Hei, nimeni on M ja minulla on syömishäiriö (en halua kertoa koko nimeäni ettei kukaan tunnista). Ongelmani on anoreksia-bulimia-ortoreksia ja BED yhdistettynä ja kutsun siksi sairauttani vain syömishäiriöksi, koska sitä ei voi luokitella vain yhteen kategoriaan.
Olen 18-vuotias tyttö. Kaikki ongelmat alkoivat melkein kaksi vuotta sitten wanhojen tansseissa. Olin ostanut peruskoulun päättäreihin upean mekon, ja päätin sitten säästää rahaa ja käyttää sitä uudestaan wanhoissa. Yllätyksekseni en enää mahtunut pukuun! Asia ei tuntunut silloin vielä niin isolta. Ajattelin tiputtaa muutaman kilon. Minulla ei kuitenkaan ollut tarpeeksi aikaa, tanssit olivat jo parin viikon päässä. Piti sitten ostaa uusi puku.
Tanssien jälkeen huomasin, että ei minulta laihduttaminen suju. Olen liian perso ruualle. Kuitenkin takararaivooni jäi ääni, joka sanoi ”läski, ei kukaan susta tykkää, et saa ikinä poikaystävää!”
Vihdoin saapui kesä. Löysin aivan uuden kaveripiirin, joka koostui pelkästään pojista. Heidän seurassaan minun ei tehnyt mieli syödä. Tunsin itseni vahvaksi kun pystyin pysymään erossa suklaasta! Rupesin käymään lenkillä aina useammin. Pidin hauskaa kavereiden kanssa, alkoholia kului runsaasti. Huomasin laihtuneeni hiukan. Rakastuin tulisesti ja tunsin, että minuakin rakastettiin. Tein virheen kun annoin itseni rakastua, sillä tiesin että olen lähdössä vuodeksi pois.
Syksyllä en jatkanut enää suomalaisessa lukiossa vaan lähdin vaihto-oppilaaksi Usaan. Olin kuullut että kaikki vaihtarit lihovat ainakin sen 5-10 kiloa. Ja että vielä Amerikkaan! Siellä monet lihovat helposti yli 10 kiloa. Ennen lähtöäni päätin, että minähän en liho grammaakaan. Alku meni hyvin, minun ei edes tehnyt mieli syödä kaikkia ihania herkkuja. Rupesin liikkumaan aina vaan enemmän ja enemmän. Koulussa ei tarjota ilmaista lounasta, joten minä toin omat ruokani. Lounaani koostui pienestä salaatista. Välipalaksi söin yhden hedelmän ja illallisella yritin syödä mahdollisimman vähän.
Jouluun mennessä olin laihtunut jo monta kiloa. Elin niin vähällä ruualla ja kielsin itseltäni kaikki herkut. Auta armias sitä huonon omantunnon tunnetta jos olin syönyt yhdenkin keksin! Joulu on kuitenkin herkkujen aikaa. Söin ihan liikaa ja keksin, että siitähän pääsee eroon oksentamalla. Olin jo kesälläkin oksentanut syömisen jälkeen, mutta joulun jälkeen siitä tuli oikein tapa. En vain enää pystynyt olemaan syömättä. Ahmin itseni halkeamispisteeseen koska mietin ”mitä väliä, oksennan ne sitten ulos.” Tiesin, että minulla on ongelma. Lupasin itselleni aina vain uudestaan ja uudestaan, että tämä on viimeinen kerta kun ahmin viisi suklaa levyä ja oksennan kaikki ulos.
Sorruin kuitenkin aina vain uudelleen ja uudelleen. Tulin siihen pisteeseen että minun oli pakko kertoa jollekin. En voinut kertoa kenellekään amerikkalaiselle, koska vaihtarit, joilla on syömishäiriö, lähetetään kotiin ilman kyselyjä. Ja minähän en halunnut kotiin kesken vuoden! Tunnustin sitten sairauteni sähköpostilla vanhemmilleni. He ymmärsivät minua hyvin ja toivat tukea. Silti tilanne ei helpottunut.
Ajattelen ruokaa jatkuvasti ja urheilen ihan hulluna. Ajattelen, että jos joku päivä en ole juossut pitkää lenkkiä, en ansaitse syödäkään. Jos sorrun syömään yhdenkin karkin ajattelen että kaikki on jo pilalla, jonka jälkeen vetäisen koko pussin ja vähän lisää kerralla ja oksennan. Minulla on jatkuva ruuan himo. Joskus pystyn hallitsemaan sen, mutta joskus kävelen kauppaan kuin robotti ja ostan mielettömän määrän syötävää. Miksi teen sen aina uudestaan ja uudestaan, vaikka tiedän kuinka paha olo siitä tulee jälkeenpäin? Miksi en ole vahvempi? Tunnen itseni hyväksi vain kun menen nukkumaan nälkäisenä. Haha, nälkä, sainpas nujerrettua sinut enkä sortunut syömään!
Tänä aamuna (jälleen kerran) ajattelin, että mitä väliä, ahmitaan. Oksentamisen jälkeen eikun vaan uudelle kierrokselle. Ja sen jälkeen vielä kerran. Nyt istun kirjoittamassa tätä tarinaa ja tunnen itseni niin mitättömäksi. Tiedän, että minun pitää lihoa, mutta silti päätäni vaivaa että mahaan jäi ruokaa. Olen vaihtarivuoteni aikana laihtunut yli 10 kiloa. Muut vaihtarikaverini ovat lihoneet monta kiloa. He kyselevät ihmeissään kuinka minä olen pysynyt hoikkana. Voin rehellisesti sanoa, että olisin mieluummin vaikka vähän lihonut kuin saanut tämän helvetillisen sairauden! Olen menettänyt kaiken kontrollin ruokaan. Ajattelen sen olevan itse piru ja että minä en ansaitse syödä. Ja kun sorrun syömään niin se on pakko oksentaa ulos.
Olen 18-vuotias tyttö. Kaikki ongelmat alkoivat melkein kaksi vuotta sitten wanhojen tansseissa. Olin ostanut peruskoulun päättäreihin upean mekon, ja päätin sitten säästää rahaa ja käyttää sitä uudestaan wanhoissa. Yllätyksekseni en enää mahtunut pukuun! Asia ei tuntunut silloin vielä niin isolta. Ajattelin tiputtaa muutaman kilon. Minulla ei kuitenkaan ollut tarpeeksi aikaa, tanssit olivat jo parin viikon päässä. Piti sitten ostaa uusi puku.
Tanssien jälkeen huomasin, että ei minulta laihduttaminen suju. Olen liian perso ruualle. Kuitenkin takararaivooni jäi ääni, joka sanoi ”läski, ei kukaan susta tykkää, et saa ikinä poikaystävää!”
Vihdoin saapui kesä. Löysin aivan uuden kaveripiirin, joka koostui pelkästään pojista. Heidän seurassaan minun ei tehnyt mieli syödä. Tunsin itseni vahvaksi kun pystyin pysymään erossa suklaasta! Rupesin käymään lenkillä aina useammin. Pidin hauskaa kavereiden kanssa, alkoholia kului runsaasti. Huomasin laihtuneeni hiukan. Rakastuin tulisesti ja tunsin, että minuakin rakastettiin. Tein virheen kun annoin itseni rakastua, sillä tiesin että olen lähdössä vuodeksi pois.
Syksyllä en jatkanut enää suomalaisessa lukiossa vaan lähdin vaihto-oppilaaksi Usaan. Olin kuullut että kaikki vaihtarit lihovat ainakin sen 5-10 kiloa. Ja että vielä Amerikkaan! Siellä monet lihovat helposti yli 10 kiloa. Ennen lähtöäni päätin, että minähän en liho grammaakaan. Alku meni hyvin, minun ei edes tehnyt mieli syödä kaikkia ihania herkkuja. Rupesin liikkumaan aina vaan enemmän ja enemmän. Koulussa ei tarjota ilmaista lounasta, joten minä toin omat ruokani. Lounaani koostui pienestä salaatista. Välipalaksi söin yhden hedelmän ja illallisella yritin syödä mahdollisimman vähän.
Jouluun mennessä olin laihtunut jo monta kiloa. Elin niin vähällä ruualla ja kielsin itseltäni kaikki herkut. Auta armias sitä huonon omantunnon tunnetta jos olin syönyt yhdenkin keksin! Joulu on kuitenkin herkkujen aikaa. Söin ihan liikaa ja keksin, että siitähän pääsee eroon oksentamalla. Olin jo kesälläkin oksentanut syömisen jälkeen, mutta joulun jälkeen siitä tuli oikein tapa. En vain enää pystynyt olemaan syömättä. Ahmin itseni halkeamispisteeseen koska mietin ”mitä väliä, oksennan ne sitten ulos.” Tiesin, että minulla on ongelma. Lupasin itselleni aina vain uudestaan ja uudestaan, että tämä on viimeinen kerta kun ahmin viisi suklaa levyä ja oksennan kaikki ulos.
Sorruin kuitenkin aina vain uudelleen ja uudelleen. Tulin siihen pisteeseen että minun oli pakko kertoa jollekin. En voinut kertoa kenellekään amerikkalaiselle, koska vaihtarit, joilla on syömishäiriö, lähetetään kotiin ilman kyselyjä. Ja minähän en halunnut kotiin kesken vuoden! Tunnustin sitten sairauteni sähköpostilla vanhemmilleni. He ymmärsivät minua hyvin ja toivat tukea. Silti tilanne ei helpottunut.
Ajattelen ruokaa jatkuvasti ja urheilen ihan hulluna. Ajattelen, että jos joku päivä en ole juossut pitkää lenkkiä, en ansaitse syödäkään. Jos sorrun syömään yhdenkin karkin ajattelen että kaikki on jo pilalla, jonka jälkeen vetäisen koko pussin ja vähän lisää kerralla ja oksennan. Minulla on jatkuva ruuan himo. Joskus pystyn hallitsemaan sen, mutta joskus kävelen kauppaan kuin robotti ja ostan mielettömän määrän syötävää. Miksi teen sen aina uudestaan ja uudestaan, vaikka tiedän kuinka paha olo siitä tulee jälkeenpäin? Miksi en ole vahvempi? Tunnen itseni hyväksi vain kun menen nukkumaan nälkäisenä. Haha, nälkä, sainpas nujerrettua sinut enkä sortunut syömään!
Tänä aamuna (jälleen kerran) ajattelin, että mitä väliä, ahmitaan. Oksentamisen jälkeen eikun vaan uudelle kierrokselle. Ja sen jälkeen vielä kerran. Nyt istun kirjoittamassa tätä tarinaa ja tunnen itseni niin mitättömäksi. Tiedän, että minun pitää lihoa, mutta silti päätäni vaivaa että mahaan jäi ruokaa. Olen vaihtarivuoteni aikana laihtunut yli 10 kiloa. Muut vaihtarikaverini ovat lihoneet monta kiloa. He kyselevät ihmeissään kuinka minä olen pysynyt hoikkana. Voin rehellisesti sanoa, että olisin mieluummin vaikka vähän lihonut kuin saanut tämän helvetillisen sairauden! Olen menettänyt kaiken kontrollin ruokaan. Ajattelen sen olevan itse piru ja että minä en ansaitse syödä. Ja kun sorrun syömään niin se on pakko oksentaa ulos.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Palaan suomeen parin viikon päästä. Vanhempani haluavat hommata minulle ammattiapua. Sanoin äidilleni, että olen valmis melkein mihin vaan että pääsisin pois tästä helvetistä. Silti ajattelen, että kuolen jos lihon kilonkin! Pelkään tulla takaisin Suomeen, koska en tiedä paheneeko sairaus. Saattaahan se mennä parempaankin päin. Mutta täällä olen onnistunut laihduttamaan ja pitämään itseni laihana, mitä jos Suomessa kaikki kilot tulevat takaisin?
En tiedä mitä tehdä. Olen menettänyt toivoni tavallisesta elämästä. Antaisin mitä vain, jos pystyisin vielä joskus syömään suklaapatukan ilman huonoa omaatuntoa ja oksentamista.
viestisi sielläki. Toivottavasti pääset jaloillesi ja parannut, anoreksia on kamala sairaus mutta kyllä siitä yli pääsee jos löytyy tarpeeksi tahdonvoimaa.
Jaksamista. :)
Tekisi mieli halata sinua! Uskon tietäväni täsmälleen miltä sinusta tuntuu.
Olin pari vuotta sitten samanlaisessa tilanteessa. En vaihtarina, mutta anoreksian ja bulimian takia laihtunut yli 10 kiloa ja kun lähtöpainokaan ei ollut kovin suuri..
Ota ihmeessä kaikki saamasi apu vastaan! Joskus apua voi olla vaikea saada, mutta eiköhän vanhempasi jaksa silloin taistella puolestasi. Oma äitinikin joutui hoidon alussa soittelemaan useaan kertaan hoitopaikkaani ja kyselemään ja vaatimaan niin kyllä niitä aikoja kummasti rupesi löytymään. :-)
Ja vaikka välillä tuntuisi, ettei avusta ole mitään hyötyä, niin jatka vain. Sen edistymisen huomaa usein itse vasta kauan sen jälkeen kun sitä on jo tapahtunut.
Itse olen käynyt jo yli kaksi vuotta hoidossa ja vasta nyt ihan viimeaikoina olen ruvennut tuntemaan itseni terveemmäksi. Olen saanut vasta muutaman kilon takaisin, mutta olo on paranunut hurjasti! Osaan suhtautua ruokaan ja elämään ylipäätään paljon terveemmin. En tiedä mikä siihen on eniten auttanut, mutta ehkä ihan se, ettei ole jäänyt yksin sairaaseen maailmaansa, vaan on jakanut sen jollekin, joka osaa ja jaksaa yhä uudestaan ja uudestaan kertoa, kuinka hullunkurinen ja vääristynyt se on.
Toivottavasti asiasi lähtisivät oikeaan suuntaan ja saisit terveytesi ja elämänilosi takaisin!
tämä kuulosti aivan älyttömältä kun vielä olin sairas, mutta nyt uskon siihen, kun kerran kuulin joltain että ''ilman ruokaa keho ja mieli menee sekaisin. kunhan syöt, kroppa palautuu ensin, ja mieli parantuu kilojen mukana.''
ja totta se on!! nyt kun olen menossa normaalipainoiseksi, tuntuu vaan paremmalta ja paremmalta. ihailin tänään muotojani. ihanaa että on se peba, nii mun mekko näyttää paljon nätimmältä päällä ^^
ensimmäiset pari-kolme kiloa, pääni huusi.. mieli oli maassa, ja tunsin itseni rumaksi, läskiksi ja heikoksi. nykyään vanhat ajattelutavat ja ihannekuvat ovat mielestäni NAURETTAVIA :)
KYLLÄ SÄ PÄRJÄÄT. tsemppiä!!!