Ristiäiset muuttui hautajaisiksi

En oikein tiedä mihin tämän voisi kirjoittaa, mutta haluan johonkin hieman purkaa pahaa oloani.

Tosiaan niinkuin otsikosta näkee, meidän ristiäissuunnittelut vaihtuivat hautajaisjärjestelyihin. Olimme jo jonkun aikaa yrittäneet vauvaa, ja vihdoin kun se päivä koitti, kaikki tuntui vaan niin täydelliseltä. Hyvä parisuhde, vakituiset työpaikat kummallakin, taloudellisesti meni hyvin (vaikka kummatkin olemmekin nuoria).

Pian kuitenkin kaikki muuttui, ultraäänissä huomattiin ettei kaikki ollut hyvin, vauva kasvoi kovin hitaasti, eikä virtauksissa ollut kehuttavaa. Kuitenkin (niinkuin varmasti jokainen tuleva äiti) ajattelin ja toivoin parasta ja ajattelin ettei juuri meidän kohdalle voi sattua mitään huonoa.

Vauvamme kuitenkin jaksoi raskausviikolle 28 asti, kunnes jouduin sairaalaan moneksi päiväksi, jossa sitten muutaman päivän olon jälkeen todettiin, että poikamme sydän ei enään lyönyt. Oli se kova paikka niin minulle kuin miehellenikin, vaikka niin oli varoiteltu, että on tälläinen mahdollisuus, ei siihen osannut varautua.

Muutamaa päivää myöhemmin 17.5.-09 synnytin pojan, joka todellakin oli pieni ikäisekseen ( 32 cm ja 705 g ), mutta hän oli kuitenkin niin viaton ja komea miehen alku.

Todella rankkoja on ollut päivät sen jälkeen, erityisesti kotiin tulo kun oli vauvan tarvikkeita joka puolella. Muutaman päivän päästä on hautajaiset.

Minua painaa tajuttomasti minun ja mieheni parisuhde. Olimme todella onnellisia odotusaikana ja tietysti ennen sitä, myös sairaalassa ollessamme olimme toistemme tukena. Nyt kun olemme olleet kotona, olemme jopa jollain tavalla kääntyneet toisiamme vastaan, haukumme ja huudamme toisillemme, olemme jopa meinanneet käydä toistemme kimppuun oikein väkivaltaisesti.

Olen todella sekaisin kaikesta, pelottaa ja itkettää vain. On niin kauhea ikävä pientä enkelipoikaamme. Tiedän että meidän pitäisi olla toistemme tukena, mutta kun tuntuu että pitäisi heittää toista heti jollain, kun näkee. Pitäisikö tässä ottaa toiseen hieman välimatkaa? Mennä psykiatrille? Pelottaa jo hieman itsensä puolesta ja mieheni puolesta, että mitä meille on tapahtumassa.

Olisimme niin toivoneet, että saisimme tuoda sairaalasta mukanamme pienen vaaleansinisen nyytin. Nyt tuntuu että kaikki on hajoamassa.

En ikinä osannut edes kuvitella, että joudun 19 vuotiaana laskemaan oman poikani hautaan.