En tiedä, mikä muhun on mennyt, mutta minä en enää kykene uskomaan Jumalaan. Olen kyllä käynyt aktiivisesti seuroissa ja muutenkin elämäntavat ovat, kuten vanhoillislestadiolaisilla. Kuuntelen rauhallista musiikkia, en käy ravintoloissa, eikä ole televisiota. En tajua, miksi seurapuheet eivät puhuttele minua enää lainkaan. Ehtoolliselle menokin tuntui ennen ihan eriltä, mitä nykyään. Nyt se tuntuu lähinnä vain yhdenlaiselta rituaalilta, jolla ei ole mitään merkitystä. Minulla ei ole enää ns. synnintuntoa, vaikka omatunto onkin. Tämä tarkoittaa siis sitä, että jos omatunto on tullut kipeeksi, sovin asiat, mutta en tarvitse siihen synninpäästöä.
Pyrin elämään niin, ettei omatuntoni tulisi kipeäksi. Yleensä, kun olen mennyt sopimaan asioita, on vielä kysytty, että haluatko vielä uskoa ne anteeksi. Olen vastannut myöntävästi, mutta sekin tuntuu vain turhanpäiväiseltä rituaalilta, jolla ei ole mitään merkitystä minulle.
Syy, miksi tuo syntien saarnaaminen ei enää muhun tehoa, on yksinkertaisesti vain uskon puute. Ja olen melkovarma siitä, mikä minun uskoni vähitellen tuhosi. Ei ole ollut saattoystäviä. Sellaisia, joiden kans olisi voinut puhua syvällisemmistä asioista. Kaverini olivat ns. toinen jalka maailmassa kulkevia, eli jokainen salli jotain, esim. alkoholin juomisen, maailmallisen musiikin kuuntelun tms. Itse en ikään alkoholiin koskenut ja he osasivat vääntää mankan pienemmälle, jos minä olin läsnä.
Edelleenkään en pysty kuuntelee mitään räväkkää musiikkia, muttan kykene uskomaan Jumalaankaan.
Pitäisikö minun olla rehellinen vanhemmilleen ja sanoa, että minulta on vain läthenyt usko, ja ite en voi sille mitään?
Pyrin elämään niin, ettei omatuntoni tulisi kipeäksi. Yleensä, kun olen mennyt sopimaan asioita, on vielä kysytty, että haluatko vielä uskoa ne anteeksi. Olen vastannut myöntävästi, mutta sekin tuntuu vain turhanpäiväiseltä rituaalilta, jolla ei ole mitään merkitystä minulle.
Syy, miksi tuo syntien saarnaaminen ei enää muhun tehoa, on yksinkertaisesti vain uskon puute. Ja olen melkovarma siitä, mikä minun uskoni vähitellen tuhosi. Ei ole ollut saattoystäviä. Sellaisia, joiden kans olisi voinut puhua syvällisemmistä asioista. Kaverini olivat ns. toinen jalka maailmassa kulkevia, eli jokainen salli jotain, esim. alkoholin juomisen, maailmallisen musiikin kuuntelun tms. Itse en ikään alkoholiin koskenut ja he osasivat vääntää mankan pienemmälle, jos minä olin läsnä.
Edelleenkään en pysty kuuntelee mitään räväkkää musiikkia, muttan kykene uskomaan Jumalaankaan.
Pitäisikö minun olla rehellinen vanhemmilleen ja sanoa, että minulta on vain läthenyt usko, ja ite en voi sille mitään?
Vastaukset 2
Vanhimmat
tarvitse uskoa niihin perkeleen oppeihin, joita SRK ja vl-puhujat opettavat.
Usko Kristukseen- se riittää.
Ehkä tämä on vain yksi vaihe uskonelämääsi, ehkäpä saat uskosi vieä takaisin. Eikös niin sanassakin sanota, että joka Jumalan tykö tulee, sitä hän ei heitä pois. Ja eikös siellä niinkin sanota, että jolta puuttuu uskoa, niin anokoon sitä Jumalalta, niin HÄN antaa sitä soimaamatta. Kysehän on nyt niin tärkeästä asiasta, että älä vaan heitä sitä pois. Tiedät mitä LUOPIOISTA Sanassa sanotaan. Jospa katsot nyt liikaa tunteisiisi, ehkä voisit koittaa vaan itsepäisesti uskoa, vaikkei juuri nyt siltä yhtään tunnukaan. TAISTELE USKOSI PUOLESTA!! ÄLÄ HELLITÄ!! Hebr 10:35-39 : Älkää siis heittäkö pois uskallustanne, jonka palkka on suuri. 36 Sillä te tarvitsette kestäväisyyttä, tehdäksenne Jumalan tahdon ja saadaksenne sen, mikä luvattu on. 37 Sillä "vähän, aivan vähän aikaa vielä, niin tulee hän, joka tuleva on, eikä viivyttele; 38 mutta minun vanhurskaani on elävä uskosta, ja jos hän vetäytyy pois, ei minun sieluni mielisty häneen" 39. Mutta me emme ole niitä, jotka vetäytyvät pois omaksi kadotuksekseen, vaan niitä, jotka uskovat sielunsa pelastukseksi."