Masennus - kuin kasvain, joka pala palalta valtaa kehon ja mielen, kunnes tuntee merkitsettömyyttä ja tyhjyyttä. Pahimmasta pelosta(kuolema) tulee pikku hiljaa helppo oikotie.
Olin pienenä ilonen ja energinen pikkuneiti, joka sai muut mukaansa - hieman ujohko, mutta kuitenkin niin rohkea. Mulla oli paljon kavereita plussana myös erittäin hyvä ystävä. Ystävystyin helposti ja leikin mielelläni muiden kanssa, mutta samalla en kuitenkaan pelännyt välillä olla yksin...
Kaikki alkoi, kun menin ala-asteelle. Mulla oli edelleen tämä erittäin hyvä ystävä tarha-ajoilta ja ystävystyin monen saman luokkalaiseni kanssa. Elämä hymyili. Samoin myös tämä minun paras kaverini ystävystyi muiden kanssa. Hänellä oli vähemmän aikaa minulle ja aloin tuntea itseni yksinäisemmäksi kuin ajemmin. Näin kuinka samalla luokallani oleva tyttö tuntui aina olevan yksin. Kysyin häneltä rohkeasti voisiko hän tulle meille leikkimään ja olin iloinen kun sain uuden ystävän - kuitenkin nykyään toivon, että olisin pitänyt suuni kiinni.
Meistä tuli pian erottomat ystävykset ja otteeni muihin kavereihini lipsui. Kohta en enää puhunutkaan kuin hänellä - jollakin tavoin aloin tuntea syyllisyyttä mikäli halusin olla muiden kanssa ja eristäydyin muista. Tämä uusi kaverini valehteli jatkuvasti ja nimitteli ja itsetuntoni väheni pala palalta. Tulin vainoharhaiseksi - kuvittelin, että muut olivat vihaisia minulle ja puhuivat pahaa selän takan yms. Kaverini aloitti harrastuksen ja sai uusia kavereita. Ajattelin, että minäkin voisin harrastaa tätä kyseistä lajia, mutta kaverini sanoi etten saisi.
Hän siis sai uusia kavereita - en ollut enää hänen paras kaverinsa johon luottaa. Hän "hylkäsi" minut. Mä en kuitenkaan halunnut päästää hänestä irti, sillä mulla ei ollut enää muita kavereita. Hän ei pitänyt enää minkäälaista yhteyttä paitsi koulussa(yläasteella) seurani kyllä kelpasi varsin hyvin, sillä hän ei tullu erikoisemmin toimeen uuden luokkamme kanssa. Olin hänen korvike, varakaveri, viiminen vaihtoehto. Voitte kuvitella mitä se tekee omalle itsetunnolle.
Olin varma, että päästyäni yläasteelle voisin aloittaa uuden alun ja ystävystyä uusiin ihmisiin - ja minähän yritinkin. Tunsin kuitenkin syyllisyyttä ja olin vainoharhainen. Tuntui kuin he puhuisivat pahaa selän takana. Osittain olin oikeassa. Olen aina ollut laiha ja pitkä. Yläasteella luokkalaiseni sanoivat minua anorektikoksi ja käskivät syödä. "Syö!""Miks et syö?" "Mks oot noin laiha?" Pahin oli kuitenkin kun opettaja PAKOTTI minut hakemaan lisää ruokaa koska hänen mielestään en syönyt tarpeaksi ja kun terkkari kysyi: "Tekeekö sun vanhemmat sulle ruokaa lainkaa?" (haluan mainita, että minulla on ihan normaali ruokahalu, en sairasta syömishäiriötä enkä ole koskaan sairastanutkaan.)
Ysillä tajusin, että olin sairastanut masennusta 5-6 luokalta lähtien. Sorruin. En jaksanut enää. Mietin useaan kertaan jos katoaisi huomaisiko kukaa tai tekisikö jotain pahempaa. Sain kuitenkin pelastukseni. Uuden ystävän, joka on tälläkin hetkellä paras kaverini. Hänen avullaan jaksoin ja uskoin voivani muuttua ja parantumaan.
Tällä hetkellä en pidä minkäänlaista yhteyttä tähän "kaveriini" ja olen lukiossa. Ajattelin "luokioon päästessäni saan uuden alun. Uudet ihmiset ja kaikki." Ajattelin noin itseasiassa 5luokalta lähtien. Valitettavasti niin ei käynyt. Toki on minulla joitankin kavereita joille voi jutella niitä näitä, mutta kuitenkin kouluun meno ahdistaa minua. Edelleen mietin, että mitä jos en olisi ikinä avannut suutani ja kysynyt tätä "kaveria" olemaan kanssani? Olisiko kaikki paremmin? Olen menttänyt kaiken ja tuntuu, että vain hänen takia.
Poden edelleen masennusta mikä on hankalaa koulun kannalta. Uskon kuitenkin, että olen parempaan päin. Olen ajattelut jos puhuisin siitä jonkun kanssa. Kuolemasta on tulossa suurin pelkoni eikä oikotietä - kuulostaa oudolta, mutta paremmalta.
Menneisyyteen ei voi vaikuttaa valitettavasti, mutta tulevaisuuteen voi. Voin itse vain vaikuttaa minkä reitin otan ja toivottavasti tällä kertaa valitsen oikean tien. Toivon, että kukaan ei joudu käymään samaa helvettiä läpi kuin minä.
Jos podet masennusta ensimmäinen askel minkä voit ottaa on, että myönnät sen ensin itsellesi. Toinen askel on, että tee asioita jotka tekevät SINUT onnelliseksi ja kohottavat itsetuntoasi. Löydä ihminen joka kannattelee sinua kun et itse enää jaksa. Se voi olla vaikeaa mutta kannattavaa. Lupaan kaikki menee hyvin kunhan otat itsestäsi niskasta kiinni ja ohjaat masennusta, eikä masennus sinua! tsemppiä!
Haha tulipas tästä pitkä..
Olin pienenä ilonen ja energinen pikkuneiti, joka sai muut mukaansa - hieman ujohko, mutta kuitenkin niin rohkea. Mulla oli paljon kavereita plussana myös erittäin hyvä ystävä. Ystävystyin helposti ja leikin mielelläni muiden kanssa, mutta samalla en kuitenkaan pelännyt välillä olla yksin...
Kaikki alkoi, kun menin ala-asteelle. Mulla oli edelleen tämä erittäin hyvä ystävä tarha-ajoilta ja ystävystyin monen saman luokkalaiseni kanssa. Elämä hymyili. Samoin myös tämä minun paras kaverini ystävystyi muiden kanssa. Hänellä oli vähemmän aikaa minulle ja aloin tuntea itseni yksinäisemmäksi kuin ajemmin. Näin kuinka samalla luokallani oleva tyttö tuntui aina olevan yksin. Kysyin häneltä rohkeasti voisiko hän tulle meille leikkimään ja olin iloinen kun sain uuden ystävän - kuitenkin nykyään toivon, että olisin pitänyt suuni kiinni.
Meistä tuli pian erottomat ystävykset ja otteeni muihin kavereihini lipsui. Kohta en enää puhunutkaan kuin hänellä - jollakin tavoin aloin tuntea syyllisyyttä mikäli halusin olla muiden kanssa ja eristäydyin muista. Tämä uusi kaverini valehteli jatkuvasti ja nimitteli ja itsetuntoni väheni pala palalta. Tulin vainoharhaiseksi - kuvittelin, että muut olivat vihaisia minulle ja puhuivat pahaa selän takan yms. Kaverini aloitti harrastuksen ja sai uusia kavereita. Ajattelin, että minäkin voisin harrastaa tätä kyseistä lajia, mutta kaverini sanoi etten saisi.
Hän siis sai uusia kavereita - en ollut enää hänen paras kaverinsa johon luottaa. Hän "hylkäsi" minut. Mä en kuitenkaan halunnut päästää hänestä irti, sillä mulla ei ollut enää muita kavereita. Hän ei pitänyt enää minkäälaista yhteyttä paitsi koulussa(yläasteella) seurani kyllä kelpasi varsin hyvin, sillä hän ei tullu erikoisemmin toimeen uuden luokkamme kanssa. Olin hänen korvike, varakaveri, viiminen vaihtoehto. Voitte kuvitella mitä se tekee omalle itsetunnolle.
Olin varma, että päästyäni yläasteelle voisin aloittaa uuden alun ja ystävystyä uusiin ihmisiin - ja minähän yritinkin. Tunsin kuitenkin syyllisyyttä ja olin vainoharhainen. Tuntui kuin he puhuisivat pahaa selän takana. Osittain olin oikeassa. Olen aina ollut laiha ja pitkä. Yläasteella luokkalaiseni sanoivat minua anorektikoksi ja käskivät syödä. "Syö!""Miks et syö?" "Mks oot noin laiha?" Pahin oli kuitenkin kun opettaja PAKOTTI minut hakemaan lisää ruokaa koska hänen mielestään en syönyt tarpeaksi ja kun terkkari kysyi: "Tekeekö sun vanhemmat sulle ruokaa lainkaa?" (haluan mainita, että minulla on ihan normaali ruokahalu, en sairasta syömishäiriötä enkä ole koskaan sairastanutkaan.)
Ysillä tajusin, että olin sairastanut masennusta 5-6 luokalta lähtien. Sorruin. En jaksanut enää. Mietin useaan kertaan jos katoaisi huomaisiko kukaa tai tekisikö jotain pahempaa. Sain kuitenkin pelastukseni. Uuden ystävän, joka on tälläkin hetkellä paras kaverini. Hänen avullaan jaksoin ja uskoin voivani muuttua ja parantumaan.
Tällä hetkellä en pidä minkäänlaista yhteyttä tähän "kaveriini" ja olen lukiossa. Ajattelin "luokioon päästessäni saan uuden alun. Uudet ihmiset ja kaikki." Ajattelin noin itseasiassa 5luokalta lähtien. Valitettavasti niin ei käynyt. Toki on minulla joitankin kavereita joille voi jutella niitä näitä, mutta kuitenkin kouluun meno ahdistaa minua. Edelleen mietin, että mitä jos en olisi ikinä avannut suutani ja kysynyt tätä "kaveria" olemaan kanssani? Olisiko kaikki paremmin? Olen menttänyt kaiken ja tuntuu, että vain hänen takia.
Poden edelleen masennusta mikä on hankalaa koulun kannalta. Uskon kuitenkin, että olen parempaan päin. Olen ajattelut jos puhuisin siitä jonkun kanssa. Kuolemasta on tulossa suurin pelkoni eikä oikotietä - kuulostaa oudolta, mutta paremmalta.
Menneisyyteen ei voi vaikuttaa valitettavasti, mutta tulevaisuuteen voi. Voin itse vain vaikuttaa minkä reitin otan ja toivottavasti tällä kertaa valitsen oikean tien. Toivon, että kukaan ei joudu käymään samaa helvettiä läpi kuin minä.
Jos podet masennusta ensimmäinen askel minkä voit ottaa on, että myönnät sen ensin itsellesi. Toinen askel on, että tee asioita jotka tekevät SINUT onnelliseksi ja kohottavat itsetuntoasi. Löydä ihminen joka kannattelee sinua kun et itse enää jaksa. Se voi olla vaikeaa mutta kannattavaa. Lupaan kaikki menee hyvin kunhan otat itsestäsi niskasta kiinni ja ohjaat masennusta, eikä masennus sinua! tsemppiä!
Haha tulipas tästä pitkä..
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kiitos tekstistäsi, se oli omalla tavallaan ihan toiveikas.
Ja tiedän todellakin miltä tuntuu olla luonnostaan laiha ja kuulla siitä... Ihmiset ei tajua, että toisinaan se on perinnöllistä eikä itseaiheutettua. (Itselläni tuli lähes käänteinen syömishäiriö, tarkoitan siis että lähes pakotin itseni syömään, ja huolestuin heti jos ruoka ei maistunut, koska kaikki aina sanoivat, että "Olet niin laiha! Sun pitää syödä!")
Mun tarina on hieman vaikea selittää.
Olen aina ollut sellainen iloinen tyttö, kiltti, sosiaalinen, toisaalta aika pohtivainen ja "luova" jos voi sanoa. Minulla on ollut aina kavereita ja kotona kaikki ok. Elämässäni on kuitenkin yksi hyvin rankka kokemus; Isäni kuoli onnettomuudessa ollessani 8-vuotias. Siitä selvittiin (kai). En koskaan käynyt käsittelemässä asiaa missään sen enempää. Ala-asteella muutettuamme toiselle paikkakunnalle aloin olemaan toisinaan hyvin neuroottinen, en silloin vain tiennyt asioista ja osannut murehtia siitä sen enempää. Nyttemmin luettuani psykologiaa voisin luokitella oireeni ahdistuneisuudeksi ja pakko-oireiksi. Jotenkin pääsin murehtimisesta ja sellaisesta eroon yläasteella. Loppuyläasteen ja lukion ekan vuoden olin todella onnellinen, se neuroottinen, ehkä hieman masentunut tyttö oli takanapäin. En murehtinut sen kummempia kuin muutkaan, en ahdistunut pienestä, asioilla oli merkitystä ja nautin elämästä. En pelännyt asioita sen enempää. Ehkä vähän väärä sanavalinta, mutta tunsin itseni jotenkin "normaaliksi".
Olen nyt 17-vuotias, lukion 2. vuosi on takana. Viime talvena aloin jotenkin muuttua; vaikka elämäni oli raiteillaan, poikaystävä, kavereita, kiva perhe, aloin tuntea itseni toisinaan alakuloiseksi ja turhautuneeksi. Monien vaiheiden kautta tammikuussa menin koulukuraattorin puheille saatuani ahdistuskohtauksen, jossa melkein oksensin. Kuraattorilla käyminen auttoi aina vähäksi aikaa, selvitti ajatuksia, eikä minusta tuntunut että olen epänormaali ja pilannut elämäni. Mielialani ovat vaihdelleet pitkin kevättä, välillä on sellainen normaali perushyvä olo ja tunnen olevani taas vanha oma itseni. Elämää ei tarvitse miettiä sen kummemmin. Toisinaan on taas vaikeampia päiviä, kun murehdin kaikkea, pelkään mikä minua vaivaa, ahdistun, olen masentunut ja pelkään tulevaisuuteni olevan pilalla ja olevani aivan epänormaali ja sekopää.
Nyt kesäloman alettua kuraattori antoi minulle psykologin numeron, jos tahdon varata ajan. Ensin ajattelin, että en kai varaa, nyt taas muutama päivä on tuntunut, että minun täytyy varata se aika. Ajatukseni ja mielialani ahdistavat minua, ja monet muut asiat... Se vaikuttaa välillä arkeen ja fyysiseen oloon. Toisinaan voisin nukkua kokoajan, eikä ruoka maistu. Olen muutenkin jotenkin vähän huonovointinen. Pelkään tätä ja että en koskaan saa entistä elämääni takaisin. Vertaan tätä kesää kokoajan viime kesään(joka oli ehkä elämäni onnellisin), ja kaikki tuntuu nyt kovin erilaiselta. Murehtiminen, alakulo ja ahdistus käväisevät mielessä lähes päivittäin. Vaikka olisi hyväkin päivä, jossain vaiheessa sitä miettii, että "Mikähän mua silloin vaivasi..." tai "Masennunkohan taas joku päivä tulevaisuudessa"... Asiaa ei auta, että olen aina ollut hieman luulosairas, ja luen psykologiaa...
Tänäiltana olen lukenut netistä masennuksesta, ja tunnistan itseni. Tahtoisin psykologille mahdollisimman pian. Olen yrittänyt varata ajan pari kertaa, mutta puhelimeen ei ole jostain syystä vastattu... Olen muutenkin kuullut negatiivisia puheita mielenterveyspalveluista, ja pelkään odottavani koko kesän psykologille pääsyä. Kesä on ollut minulle aina onnellista ja huoletonta aikaa, ja pelkään tämän kesän kuluvan vain murehtiessa ja ahdistuessa. Minun kannattaisi varmaankin mennä sinne psykologille? Tahtoisin tehdä tämänhetkiselle jotakin, sillä tunnistan kyllä, etten ole oma itseni ja suhtautumiseni elämään on muuttunut. Tuntuu kyllä oudolta, että tälläkin hetkellä ulkoisesti mun elämässä on kaikki hyvin, ja silti tunnen näin. Syyllistän itseäni siitä, sillä toisilla on asiat ihan näkyvästi oikeasti huonommin, eivätkä he masennu. Toisaalta, on varmaankin aika selkeää, että tuolla perheenjäsenen menetyksellä varhaislapsuudessa on varmasti jotakin tekemistä tämän kanssa. Mietin vaan, että mikä tänä vuonna on erilaista? Miksi juuri tänä vuonna masennuin? Miksi ala-asteen oireet ovat palanneet nyt viiden vuoden kuluttua? Mistä tämä kaikki johtuu?
Kiitos hyvästä tarinasta, se oli koskettava ja sai minutkin pohtimaan omaa lapsuuttani.
Kun luin tekstisi, aloin pohtimaan edelleen omia kaverisuhteita ala-ja yläaste ajoilta. Tulin miettineeksi, että minun masennus on saattanut puhjeta myös seurauksena vääränlaisesta seurasta ja piireistä (Huom! Ei pelkästään tämän vuoksi, vaan tämä on yksi sadoista syistä masennukselleni). Kyllähän erityisesti lapset ottavat vaikutteita paljon ympäristöstään, mutta eivät osaa vielä tulkita asioita samalla tavalla niinkuin nyt aikuisuuden kynnyksillä. Kuulostaa ehkä hullulta, mutta tuntuu niin kuin minulle olisi "puhjennut" uusi kyky, olen varautuneempi ihmisistä ja valitsen tarkemmin kenen kanssa liikun tai haluanko tutustua joihinkin ihmisiin laisinkaan.
Minäkin aloitin lukion, tosin päätin sen huonoin lopputuloksin -> alle kahdessa viikossa. En vain kestänyt sitä ilmapiiriä, jossa tunsin itseni ikälopuksi ajatuksineni. Aivan niinkuin olisin ollut ainut hiljaisempi ja rauhallisempi tyyppi.
Erityisesti minua ahdisti luokkalaisteni kypsymättömyys ja "neitimäisyys". Jokapuolella kaikki ovat sellaisia primadonnia, että en tiedä haluanko tulla heidän kanssaan sittenkään toimeen.
Mutta kuitenkin... niin olin minäkin varma lukiota aloittaessani, että kaikki muuttuu. Itseasiassa minulla meni kesä odottaen sitä innolla; olin ostnaut kirjat ja vermeet valmiiksi ja luin niitä jo etukäteen enkä malttanut istua aloillani.
Nykyään olen erittäin tyytyväinen siihen, että aloitin ammattikoulun ja olen saanut itselleni hyvin läheisen ystävän, meillä kummallakin on kokemuksia mitä jakaa ja kouluunmenokin tuntuu huomattavasti miellyttävämmältä kuin koskaan aiemmin.
Minua jäi kuitenkin mietityttämään, että milloinkahan minussa ns. "alkoi itämään" masennus. Vaikeahan sellaiseen on vastata. Yläasteen 7-luokalla olin alakuloinen, mutten tuntenut koko käsitystä "masentunut".
Olen saattanut siis olla pidempään masentunut kuin olen luullutkaan.
Arka ainakin.