Ex puolisoni aiheutti pysyvät traumat holtittomalla rahankäytöllään.
Ei hän aina ollut sellainen, mutta ikäkausikriisinsä pyörteissä tuli mukaan alkoholinhuuruinen railakas elämä, vieraat naiset ja hulppea rahankäyttö. Sinne hulahtivat menemään kaikki yhteiset varat.
Kun erosimme, minulle jäi kaikkien asioiden hoito, velat ja miehen sotkut. Omat pätkätyönikin loppuivat, joten olin täysin tyhjän päällä. Sossu auttoi jossain vaiheessa, samoin seurakunta. Se avun aneleminen ja pennin venyttäminen oli työtä sinällään ja veihän se myös itsetunnon ja luottamuksen siihen että voisi itse hallita elämäänsä.
Nyt on asiat olleet sikäli paremmin, että olen saanut olla töissä. Koskaan ei kuitenkaan tiedä, milloin työt loppuvat, sillä sopimusta aina vaan jatketaan pienissä pätkissä. Nyt on uhkana ettei sopimustani enään jatketa.
Pelkään nykyisin ihan hysteerisenä jokaista päivää kun katson postilaatikkoon, millaisia laskuja on tullut. Kulut olen karsinut minimiin, elämämme on hyvin askeettista, mutta silti joudun laskemaan mitä kärsii syödä.
Tämä on ikävä kyllä niin niin yleistä elämänmallia liian monessa yhden huoltajan perheessä, tiedän että en ole yksin samassa tilanteessa, en todellakaan.
Miten te muut samassa tilanteessa olevat jaksatte kantaa yksin arjen huolien taakkaa? Miten jaksaa sisäisen hädän kanssa vuodesta toiseen?
Lähipiirissäni on hyvin toimeentulevia ihmisiä ja perheitä. Sekin satuttaa hirveästi kun minua kannustetaan "Oleks ajatellut kuinka tiukilla vielä olet kun kohta sun pitää kustantaa ajokortit ja muut? Mistä sä niihin saat rahat? Elatusapukin loppuu, se tekee sulle aika ison loven. Miten sä pystyt maksaan sun opintolainaa jos jäät työttömäksi taas? Kyl töitä tekevälle löytyy, mä en tajuu miks sä et saa vakituista duunia, ons sussa joku vika. Mä sain vakiduunin jo 17-vuotiaana?"
Ei hän aina ollut sellainen, mutta ikäkausikriisinsä pyörteissä tuli mukaan alkoholinhuuruinen railakas elämä, vieraat naiset ja hulppea rahankäyttö. Sinne hulahtivat menemään kaikki yhteiset varat.
Kun erosimme, minulle jäi kaikkien asioiden hoito, velat ja miehen sotkut. Omat pätkätyönikin loppuivat, joten olin täysin tyhjän päällä. Sossu auttoi jossain vaiheessa, samoin seurakunta. Se avun aneleminen ja pennin venyttäminen oli työtä sinällään ja veihän se myös itsetunnon ja luottamuksen siihen että voisi itse hallita elämäänsä.
Nyt on asiat olleet sikäli paremmin, että olen saanut olla töissä. Koskaan ei kuitenkaan tiedä, milloin työt loppuvat, sillä sopimusta aina vaan jatketaan pienissä pätkissä. Nyt on uhkana ettei sopimustani enään jatketa.
Pelkään nykyisin ihan hysteerisenä jokaista päivää kun katson postilaatikkoon, millaisia laskuja on tullut. Kulut olen karsinut minimiin, elämämme on hyvin askeettista, mutta silti joudun laskemaan mitä kärsii syödä.
Tämä on ikävä kyllä niin niin yleistä elämänmallia liian monessa yhden huoltajan perheessä, tiedän että en ole yksin samassa tilanteessa, en todellakaan.
Miten te muut samassa tilanteessa olevat jaksatte kantaa yksin arjen huolien taakkaa? Miten jaksaa sisäisen hädän kanssa vuodesta toiseen?
Lähipiirissäni on hyvin toimeentulevia ihmisiä ja perheitä. Sekin satuttaa hirveästi kun minua kannustetaan "Oleks ajatellut kuinka tiukilla vielä olet kun kohta sun pitää kustantaa ajokortit ja muut? Mistä sä niihin saat rahat? Elatusapukin loppuu, se tekee sulle aika ison loven. Miten sä pystyt maksaan sun opintolainaa jos jäät työttömäksi taas? Kyl töitä tekevälle löytyy, mä en tajuu miks sä et saa vakituista duunia, ons sussa joku vika. Mä sain vakiduunin jo 17-vuotiaana?"
Vastaukset 2
Vanhimmat
kommentteja sitä sai kuulla itsekin edellisen laman aikaan, kun olin opiskeleva kolmen lapsen yksinhuoltaja. Penniä sai venyttää tosissaan enkä olisi pärjännyt mitenkään, ellei edemennyt isäni olisi taloudellisesti auttanut. Jokainen rahanpyyntikerta oli yhtä kovan henkisen kamppailun takana ja tuntui yhtä nöyryyttävältä. Saamani rahat otettiin tietysti perinnönjaossa huomioon.
Paremmin pärjänneet, koko laman hyväpalkkaisissa töissä irvailivat, että mikä ihmeen lama. Minun annettiin myös ymmärtää, että minussa oli jokin vika, jos en saanut töitä. He kun asuivat Ruuhka-Suomessa, jossa kyllä sai töitä, jos halusi eikä kranttuillut. Kyllä tuntui katkeralta. Omaa aikaa ei ollut yhtään. Ex-mies ei maksanut elatusapua saati osallistunut muuten kustannuksiin. Lapsia hän tapasi viikon verran vuodessa eikä aina niinkään usein. Ikinä en käynyt missään, harrastanut mitään, lapsille ei ollut varaa ostaa esim. polkupyöriä muista vempaimista puhumattakaan, hyvä kun vaatteet sai hankittua, lomia ei voinut pitää, kun piti olla töissä aina, kun vain pystyi ja onnistui töitä saamaan.
Nyt lapset ovat jo aikuisia ja omillaan kaikki. Opinnot päättyneet, mutta työ on edelleen pätkissä. Työ on vielä hyvin pienipalkkaista, vaikka siihen vaaditaan ylempi korkeakoulututkinto. Eläkeikään on aikaa vielä reilut kymmenen vuotta, asuntolainasta yli puolet maksamatta, opintolainaa, autolainaa...
Eli ei elämä välttämättä hirveän helpoksi ole muuttunut, mutta ihan mukavaksi kuitenkin. Kuin ihmeen kaupalla sitä selvisi vaikeimmista ajoista, jota kesti niin pitkään, etten viitsi edes muistella. Lapsista tuli kuitenkin täyspäisiä, kunnollisia, opiskelevia ja työssä käyviä aikuisia, joista parilla on jo puolisokin. Minäkin olen jo saanut pitää lomia ja olen pystynyt jopa matkustelemaan ulkomaillakin joitakin kertoja. Kovat ajat tuntuivat kuitenkin vievän kaiken elämänvoiman ja ovatkin vaatineet veronsa niin, että nyt terveys alkaa pettää ja tuntuu, että joka paikka hajoaa.
Minua auttoi vaikeimpina aikoina isäni, johon aina saattoi turvata, samoin hyvä ystäväni. Omalla kohdalla myös usko on ollut se pohjimmainen perusta, jonka varassa on jaksanut eteenpäin, vaikka on välillä tuntunut, että seinä nousee eteen, mihin päin vain yrittää mennä. Olen ajatellut, että antamalla eteeni vaikeita aikoja Jumala säästää minut suuremmalta pahalta, sillä olen luottanut siihen, että minulle ei anneta koettavaksi enempää kuin mistä selviän.
Jos silloin olisin tiennyt, miten pitkään jouduin sitä vaihetta elämässäni elämään, en tiedä, olisinko jaksanut. Näin jälkeenpäin on hyvä sanoa, että kaikesta siitä olen oppinut ja ne kokemukset ovat tehneet minusta sen ihmisen, joka nyt olen. Nyt tunnen olevani vahva, eivätkä minua ihan pienet tuulet heilauta mihinkään suuntaan. Aika paljon saa tapahtua, että minä sen alla murtuisin.
Nyt olen siinä työssä, mistä olen ikäni haaveillut. Pätkätyössä tosin, mutta olen toiveikas tulevaisuuden suhteen. Lapsistani ja omasta selviämisestäni voin olla ylpeä ja siitä, että en mitään vilunkia ole tarvinnut tähän päästäkseni. Vielä kun saisin rinnalleni hyvän kumppanin, olisi elämä mallillaan.
Aurinkoisia kesäpäiviä sinullekin sinne risukasaan. Vielä se koittaa sinullekin helpommat ajat, usko pois. Älä anna periksi äläkä anna muiden nujertaa sinua. Paras tapa kostaa kaikenmaailman ilkeilijöille, on pärjätä hyvin.
Voimia sinulle. Käy juttelemassa tilanteestasi vaikka siellä seurakunnassa tai mtt:ssä ellei sinulla ole ystävää, jonka kanssa jakaa suruja ja huolia.
Nimim. Ei niin pitkää yötä, ettei päivä peräs
Kiitos sinulle vastauksestasi, huojensi kun joku ymmärsi mistä kirjoitin.
Ylempi korkeakoulututkinto täälläkin, aikuisella iällä ja opintovelalla hakittu. Opiskelemaan en enään olisi jaksanut lähteä, mutta siihen aikaan kun opinnot aloitin, oli luvassa myös töitä sille alalle.
Tilanne muuttui kuitenkin laman myötä, kunnon työtä ei ole herunut vieläkään.
Mekään emme asu siellä ruuhkaisessa Suomenkolkassa, jossa alani ammattilaisella olisi suorastaan valinnan markkinat työpaikkaa valitessa, vakituista sellaista.
Aina kun tuntuu että selviän tiukasta kuukaudesta, seuraava onkin kahta kauheampi. Hakusessa on vielä, miten osaisin kääntää päässäni kaikki nämä vaikeudet ja niistä selviämisen vahvuudekseni. Tuntuu että viimeinenkin itseluottamuksen ripe on sulanut jonnekin.
Sinä olet saanut lisää vahvuutta, olen todella onnellinen puolestasi :)
Rukoileminen on ollut minulle ainoa keino löytää mielenrauhaa vaikeina hetkinä. Olen myös huomannut, että kun hätä on suurin ja rukoilee, saa myös vastauksen ja jonkinlaista apua. Huh hui, tänään olen kyllä ruokoillut enemmän kuin koskaan.
Kerran olen käynyt juttelemassa pahasta olostani ja hädästäni...hävetti jälkeenpäin. Siinä minä aikuinen ihminen itkeä tillitin ventovieraalle ihmiselle. Kyllähän hän nyökkäili ja ymmärsi - ihan virkansa puolesta.