Että kesä on kamalaa. Maailma on täynnä valoa, tuoksuja, värejä, ääniä ja lämpöä ja itse makaa aurinkoiset iltapäivät huoneessa sälekaihtimet kiinni.
Televisiota ei voi avata koska siellä kirmataan yhdessä ystävien kanssa kesälaitumilla, minnekään ei voi mennä eikä ole mitään mitä tehdä.
Talvella tämän sentään ymmärtää kun on kylmää ja pimeää, mutta kesällä sitä alkaa "syyttämään" itseään entistä enemmän.
Sitten saa lukea vanhuksista joita ei ehditä viedä ulos ja sitä huomaa olevansa tasan samanlaisessa, mutta silti erilaisessa vankilassa 50-vuotta nuorempana. Tuntuu vähän siltä että edessä on todella pitkä kakku.
Viimeinen kerta kun minulla oli kesällä kavereita ja tekemistä taisi olla ala-asteen aikana mistä nyt on jo toistakymmentä vuotta.
Siitä vaan tulee surulliseksi kun miettii että jossain vaiheessa kuolee ja saa katsoa koosteen elämästään niin omani sisältää hämärän huoneen ja pari kaihdinten välistä livahtanutta valonsädettä.
Televisiota ei voi avata koska siellä kirmataan yhdessä ystävien kanssa kesälaitumilla, minnekään ei voi mennä eikä ole mitään mitä tehdä.
Talvella tämän sentään ymmärtää kun on kylmää ja pimeää, mutta kesällä sitä alkaa "syyttämään" itseään entistä enemmän.
Sitten saa lukea vanhuksista joita ei ehditä viedä ulos ja sitä huomaa olevansa tasan samanlaisessa, mutta silti erilaisessa vankilassa 50-vuotta nuorempana. Tuntuu vähän siltä että edessä on todella pitkä kakku.
Viimeinen kerta kun minulla oli kesällä kavereita ja tekemistä taisi olla ala-asteen aikana mistä nyt on jo toistakymmentä vuotta.
Siitä vaan tulee surulliseksi kun miettii että jossain vaiheessa kuolee ja saa katsoa koosteen elämästään niin omani sisältää hämärän huoneen ja pari kaihdinten välistä livahtanutta valonsädettä.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Maailma on mahtava ja mahdollisuuksia täytenään, joskin myös epäoikeudenmukainen, mutta mistään on vaikea nauttia ja on vaikea löytää mitään omaa juttua kun elää tavallaan vankeudessa. Elän oman menneisyyteni, paniikkihäiriön, pelkojen ja toivottomuuden vankina. Voisihan sitä pakottaa itsensä joskus vaikka ulos, mutta miten siitä nauttisi kun joka tapauksessa isommat asiat ovat pielessä ja mielessä. Ja vielä yksin, hah. Ei mitenkään.
Tahtoisin pystyä elämään sellaista elämää joka ei vituttaisi koko ajan, joka ei vituttaisi vielä elämän päättyessäkin. Jos on varaa vain kurjuuteen niin miten se muka onnistuisi.
Itselleni kesä on uudistumisen aikaa. Mahdollisuus muuttua. Kaikki lon itsestään kiinni. Pitää sanoa itselleen, että minä teen tämän minä aijon muuttaa itseäni siihen suuntaan mihin haluan! Kaikki lähtee asenteesta. Tsemppiä sulle!
Tänään oli juuri sellainen perus hellepäivä minulle, samanlaisia on ollut jo ties kuinka monta vuotta. Ei mitään tekemistä. Luin kyllä vähän aikaa parvekkeella lehtiä ja otin aurinkoa, sitten pesin nyrkkipyykkiä ja yritin keksiä jotain pientä, kuten tein itselleni jalkahoidon. Miten näin tylsää voikin olla, huomenna sama meno jatkuu. Tuli sitten ajeltua kaupungissa armottoman kuumassa autossa. Kesä on yksinäisille kaikista pahinta aikaa! Tuntuu kuin olisi aivan erillinen muista.
Olet itse rakentanut vankilasi, itse se sinun täytyy purkaa.
Ei kukaan halua olla mököttävän, itsesäälissä lilluvan kanssa. Sellaisen joka aina ja kaikessa näkee kielteisen.
Kyllä tiedän mistä kirjoitan. Olenhan sen kokenut.
Vasta täytettyäni aikoinaan (kauan sitten) viikymppiseni aloin tajuamaan että maailma ei ole rangaistuslaitos,eikä siirtola yksinäisille.
Täällä voi niin monin tavoin ottaa elämä vastaan vaikkakin viime hetkillä.
Me tehdään valintoja, tee sinä nyt.
Avaa kaihtimet lopeta ruikkutus. miljoonilla ihmisillä on paljon huonommat oltavat silti he hymyilevät ja antavat auringon lämmittää.
Elämä on lyhyt loppujenlopuksi, mieti mitä sinä haluat tehdä ennenkuin se on myöhäistä.
Lykkyä pyttyym ja ylös.
"lopeta ruikkutus. miljoonilla ihmisillä on paljon huonommat oltavat silti he hymyilevät ja antavat auringon lämmittää"
....tai oikeastaan en kehtaa edes vastata tähän.
Eihän ihminen itse vankilaansa yleensä luo eivätkä yksinäisyys ja mielenterveysongelmat ole ihmisen luonne, niihin on yleensä monia syitä joihin itse ei ole voinut eikä voi vaikuttaa. Itse pitää itseään auttaa, mutta apua saa pyytää/odottaa ja vastaanottaa. Moni ihminen auttaa mielellään muita ja näkee vaikeassa elämäntilanteessa elävässä ihmisessä nimenomaan ihmisen. Ihminen on yhteisöllinen eläin hyvästä syystä, se on kaikkien etu että jokainen saa tukea ja antaa tukea.
Mistähän tuokin on peräisin että aina moititaan yksinäisiä ja mielenterveysongelmaisia kielteisiksi ja itsesäälissä rypeviksi. Joskus niin on turhan paljon, mutta yleensä ei. Jos ihmisellä on ongelma niin totta hemmetissä se painaa mieltä ja siitä tahtoo jutella ja sen tahtoo ratkaista. Se ei tarkoita etteikö sama ihminen näkisi ja ilmaisisi elämässä myönteisiä puolia, jopa oma elämässään. Päinvastoin paremminkin.
Tuo on aivan totta että elämää voi ottaa vastaan monin tavoin monissa yhteyksissä ja paljon on valintoja tehtävä sekä tehtävissä. Vaikka heti ja mitä enemmän nykyhetkessä sen parempi.
Sitähän mietitään paljonkin mitä tahdotaan, eri asia on miten jotain voi omassa elämässään saavuttaa ja onko se edes mahdollista. Aina pitäisi yrittää, mutta yksinäisyyden ja mielenterveysongelmien kanssa se on vaikeaa. Siihen tarvitsee moni oikeasti käytännön apua, edes jutteluseuraa joka auttaisi eikä vain sanoisi että älä aina valita ja ole itsekeskeinen.
Jokaisella on elämässä omat haasteensa, ei voida sanoa että jonkun haasteet olisivat merkitykseltään vähäisempiä kuin jonkun muun. Viisaat sanovat että se käärme on vaarallisin joka sinua juuri puri.
Hyvin kirjoitit. Ja on meitä "sosiaalisiakin" yksinäisiä, joilla on sellainen elämäntilanne että ei ole aikaa/mahdollisuutta tuosta vaan lähteä ulos etsimään uusia ystäviä. Entisillä kun ei ole aikaa tavata. Minä ainakaan en valita ja ole alakuloinen ihmisten seurassa - päinvastoin. Silti olen yksinäinen.
Monessa kulttuurissa, esim.- Aasian maissa hymyillään aina vieraille vaikka olisi juuri puoli sukua kuollut maanjäristyksessä. Se että he eivät valita ja ruikuta, ei tarkoita sitä että he eivät kärsisi. Maailmassa on paljon surua, tuskaa ja katkeruuttakin vaikka kaikissa kulttuureissa ihmiset eivät tuo sitä julkisesti esiin. Suuri syy siihen että muiden kulttuurien ihmiset ovat onnellisempia on se, että heillä on ystävien, sukulaisten ja kyläyhteisön tuki taustalla. Suomalaisella ei ole ketään. Kun suomalainen on yksin, hän todellakin on YKSIN. Ja useat vieläpä köyhänä, vaikkakaan ei tarvitse nälkää nähdä. Elintaso on monilla kuitenkin niin huono että mahdollisuutta parantaa elämänlaatuaan ei ole. Suomi on valitettavasti yksi maailman kurjimpia maita, jos tarkasti ajatellaan.
Minäkin luulin nuorempana, että aina on mahdollisuus nousta olosuhteiden yläpuolelle, että aina voi tehdä vankilastaan paratiisin, mutta elämä opetti toisin. Vankilan voivat synnyttää niin monenlaiset asiat fyysisistä, taloudellisiin ja henkisiin esteisiin. Eikä niistä kaikkiin voi vaikuttaa. Ei parhaalla mielen tahdollakaan.
Siinäkin puolustaisin yksinäisiä, että moni on todella yrittänyt tsempata, yrittänyt hakea apua, yrittänyt piristyä, yrittänyt ja yrittänyt... Ja älkään vain sanoko, etteivät tarpeeksi.
Tähän amerikkaiseen "Olet oman onnesi seppä"-ajatteluun liittyy juuri "häviäjien" syyllistäminen. Se, että minulla on ystäviä, olen (henkisesti) terve ja minä menestyn, on kiinni minusta. Se, että muut ovat yksinäisiä ja sairaita on kiinni heistä itsestään. Ei siitä, että itsekin olin tallomassa kaikin voimin heidän ylitseen saavuttaakseni paikan auringossa. Vähän samanlainen malli on vaikuttamassa piiloisesti muussakin ajattelussamme. Se, että romani ryöstelee, johtuu hänen etnisyydestään, ei jo valmiiksi syrjäytetystä asemasta, asenteistamme, niistä kulttuurisista odotuksista, joiden piiriin hän on lapsesta saakka kasvanut jne. Ainahan voi valita toisin...
Ihmisen syyllistäminen yksinäisyydestään on houkuttelevaa myös siksi, että tällöin asialle ei tarvitse tehdä mitään. Ei tarvitse syyllistyä, jos joku sanoo olevansa yksinäinen, kun tietää, että yksinäisyys johtuu ihmisestä itsestään. Ei tarvitse ajatella, pitäisikö uhrata hetkinen jollekin yksinäiselle tässä näennäisen kiireisessä arjessa joka on täynnä kiinnostavampia ihmisiä, kun tietää, että ihmisen yksinäisyyden synnyttää ihminen itse, ei ihmisten puute. Se, ettei minulla ole siis aikaa, ei synnytä tämän hylkäämäni ihmisen yksinäisyyttä, vaan yksinäinen ihminen itse.
Aurinko kuuluu kuitenkin kaikille! Sinunkin kotiisi se tulvi ikkunakaihdintenkin lävitse. Toisin kuin moni ihminen, se ei syrji ketään. Ja sen alla saa olla myös suruissaan, yksin ja väsynyt.
kuin sen, että kaikkea ei aina kaikki saa yhtä helpolla. Et suostu hyväksymään tilannetta, joten valahdat veltoksi -- luovutat.
Jokainen huolehtii omasta onnestaan. Mikäli olet eri mieltä, kysyn: kenen onni on sinun vastuullasi? Kenen onnen puolesta sinä teet pyyteetöntä työtä?
Vastuun siirtäminen muille on myös hyvin houkuttelevaa. Silloin ei tarvitse itse tehdä mitään, voi vain maata jossain pimeässä reiässä ja odottaa, että joku tulisi varta vasten korjaamaan asiat. Sitten kun Zorro ei saavukaan pelastamaan päivää, voi parkua "mutku mä haluun! Mä haluun!" kuin pikkulapsi kaupan karkkihyllyn luona. Sitähän tällä palstalla harrastetaan oikein mielellään.
Hyvin harvojen elämässä on aidosti ollut ihmisistä puute. Se, että viereinen jannu sai kavereita ja myös piti ne, on hänen henkilökohtaisista ansiotaan. Mitään muuta eroa sen jannun ja vieressä kasvaneen yksinäisen välillä ei ole kuin nuo henkilöt itse. Ympäristö on sama. On täysin yhdentekevää olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan, jos ei tartu tilaisuuteen.
Varmasti moni yksinäinen on yrittänyt päästä ongelmastaan eroon, mutta miksei saisi sanoa, etteivät he ole yrittäneet tarpeeksi? Mielestäni tarpeeksi on yritetty siinä vaiheessa, kun tavoitteeseen on päästy. Mitä muuta mittaria riittävälle yrittämiselle voisi olla? Jonkinlainen subjektiivinen "no nyt oon huhkinu tarpeeksi, sais jo tulla ku Manulle illallinen"? Kultamitaleja ei jaeta niille, joita ei huvita pinkoa kuin puoliväliin asti.
jos tuollaista höpsistä pidät totena.
Me yksinäiset voimme ensin ottaa tuon negatiivisesti. Ajattelemme että "joku sosiaali prinsessa/prinssi tulee tänne pätemään asiasta mistä ei tiedä mitään"
Mutta todellisuudessa tuo ainut neuvo mitä voi antaa. Joskus pitää sanoa kovempaa että me heräisimme. Minä joskus sain kuulla tuohon tyyliin vastauksen, tuntui aluksi tylyltä ja vaipusin vihaan ja ajattelin ettei kukaan ymmärrä.
Jälkeen päin olen halunut kiittää tätä "kaveria" joka sanoi minulle niin.
Tajusin, että kaiken sen takana onkin vain kannusta neuvo. Ja eikä elämäni ole enää sitä omassa pienessä huoneessa katkerana istumista.
Avasin ne kaihtimet, avasin silmäni. Keräsin itseluottamuksen rippeitä ja menin rohkeasti puhumaan ihmsille. Aloitin ostamalla kengät. Avasin myyjälle suuni ja puhuin kuin vaativa asiakas. Kerroin suoraan mitä haluan. Tuntui kuin olisin avanut lukitun sanavaraston. Siitä eteenpäin jatkoin samaa rataa kunnes opin menemään rohkeasti puhumaan ihmisille.
Eli otatte vain rohkeasti kontaktia työkaveriin, koulukaveriin, vanhaan kaveriin...Tai vaikka kaupan tädeille. Siitä se lähtee.
Rohkeasti. Pian olette mukana siinä porukassa sielä rannalla. Huomaatte tuon neuvon hyvyyden kun hymyilette!
on asiallinen ja todenmukainen, samaa ei voi sanoa maagikon viestistä. On eri asia kovistella ja herätellä kuin puhua paskaa.
Hyvinpä on länsimaalainen individualismin palvonta sinuun aivopesty.
Ensinnäkin minä en ole mikään veltoksi valahtanut, vaikka kuuma päivä ulkosalla raukeaksi vetääkin ... Minulla on paljon ystäviä, kavereita ja hyvän päivän tuttuja, mutta en pidä heitä erityisinä ansioinani ja ymmärrän hyvin niitä, jotka jäävät porukoiden ulkopuolelle. Itse esimerkiksi tunnen henkilön, jota muut yrittivät sulkea tietoisesti porukastamme. Vaikka kyseinen henkilö yritti kaikkensa ja oli perkuleen mukava, toinen henkilö oli päättänyt (kateudesta tms. syystä), ettei pidä tyypistä ja sabotoi kaikin mahdollisin keinoin tämän kuulumista porukkaan. Ihmisissä on kuule paljon itsekkäitä kusiaisia... Ja jos jonkun tietoinen loukkaaminen ja ulos sulkeminen ei ihmistä ansaitusti saa ajoittain lannistaa, niin johan on! Kukaanhan täällä ei kiellä yrittämästä, mutta yritä enemmän ei ole mikään vastaus. Sama kun sanoisi tyypille, jolta puuttuu jalat: yritä kuule jannu vähän enemmän, niin johan kävelet.
Ja mitään eroahan edellisissä kirjoittajissa ja sinussa ei ole, mutta se että edeltävät kuullostavat uskottavammilta kuin sinä on heidän ansiotaan. :) Yritähän sinä siis vielä enemmän! Kultamitaleja ei ajatustyössäkään jaeta niille, jotka eivät siinä viitsi pinkoa kuin puoliväliin. Kyllä sinäkin maaliin pääset. Paina, paina!!!
Kysyit, kenen onnesta olen vastuussa. Vastaan: omastani ja muiden. Ja juuri tämä muiden unohtuu sinulta. Jos ihminen huolehtisi vain omasta onnestaan, maailma olisi kuule ankea paikka elää. "Jos joku nyppii, jyräänpä tieltä keinolla millä hyvänsä, sillä minähän olen vastuussa vain omasta onnestani..."
Jep, toivottasti olet onnellinen. Minä olen, ja ison osan onnestani synnyttää juuri tunne toisen tekemisestä onnelliseksi. Jos ajattelisit vain omaa onneasi, eihän kukaan sinuun esim. rakastuisi. Ei kukaan itsekästä k..päätä rakasta, joka vain omaa onneaan takoo. Joten etköhän sinäkin muiden onnea joskus ajattele. Kiellät sen nyt vaan tässä, koska se ei sovi mielipiteeseesi.
En ole vielä tällä palstalla ollut ja "opettelen"vasta keskustelemaan.Itsellä on kans aikoja,että tuntuu kuin seinät kaatuisivat päälle.Mulle on "lääkettä"lähteä lenkkeileen(sauvakävelylle)ja sen jälkeen on kuin eri ihminen.Tämä on minun kikkani.Olen huomannut,että itsensä pitää pakottaa menemään sinne mihin on vastenmielistä mennä esim.kauppaan.oli paljon paljon nuorempana aikoja,etten uskaltanut käydä kaupassakaan!Kioskilta oli helpompi ostaa mitä tarvitsi.Vieläkään en käsitä mistä se johtui,kun ei todettu mitään sairautta.Sitten vain menin ihmisten sekaan ja nyt uskallan puhua oudoillekin ihmisille.Nyt on vapaampi olo,kun ei tunne itseään "vangiksi".Kaikille ei tietenkään sovi kaikki konstit.Elämää on turhaa tuhlata yksin olemiseen sisällä ja näin vanhemmiten sen paremmin huomaa,miten lyhyt elämä on.Meneti kuukausi sitten äitini ja sitä ei vieläkään jaksa ymmärtää.Haudalla käyn ja viikonloppuna vein kielokimpun ja se helpottaa surua ja koittaa työstää sitä.Saatiin hyvästellä sisarusten kanssa kuitenkin viikon ajan sairaalassa,silitellä ja suukotella,sekin tietenkin helpottaa oloa.Nyt menee surulliseksi.Nyt on kesä kauneimmillaan ja tietenkin pitää nauttia siitä.Syksy on mun vuodenaikani,vaikka kaikki ovat omalla tavallaan ihania.Talvisin pidän hiihtämisestä,vaikkakin yksin käyn.Siihen ei löydy kavereita,muttei se mua haittaa.Jos haluaa lähteä kuppilaan,niin sinne on helpompi saada seuraa,tuntuu kyllä hullulta aatella,mut näin on.Tsemppiä vaan kaikille ja lämmintä kesän jatkoa.