Olen 18 vuotias tyttö. Olen ns. "normaali", eli käyn ihan normaalisti lukiota, minulla on kavereita ja harrastan liikuntaa.
Asun vielä vanhempieni luona. Isäni on henkisesti sairas, vaikkei itse suostu sitä myöntämään, lisäksi hänellä on alkoholi ongelma. Hän saattaa soittaa edellisenä iltana töistä ja kysellä iloisesti ja kiinnostuneena päivästäni, mutta kun tulen kotiin koulusta/töistä, hän alkaa raivoamaan ja huutamaan vaikken ole edes puhunut hänelle mitään.
Hänen mielialansa vaihtelee ja hän on aina oikeassa. Jos hänelle sanoo jotain vastaan, hän alkaa taas huutamaan eikä siitä tule loppua. Hän keksii perättömiä juttuja ja haukkuu äidin huoraksi ja vaikka miksi. Hän on aina kaikista paras ja hän elää täysin omaa elämäänsä.
En vaan jaksa sitä enää, olen ihan poikki. Luulen että hänen sairautensa on vaikuttanut minuunkin. Pienenä olin hyvin ujo ja arka uusia ihmisiä kohtaan, pelkäsin myös isääni todella paljon. Itkin monesti yksin huoneessani ja vähän yli 10 vuotiaana harkitsin itsemurhaakin.
Nyt tämä kaikki alkaa olemaan todella raskasta, eikä loppua näy. Saatan alkaa itkemään yhtäkkiä, hiuksia laittaessa tai tv:tä katsoessa. Kukaan ei ole koskaan edes yrittänyt auttaa minua, äitini vain sanoo heidän riitelyn ja "sovinnon" (=isän mykkäkoulun) jälkeen nauraen "anteeksi etten saanu sua vieläkään pois täältä"
En tiedä mitä tehdä. En voi muuttaa pois kotoa koska en saa mistään tarpeeksi rahaa elämiseen. Vaikka kävisin ilta-töissä, ei se riittäisi mitenkään. En saa vanhempieni tulojen takia mitään tukia kelalta (paitsi ehkä asumistuki/lisä, mikä lie?). Käyn koko kesän töissä ja tienaan n. 2500€ mutta sekään ei riitä talveksi. Lisäksi minulla on lukio kesken jossa kirjat ovat todella kalliita kirjoituksien maksut ovat todella korkeat. En myöskään kerkeäisi käydä koulussa, iltatöissä ja lukea yo-kokeisiin samaan aikaan.
Toivottavasti joku voisi auttaa, mitä teen? Kysymys on ehkä pieni mutta vastaukset merkitsisivät minulle todella paljon:)
Asun vielä vanhempieni luona. Isäni on henkisesti sairas, vaikkei itse suostu sitä myöntämään, lisäksi hänellä on alkoholi ongelma. Hän saattaa soittaa edellisenä iltana töistä ja kysellä iloisesti ja kiinnostuneena päivästäni, mutta kun tulen kotiin koulusta/töistä, hän alkaa raivoamaan ja huutamaan vaikken ole edes puhunut hänelle mitään.
Hänen mielialansa vaihtelee ja hän on aina oikeassa. Jos hänelle sanoo jotain vastaan, hän alkaa taas huutamaan eikä siitä tule loppua. Hän keksii perättömiä juttuja ja haukkuu äidin huoraksi ja vaikka miksi. Hän on aina kaikista paras ja hän elää täysin omaa elämäänsä.
En vaan jaksa sitä enää, olen ihan poikki. Luulen että hänen sairautensa on vaikuttanut minuunkin. Pienenä olin hyvin ujo ja arka uusia ihmisiä kohtaan, pelkäsin myös isääni todella paljon. Itkin monesti yksin huoneessani ja vähän yli 10 vuotiaana harkitsin itsemurhaakin.
Nyt tämä kaikki alkaa olemaan todella raskasta, eikä loppua näy. Saatan alkaa itkemään yhtäkkiä, hiuksia laittaessa tai tv:tä katsoessa. Kukaan ei ole koskaan edes yrittänyt auttaa minua, äitini vain sanoo heidän riitelyn ja "sovinnon" (=isän mykkäkoulun) jälkeen nauraen "anteeksi etten saanu sua vieläkään pois täältä"
En tiedä mitä tehdä. En voi muuttaa pois kotoa koska en saa mistään tarpeeksi rahaa elämiseen. Vaikka kävisin ilta-töissä, ei se riittäisi mitenkään. En saa vanhempieni tulojen takia mitään tukia kelalta (paitsi ehkä asumistuki/lisä, mikä lie?). Käyn koko kesän töissä ja tienaan n. 2500€ mutta sekään ei riitä talveksi. Lisäksi minulla on lukio kesken jossa kirjat ovat todella kalliita kirjoituksien maksut ovat todella korkeat. En myöskään kerkeäisi käydä koulussa, iltatöissä ja lukea yo-kokeisiin samaan aikaan.
Toivottavasti joku voisi auttaa, mitä teen? Kysymys on ehkä pieni mutta vastaukset merkitsisivät minulle todella paljon:)
Vastaukset 1
Vanhimmat
Luehan vastaus edelliseen poistetuun viestiin, jossa oli sama kirjoitus.
Kotona asumisella on puolensa.
Suomessa "hätyytellään" nuoria muuttamaan liian aikaisin pois kotoaan, miksiköhän?
Sitten tulee vain yksinäisyyttä ja paljon ongelmia. Niiltä voisi välttyä kun suosittaisiin ja suositeltaisiin perhekeskeisyyttä.
Ihmiset (kaikki) tarvitsevat toisia ihmisiä ympärilleen (ihan jokainen).
Eikä se ole "läheisriippuvuutta", vaan ihan normaalia ihmisen elämää.