "tylsiä ja tavanomaisia", se on ihan fakta. Vain kusipääihmiset vaativat jatkuvaa viihdykettä muista. Älä siis heistä välitä. Semmoiset valittajat eivät ole itsekään mitään viihdyttävää seuraa :D
Tunnet olosi hieman hyväksikäytetyksi? No, se ei ole paha tunne. Paljon pahempi tunne olisi se, että mies olisi kaappihomo ja syyttäisi sua siitä, kun ei toimi. Tällaisiakin tapauksia on. Homot ovat yleensä tosi mukavia ihmisiä, ymmärtäväisiä ja ystävällisiä, mutta jos on kaapissa ja pakotetaan (esim. äiti pakottaa) naisen kanssa yhteen, niin se ei tee hyvää kenellekään. Ei naiselle eikä miehelle. Siinä erityisesti nainen pahoittaa mielensä. Nimim. kokemusta on. (Mulla ei ole kuitenkaan mitään homoja vastaan, koska tiedän monia mukavia yksilöitä esim. työpaikalta ja opiskelupaikalta, ja onhan julkkishomotkin kivoi symppiksii =)
Jos mä olisin sä, en enää tapailisi noita kahta miestä. Kyllä sä ihan riittävästi olet kohottanut naiseudentuntoasi :) Voit nyt keskittyä ihan muihin asioihin.. Ei aina tarvi olla kumppania tai seksipartneria. Voi olla yksinkin. Sitten kun ihastuu johonkin, niin sitten voi miettiä..:)
Mitä sä olet muuten puuhaillut yläasteen jälkeen? Itse menin yhdeksännen luokan jälkeen lukioon ja sain sieltä pari kaveria. Tosin enää en ole yhteydessä kuin vain toiseen ja siihenkin tosi harvoin. Olen sun ikäinen nainen. Opiskella en tällä hetkellä jaksa, mutta kesätöihin kyllä menen.
Ujot ihmiset on usein kuitenkin luonteeltaan mukavia ja hyväntahtoisia yksilöitä, kunhan niihin vaan tutustuu paremmin. Näin miehenä ajattelin vaan todeta, että en ainakaan itse pahastuisi ollenkaan jos jostain sattuisi löytymään joku mukava ja kiltti nainen, vaikka sitten ujokin. Parisuhdehan nyt ainakin pitäisi olla sellaista yhdessä kasvamista, jossa molemmat välittävät ja ymmärtävät toisiaan, joten kyllä siinä se ujouskin lopulta väistyy ja pääsee olemaan ihan omana itsenään.
Sun pitää muistaa, että sinäkin olet arvokas ihminen eikä sinun pitäisi antaa kenenkään käyttää sinua hyväksi. Tuskin tuo on pidemmän päälle itsetunnonkaan kannalta hyväksi jatkaa kuvaamaasi toimintaa sellaisten kanssa, joista et oikeasti edes pidä ja joiden seurassa et viihdy.
Tsemppiä sinulle. :)
Kiitos vastauksista. Itse asiassa laitoin kyllä väärin tuolla tekstissäni, en ole varsinaisesti antanut pesää noille miehille, kuten joku siellä taisi sanoa, vaan harrastanut suuseksiä (josta en pidä) jne. Miehet ovat kyllä yrittäneet neitsyyteni viedä mutta se ei onnistu. Ajattelin vain laittaa sen noin, koska luettelen suuseksinkin seksiksi ja kun ajattelin, että seksiyksityiskohdat kuuluvat enemmänkin seksipalstalle. No jaa.
Liikuntaharrastus minulla kyllä on, käyn ohjatussa jumpassa noin kolme kertaa viikossa ja muuten lenkkeilen. Tuolla salilla ei ihmiset pahemmin kommunikoi. Yläasteen jälkeen olen aloittanut kaksi eri koulua ja keskeyttänyt molemmat, eli epäonnistunut täydellisesti siis ja tehnyt vain töitä.
Pakko myöntää, että tunnen itseni kyllä vähän hyväksikäytetyksi vaikka itse olenkin syyllinen. Olen itse asiassa viime aikoina ollut pitkästä aikaa paremmalla mielellä ja alkanut hitaasti "parantamaan" itseäni, eli yritän kehua itseäni joka päivä ja ajatella, että olen arvokas ja hyvä. Siksi olenkin nyt havahtunut tilanteeseen.
Menneet on aina menneitä. Ei niihin kannata takertua liikaa kiinni tai olla liian ankara itselleen tai muuten ne alkaa hallitsemaan tulevaisuuttakin. Toki kannattaa aina yrittää oppia menneistä virheistään ja onnistumisistaan, niin on mahdollisuus kasvaa ihmisenä johonkin suuntaan.
No olethan sä töissä kuitenkin käyny ja sielä pärjänny, joten ei tuota nyt voi epäonnistumiseksi sanoa. Jos ei muuta, niin onhan siinä tullut arvokasta työkokemusta ja ainakin käytyä elämänkoulua. :) Mä tunsin joskus aikoinaan erään ihmisen, joka oli myös todella ujo eikä uskaltanu kohdata ihmisiä ollenkaan, joten lukionkin hän joutui jättämään parin viikon jälkeen. Hän sai sen lopulta suoritettua iltalukiossa, jossa oli paljon helpompi käydä kuin tavallisessa. Oletko mitää tuollaista harkinnu?
Eikä se opiskelu ole muutenkaa aina helppoa... multa meni 9 vuotta yhden kurjan amk-tutkinnon kanssa taistellessa. :)
Muista myös ettei kaikki ihmiset ole aina pahat mielessä liikenteessä.
Tsemppiä sinulle paljon edelleenkin. :)
Olen itsekin juuri tuota iltalukiota käynyt ja lopulta se jäi kun olin aina tössä. Olen nyt ajatellut, että jos syksyllä vielä pääsisi johonkin koulutukseen jotta saisi jo ammatin. Se vaan kun kaikki jännittää, senkin takia ne koulut ovat jääneet. Iltalukiota käydessäkin jännitti melkein aina jo kotona juuri ennen lähtöä vaikka siellä ei tarvitsekaan mitenkään osallistua.
Kiitos tsemppauksesta. :)
Eihän koskaan (kai) voi liikaa tsempata. :)
Tuo jonkinlainen kammo kaikkia tilanteita, esiintymistä ja osallistumista kohtaan ei ole kyllä yhtään kivaa. Se oli varmaan yksi suurimmista jarruista omienkin opintojeni kohdalla. Sitä pitää ottaa aina itseään niskasta kiinni oikein molemmin käsin ja vielä kaikilla varpaillakin, jotta siitä selviää edes jotenkin kunnialla läpi.
Sanoit, että olet MAANNUT näiden kanssa, se kyllä vittaa ihan yhdyntään, eikä suuseksiin.
Ovatko ne kaikki työpaikkasi miehet sitten yhtä "ällöttäviä"? Millainen mies sua sitten oikeasti kiinnostaa/viehättää? Mitä sulla itselläsi on tarjota? Listaa joitakin hyviä puolia sussa...
Siis eivät nämä miehet mitään ällötyksiä ole vaan ihan normaaleja ja tavallisia. Tuo kun sanoin, että se toinen oikein ällötti niin tämä mies oli viimeksi tavattaessa tosi humalassa ja jälkeen päin se inhotti ja myös se, kun itse suostuin miehen tapaamaan, koko tapahtuma siis puistatti jälkeen päin.
Nämä miehet eivät ole sellaisia, että pitäisin heitä millään tavalla varsinaisesti viehättävinä, ihan erilaisia siis mistä yleensä tykkään, etenkin ulkomuodoltaan. Yleensä olen tykästynyt sellaisiin keskiverto mukavan näköisiin, asiallisiin ja rauhallisiin ja itseäni vähän vanhempiin. Salaa ihastunut siis, minähän en ole koskaan seurustellut enkä deittaillut niin kuin selväksi varmaan on tullut.
Ai että mitä minulla on tarjota? No siinähän tämä ongelma onkin kun vuosia olen itselleni toitottanut ettei minulla ole mitään tarjottavaa kellekään. En oikein osaa sanoiksi pukea sitä riittämättömyyden tunnetta. Pelkään, että jos joku kiinnostuu minusta niin kiinnostus lopahtaa pian ja kiikarissa on joku parempi. Olen kyllä miettinyt mitä hyviä puolia itsessäni voisi olla, ja olen kyllä mielestäni tosi empaattinen ja hyväsydäminen.
Tulee mieleen ihan se kun itse olin nuorempi. Aloin hajottaa itseäni miehillä kun tuntui etten pääse tarpeeksi lähelle heitä. Enkä kumminkaan ollut valmis seurusteluun noin 18 ikäisenä. Muutin 17-vuotiaana kotoa. Seurustelin 18-vuotiaana puolitoistavuotta vain sen takia koska ajattelin että se kuuluu kuvaan. En siis koskaan tuntenut häntä kohtaan yhtään mitään joten seksikään ei tuntunut miltään. Sitten alkoi yhdenillan jutut joista opin todella miten saan nuo tunteet fiksattua niin että sitä pystyy olemaan rento ja luottavainen miehen kanssa ja oppia rakastamaan. Ilman että olisin käyttänyt taktiikkaa "heti sänkyyn" en olisi varmaan koskaan uskaltanut rakastua.
Toinen asia mikä iski aiemmin silmään että et kertonut perheestäsi mitään. Jokaisella kun on kova halu kuulua johonkin ryhmään ja varsinkin naisilla se perusturva tulee perheestä. Oma perheeni oli kaukana joten sitten kun aloin oppia luottamaan miehiin jouduin tilanteeseen jossa jouduin etsimään sitä perhettä baarista. Se oli raskasta koska kaikilla miehillä oli ystävät lähellä joille puhua minä hain niistä miehistä lohtua perheenkaipuussani. Se oli raakaa koska olen herkkä ja ujo joten en todellakaan näytä sitä haavoittuvuuttani ihmiselle jota en vielä tunne.
Halusin vain kertoa mitä kannattaa välttää.
Minäkin muutin jo 16-vuotiaana yksin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan, tosin aina viikonloput olin sitten kotipaikkakunnalla. Mietin, voiko isäsuhteella olla jotain tekemistä tämän kanssa. Vanhempani eivät ole eronneet joten minulla on kyllä aina ollut isä läsnä, mutta jostain syystä jo nuorena, varmaan alle 10-vuotiaana aloin jotenkin erkanemaan isästä niin, että hänen seurassaan ollessa jotenkin ujostutti. Vanhempana vastasinkin hänelle aina lyhyesti enkä keskustellut mitään. Muistan äidin kysyneen, että "miksi ette ikinä juttele mitään?" Äidin kanssa olen ollut paljon läheisempi. Nykyään kun ei ole vuosiin vanhempien kanssa asunut niin ilmapiiri on tietty vapaampi, mutta nuorena kotona asuessa aina ujostelin isän seuraa. Muistelen, että joskus varmaan 15-17 vuotiaana usein itkin sitä että isä tuntui niin etäiseltä eikä minulla ollut "kunnollista" suhdetta isän kanssa niin kuin muilla tuntui olevan.
enää yhtään tuollaista analysointia, jossa haetaan vikaa omista vanhemmistaan. Isäsi tuskin on sinua tuollaiseksi kasvattanut, itse olet valintasi tehneet, eli hakenut miehiltä huomiota. Itsekin olen nainen ja tulen toimeen hyvin miesten kanssa, töissä olen miesvaltaisella alalla, mutta ero on siinä, että me ollaan vain työkavereita, enkä ole niin tyhmä että entisten tai nykyisten työkavereitten kanssa muuhun kuin kaveruuten alkaisinkaan. Joo kyllä minullakin on isä ja äiti, tosin isä on jo kuollut, mutta otan vastuun itse omista tekemisistäni ja tekemättä jättämisistä. Vaikka olen itsekin yksinäinen, niin tiedän kyllä miten miesten kanssa toimitaan, ainoat vähät kaveritkin ovat miehiä, eikä heidänkään kanssa mitään muuta tehdä, edes baarireissulla.
En kylläkään ole syyttänyt vanhempiani millään lailla.
Lapsuuden kokemukset vaikuttavat hyvin paljon elämään myöhemmin.Esim.Jos ei lapsena ole saanut kokea olleensa hyväksytty ja rakastettu,niin se voi myöhemmin tulla esiin siten,että hakee hyväksyntää seksin kautta.
Etsi tästä aiheesta kirjallisuutta.