Hei, nimeni on M ja minulla on syömishäiriö (en halua kertoa koko nimeäni ettei kukaan tunnista). Ongelmani on anoreksia-bulimia-ortoreksia ja BED yhdistettynä ja kutsun siksi sairauttani vain syömishäiriöksi, koska sitä ei voi luokitella vain yhteen kategoriaan.
Olen 18-vuotias tyttö. Kaikki ongelmat alkoivat melkein kaksi vuotta sitten wanhojen tansseissa. Olin ostanut peruskoulun päättäreihin upean mekon, ja päätin sitten säästää rahaa ja käyttää sitä uudestaan wanhoissa. Yllätyksekseni en enää mahtunut pukuun! Asia ei tuntunut silloin vielä niin isolta. Ajattelin tiputtaa muutaman kilon. Minulla ei kuitenkaan ollut tarpeeksi aikaa, tanssit olivat jo parin viikon päässä. Piti sitten ostaa uusi puku.
Tanssien jälkeen huomasin, että ei minulta laihduttaminen suju. Olen liian perso ruualle. Kuitenkin takararaivooni jäi ääni, joka sanoi ”läski, ei kukaan susta tykkää, et saa ikinä poikaystävää!”
Vihdoin saapui kesä. Löysin aivan uuden kaveripiirin, joka koostui pelkästään pojista. Heidän seurassaan minun ei tehnyt mieli syödä. Tunsin itseni vahvaksi kun pystyin pysymään erossa suklaasta! Rupesin käymään lenkillä aina useammin. Pidin hauskaa kavereiden kanssa, alkoholia kului runsaasti. Huomasin laihtuneeni hiukan. Rakastuin tulisesti ja tunsin, että minuakin rakastettiin. Tein virheen kun annoin itseni rakastua, sillä tiesin että olen lähdössä vuodeksi pois.
Syksyllä en jatkanut enää suomalaisessa lukiossa vaan lähdin vaihto-oppilaaksi Usaan. Olin kuullut että kaikki vaihtarit lihovat ainakin sen 5-10 kiloa. Ja että vielä Amerikkaan! Siellä monet lihovat helposti yli 10 kiloa. Ennen lähtöäni päätin, että minähän en liho grammaakaan. Alku meni hyvin, minun ei edes tehnyt mieli syödä kaikkia ihania herkkuja. Rupesin liikkumaan aina vaan enemmän ja enemmän. Koulussa ei tarjota ilmaista lounasta, joten minä toin omat ruokani. Lounaani koostui pienestä salaatista. Välipalaksi söin yhden hedelmän ja illallisella yritin syödä mahdollisimman vähän.
Jouluun mennessä olin laihtunut jo monta kiloa. Elin niin vähällä ruualla ja kielsin itseltäni kaikki herkut. Auta armias sitä huonon omantunnon tunnetta jos olin syönyt yhdenkin keksin! Joulu on kuitenkin herkkujen aikaa. Söin ihan liikaa ja keksin, että siitähän pääsee eroon oksentamalla. Olin jo kesälläkin oksentanut syömisen jälkeen, mutta joulun jälkeen siitä tuli oikein tapa. En vain enää pystynyt olemaan syömättä. Ahmin itseni halkeamispisteeseen koska mietin ”mitä väliä, oksennan ne sitten ulos.” Tiesin, että minulla on ongelma. Lupasin itselleni aina vain uudestaan ja uudestaan, että tämä on viimeinen kerta kun ahmin viisi suklaa levyä ja oksennan kaikki ulos.
Sorruin kuitenkin aina vain uudelleen ja uudelleen. Tulin siihen pisteeseen että minun oli pakko kertoa jollekin. En voinut kertoa kenellekään amerikkalaiselle, koska vaihtarit, joilla on syömishäiriö, lähetetään kotiin ilman kyselyjä. Ja minähän en halunnut kotiin kesken vuoden! Tunnustin sitten sairauteni sähköpostilla vanhemmilleni. He ymmärsivät minua hyvin ja toivat tukea. Silti tilanne ei helpottunut.
Ajattelen ruokaa jatkuvasti ja urheilen ihan hulluna. Ajattelen, että jos joku päivä en ole juossut pitkää lenkkiä, en ansaitse syödäkään. Jos sorrun syömään yhdenkin karkin ajattelen että kaikki on jo pilalla, jonka jälkeen vetäisen koko pussin ja vähän lisää kerralla ja oksennan. Minulla on jatkuva ruuan himo. Joskus pystyn hallitsemaan sen, mutta joskus kävelen kauppaan kuin robotti ja ostan mielettömän määrän syötävää. Miksi teen sen aina uudestaan ja uudestaan, vaikka tiedän kuinka paha olo siitä tulee jälkeenpäin? Miksi en ole vahvempi? Tunnen itseni hyväksi vain kun menen nukkumaan nälkäisenä. Haha, nälkä, sainpas nujerrettua sinut enkä sortunut syömään!
Tänä aamuna (jälleen kerran) ajattelin, että mitä väliä, ahmitaan. Oksentamisen jälkeen eikun vaan uudelle kierrokselle. Ja sen jälkeen vielä kerran. Nyt istun kirjoittamassa tätä tarinaa ja tunnen itseni niin mitättömäksi. Tiedän, että minun pitää lihoa, mutta silti päätäni vaivaa että mahaan jäi ruokaa. Olen vaihtarivuoteni aikana laihtunut yli 10 kiloa. Muut vaihtarikaverini ovat lihoneet monta kiloa. He kyselevät ihmeissään kuinka minä olen pysynyt hoikkana. Voin rehellisesti sanoa, että olisin mieluummin vaikka vähän lihonut kuin saanut tämän helvetillisen sairauden! Olen menettänyt kaiken kontrollin ruokaan. Ajattelen sen olevan itse piru ja että minä en ansaitse syödä. Ja kun sorrun syömään niin se on pakko oksentaa ulos.
Olen 18-vuotias tyttö. Kaikki ongelmat alkoivat melkein kaksi vuotta sitten wanhojen tansseissa. Olin ostanut peruskoulun päättäreihin upean mekon, ja päätin sitten säästää rahaa ja käyttää sitä uudestaan wanhoissa. Yllätyksekseni en enää mahtunut pukuun! Asia ei tuntunut silloin vielä niin isolta. Ajattelin tiputtaa muutaman kilon. Minulla ei kuitenkaan ollut tarpeeksi aikaa, tanssit olivat jo parin viikon päässä. Piti sitten ostaa uusi puku.
Tanssien jälkeen huomasin, että ei minulta laihduttaminen suju. Olen liian perso ruualle. Kuitenkin takararaivooni jäi ääni, joka sanoi ”läski, ei kukaan susta tykkää, et saa ikinä poikaystävää!”
Vihdoin saapui kesä. Löysin aivan uuden kaveripiirin, joka koostui pelkästään pojista. Heidän seurassaan minun ei tehnyt mieli syödä. Tunsin itseni vahvaksi kun pystyin pysymään erossa suklaasta! Rupesin käymään lenkillä aina useammin. Pidin hauskaa kavereiden kanssa, alkoholia kului runsaasti. Huomasin laihtuneeni hiukan. Rakastuin tulisesti ja tunsin, että minuakin rakastettiin. Tein virheen kun annoin itseni rakastua, sillä tiesin että olen lähdössä vuodeksi pois.
Syksyllä en jatkanut enää suomalaisessa lukiossa vaan lähdin vaihto-oppilaaksi Usaan. Olin kuullut että kaikki vaihtarit lihovat ainakin sen 5-10 kiloa. Ja että vielä Amerikkaan! Siellä monet lihovat helposti yli 10 kiloa. Ennen lähtöäni päätin, että minähän en liho grammaakaan. Alku meni hyvin, minun ei edes tehnyt mieli syödä kaikkia ihania herkkuja. Rupesin liikkumaan aina vaan enemmän ja enemmän. Koulussa ei tarjota ilmaista lounasta, joten minä toin omat ruokani. Lounaani koostui pienestä salaatista. Välipalaksi söin yhden hedelmän ja illallisella yritin syödä mahdollisimman vähän.
Jouluun mennessä olin laihtunut jo monta kiloa. Elin niin vähällä ruualla ja kielsin itseltäni kaikki herkut. Auta armias sitä huonon omantunnon tunnetta jos olin syönyt yhdenkin keksin! Joulu on kuitenkin herkkujen aikaa. Söin ihan liikaa ja keksin, että siitähän pääsee eroon oksentamalla. Olin jo kesälläkin oksentanut syömisen jälkeen, mutta joulun jälkeen siitä tuli oikein tapa. En vain enää pystynyt olemaan syömättä. Ahmin itseni halkeamispisteeseen koska mietin ”mitä väliä, oksennan ne sitten ulos.” Tiesin, että minulla on ongelma. Lupasin itselleni aina vain uudestaan ja uudestaan, että tämä on viimeinen kerta kun ahmin viisi suklaa levyä ja oksennan kaikki ulos.
Sorruin kuitenkin aina vain uudelleen ja uudelleen. Tulin siihen pisteeseen että minun oli pakko kertoa jollekin. En voinut kertoa kenellekään amerikkalaiselle, koska vaihtarit, joilla on syömishäiriö, lähetetään kotiin ilman kyselyjä. Ja minähän en halunnut kotiin kesken vuoden! Tunnustin sitten sairauteni sähköpostilla vanhemmilleni. He ymmärsivät minua hyvin ja toivat tukea. Silti tilanne ei helpottunut.
Ajattelen ruokaa jatkuvasti ja urheilen ihan hulluna. Ajattelen, että jos joku päivä en ole juossut pitkää lenkkiä, en ansaitse syödäkään. Jos sorrun syömään yhdenkin karkin ajattelen että kaikki on jo pilalla, jonka jälkeen vetäisen koko pussin ja vähän lisää kerralla ja oksennan. Minulla on jatkuva ruuan himo. Joskus pystyn hallitsemaan sen, mutta joskus kävelen kauppaan kuin robotti ja ostan mielettömän määrän syötävää. Miksi teen sen aina uudestaan ja uudestaan, vaikka tiedän kuinka paha olo siitä tulee jälkeenpäin? Miksi en ole vahvempi? Tunnen itseni hyväksi vain kun menen nukkumaan nälkäisenä. Haha, nälkä, sainpas nujerrettua sinut enkä sortunut syömään!
Tänä aamuna (jälleen kerran) ajattelin, että mitä väliä, ahmitaan. Oksentamisen jälkeen eikun vaan uudelle kierrokselle. Ja sen jälkeen vielä kerran. Nyt istun kirjoittamassa tätä tarinaa ja tunnen itseni niin mitättömäksi. Tiedän, että minun pitää lihoa, mutta silti päätäni vaivaa että mahaan jäi ruokaa. Olen vaihtarivuoteni aikana laihtunut yli 10 kiloa. Muut vaihtarikaverini ovat lihoneet monta kiloa. He kyselevät ihmeissään kuinka minä olen pysynyt hoikkana. Voin rehellisesti sanoa, että olisin mieluummin vaikka vähän lihonut kuin saanut tämän helvetillisen sairauden! Olen menettänyt kaiken kontrollin ruokaan. Ajattelen sen olevan itse piru ja että minä en ansaitse syödä. Ja kun sorrun syömään niin se on pakko oksentaa ulos.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Palaan suomeen parin viikon päästä. Vanhempani haluavat hommata minulle ammattiapua. Sanoin äidilleni, että olen valmis melkein mihin vaan että pääsisin pois tästä helvetistä. Silti ajattelen, että kuolen jos lihon kilonkin! Pelkään tulla takaisin Suomeen, koska en tiedä paheneeko sairaus. Saattaahan se mennä parempaankin päin. Mutta täällä olen onnistunut laihduttamaan ja pitämään itseni laihana, mitä jos Suomessa kaikki kilot tulevat takaisin?
En tiedä mitä tehdä. Olen menettänyt toivoni tavallisesta elämästä. Antaisin mitä vain, jos pystyisin vielä joskus syömään suklaapatukan ilman huonoa omaatuntoa ja oksentamista.
toi sun tapaus on melkein ku peilikuva mun tilanteesta! tuli ihan kylmät väreet ku luin tot sun tekstii ja huomasin kuinka paljon yhteistä on. mun helvetti alko(tai enemmän pohdittuani mulla oli jo joitain vääristyneit ajatuksia ruuan ja liikunnan suhteen ennen koko vuotta) ihan samalla tavoin kun lähdin vuodeks jenkkeihin(au pairiks) ja olin just kans kuullu kuinka porukka lihoo ja mulleki oli naureskeltu et 'tarttetki sit varmaa kaks lentsikan istuin paikkaa ku tuut takasin'
.. tein päätöksen et niin ei todellakaan tuu tapahtumaan. kaikki alko ihan huomaamatta ja ruuan vähentämisest tuli jo ihan rutiinii. täl helkel voi vaa ällistellä miten silloin riitti jotain tahdonlujuutta selviytyy niin vähällä ruualla, ja tosiaan jo yhestä karkist(tai muusta "kielletyst" syömisest) tuli niin hurjat omantunnon tuskat. ja sit just olikohan joulu vai kiitospäivä ni retkahin ja mätin vaa hurjat määrät herkkui itteeni ja koko mun kroppa tyyliin kramppas ku ei ollu tottunu sellasee hiilari ryöppyyn(elämä oli siis pelkkii hiilareit jo tolloin). ja sit oli pakko päästä siit tunteest eroon ja kokeilin laattaust.. ja sille tielle näköjään jäin.
tänäänkin aamu on alkanut perinteiseen malliin-> ajatuksilla 'täst päiväst lähtien syön normaalist enkä enää oksentele' -> syön salaattii-> pakko laittaa salaatin sekaan vähän juustoo ja kastiketta ku on aika mautont -> "noh ku kerran söin salaattii ni voin hyvinki syyä viel ruisleivän" -> "onpas mautont laitan vaan vähän voita ja juustoo päälle" -> "jaahas täs sit taas ollaa ahmittu siihen mallii et aika sama mitä vedän seuraavaks" -> jätskii, pipareit, hilloo, lihapullii, lisää juustoo ja who knows what mahdollisimman nopeesti ja salaillen(ihan ku kukaan muo näkis tai pystyis yllättämää..) ahmittuna -> kaikki ulos -> "no nyt oli viiminen kerta täst lähtien syön normaalist enkä enää oksentele. -niimpä nii..
isona erona meijän tilantees on kuitenki se et sul on ollu rohkeutta ja järkeä sen verran et oot pystyny kertomaan ongelmast sun vanhemmille ja suo oottaa apu ja paremmat mahdollisuudet parantumiselle. ite oon jenkeist tullu takasin viime syksynä ja siitä lähtien lähes joka päivä on ollu sama ruljanssi pääl, eikä mul vaan riitä rohkeus kertomaan täst kellee, koska kaikki olettaa et oon terve ja onnellinen ja on jopa kateellisii koska oon "terveellisen ruokavalion ja säännölisen liikunnan avulla" saanut itteni näin hoikkaan ja upeeseen teräskuntoon. totuushan on et ei mun kroppa tät samaa kauan voi kestää ja nytteki kärsin kroonisist mahakivuist, hiusten harvenemisest, lieväst masennuksest, huonost kunnost, rytmihäiriöist ..jne. eikä menkkoi luonnollisest oo näkyn tai kuulun ainakaa joulun jälkee..
haluisin niin kovast parantuu ja alkaa taas nauttii elämäst mut minkäs teet ku oot tällänen epävarmuudest kärsivä patologinen valehtelija. help.
hei, menkää youtubeen kattomaan syömishäiriövideoita ja muiden ihmisten tarinoita siitä.. tulee aika surullinen olo kun näkee ittensä ja tulevaisuudenmahdollisuutensa. Siit voi ammentaa jotain tahdonvoimaa lopettamiseen =)
Siit nälästä. Koittakaa vähähiilihydraattista ruokavalioo. Pelottaa laittaa ravsaa kyl ruokaan, mut sit tuleeki syötyy vaa kaks, kolme kertaa päiväs. parempi paistaa kananmuna ku syödä yks leipä joka on aivan täyttä mössöä. Mun on ainaki paljon kivempi ajatella syövän vain muutaman kerran päiväs ku vetävän kolmen tunnin välein safkaa. Pysyy omatunto ehkä paremmassa jamassa, eikä sit loppujen lopuks en oo lihonu. lihaksetkaa ei katoo ku saa proteiinia. Mut tsekkailkaa vaihtoehtoja ja koittakaa selvitä! heittäkää kaikki mässäilyruuat menemään. Ruuanhimoo vastaan on niin vaikee taistella :o ana aikoina en tajuu miten pysty näännyttää. Nyt vaan heti ku iskee himo -----> ahmimaan! jess. Hampaiden hajoamisen pelko on aika hyvä motiivi ollu mulla :o ja oon huomannu et turvottaa ja tuntuu läskimmältä ku syö ja oksentaa.
Ei oo tullu kirjoteltuu mut Suomessa ollaan taas.
Eka viikko meni TODELLA hyvin. Oli kiva tavata vanhoja kavereita sun muuta. Sitte iski syöminen. Vedin ihan älyttömästi kaikkee suomalaista. Miettikää ny, ei fazerin suklaata vuoteen! Sitä tuli vedettyy. Näin meni sitte pari viikkoa, aina välillä älipäiviä oksnetamisessa mut ei hyvältä näyttäny. Liikuin kans ihan hulluna ku pelkään et lihoon.
Kävin kans psykologilla mut se tuntu ihan turhalta. Sen jälkeen tuli ihan mieletön masennusjakso. Viiltelin ja yritin itsemurhaa.
On se kumma ku välillä on ihan hyvä fiilis mut ajoittain menee niin huonosti. Koulu alkaa kohta ja mua pelottaa mennä sinne. Miten mä selviin?
Voiku sais elämänilon takasin.
mulla on niin samanlaiset tunteet ja ajatukset... seuraava päivä aina ahdistaa, ku ajattelee, että pystyykö sitä hillitsemään itsensä vai ei... päivät koostuvat vain ahmimisesta, oksentamisesta ja himoliikkumisesta... psykiatrista ei ole mul ollut apua... se vain pahensi tilannetta, sillä nyt kotiväki tietää tästä ja kyttää koko ajan... olen koittanut lukee mahdollisimman paljon syömishäiriöistä, etenkin niitten seurauksista, välillä se auttaakin... mutta korkeintaa pystyn olemaan pari päivää oksentamatta... nyt sitten alkaa lukion vimppa vuosi ja en tiedä miten selviän siitä itsekään, ku on kirjoitukset ja kaikki edessä, ja mulla on vain ruoka mielessä... olen koittanut tehdä kaikkea kivaa, mutta ne ei tunnu enää miltään... vain syöminen on kivaa enää...
...Mut tää tarina muistuttaa mua salkkareiden Annikasta ;D
No mul ei ainakaa olis varaa vetää tommosta kevyttä 5 suklaalevyn päivällistä joka päivä... olis köyhä alta viikon!
Siinä muute hyvä vinkki! Anna sun kaikki rahat veks, ni sul ei oo varaa syödä kaikkee skeidaa.
Niinpä, salkkareiden annikahan tästä tulee mieleen! :P Hyvin keksitty!
Kävin taas eilen psykologilla. Ei se tunnu yhtään hyvältä, mut nyt se sano et rupee kyseleen millasii syömishäiriöhoitoja löytyis. Se anto vähä toivoa :)
Jännittää ihan sikana mennä takas kouluun. Kaikki vaan tuijottaa! En voi mennä mihkään ilman et tutut tulis kauhisteleen kuinka laiha oon.
Hienoa, että olet epämukavuudesta huolimatta jatkanut psykologilla käyntiä ja tahdot parantua! Itse uskon, että hiljaa hyvä tulee ja etenkin näin arkipäivän kamppailua sisältävän sairauden kanssa paraneminen saattaa kestää hieman kauemmin kuin kuumeesta paraneminen.. :P
Kaikkea hyvää sinulle! Toivon sinulle pikaista tervehtymistä ja olen sinusta kanssasisarena erittäin ylpeä! Onnea! :)