Minusta alkaa tuntua, että minussa on jotain vikaa aika pahastikin, nimittäin luonteessani. Nautin nimittäin yksin olemisesta ihan mielettömästi ja tunnen olevani silloin parhaimmillani. Minun ei tarvitse teeskennellä iloista tai muutenkaan aktiivista missään suhteessa. Tykkään olla passiivinen kaikessa mitä ihmissuhteisiin tulee. Voisin lähteä kiertämään maapalloa, yksin. Voisin vaikka muuttaa toiselle puolelle Suomea ja ketään ei tulisi ikävä, vaikka onhan minulla paljon ystäviä(en tajua miksi he jaksavat kaveerata kanssani?)
En muutenkaan tykkää jutella väkinäisesti vaan minulle riittäisi vain kun joskus harvoin joku ihminen olisi vierelläni, pitäisi kädestäni ja olisi ihan hiljaa niin kuin minäkin. Voisin myös kuvitella asuvani erakkona jossain kaukana kaikesta, mutta toisaalta kuitenkin ihmisten keskuudessa siten, että kenenkään kanssa minun ei tarvitsisi jutella muutamaa sanaa enempää.
Kaipaan kuitenkin huomiota, joten haluaisin olla nähty ja se riittäisi jo kun voisin käydä näyttäytymässä yksin esimerkiksi jossain kauppakeskuksessa.
Tunnen, että kaikki läheisemmät ihmiset ovat pelkästään uhkia minulle, sillä minua pidetään heti haihattelijana jos mietin vaellusmatkaa Intiaan tms. En halua kuulla muiden negatiivisia mielipiteitä elämästäni ja valinnoistani.
Haluaisin joskus seurustella, mutta en usko, että tällä luonteella suhdetta irtoaa, sillä tosiaan olen hyvin passiivinen mitä muihin ihmisiin tulee. En anna mitään vastakaikua.
En jaksa innostua muista ihmisistä muutenkaan erityisemmin. Ainoastaan omat ajatukseni innostavat minua. Olenkohan jotenkin erkkaoluonteinen vai mitä?
Onko tällainen normaalia? Olen siis 18v. nainen
En muutenkaan tykkää jutella väkinäisesti vaan minulle riittäisi vain kun joskus harvoin joku ihminen olisi vierelläni, pitäisi kädestäni ja olisi ihan hiljaa niin kuin minäkin. Voisin myös kuvitella asuvani erakkona jossain kaukana kaikesta, mutta toisaalta kuitenkin ihmisten keskuudessa siten, että kenenkään kanssa minun ei tarvitsisi jutella muutamaa sanaa enempää.
Kaipaan kuitenkin huomiota, joten haluaisin olla nähty ja se riittäisi jo kun voisin käydä näyttäytymässä yksin esimerkiksi jossain kauppakeskuksessa.
Tunnen, että kaikki läheisemmät ihmiset ovat pelkästään uhkia minulle, sillä minua pidetään heti haihattelijana jos mietin vaellusmatkaa Intiaan tms. En halua kuulla muiden negatiivisia mielipiteitä elämästäni ja valinnoistani.
Haluaisin joskus seurustella, mutta en usko, että tällä luonteella suhdetta irtoaa, sillä tosiaan olen hyvin passiivinen mitä muihin ihmisiin tulee. En anna mitään vastakaikua.
En jaksa innostua muista ihmisistä muutenkaan erityisemmin. Ainoastaan omat ajatukseni innostavat minua. Olenkohan jotenkin erkkaoluonteinen vai mitä?
Onko tällainen normaalia? Olen siis 18v. nainen
Vastaukset 5
Vanhimmat
Sen sairauden voi määritellä niin monella tapaa, mutta ei tuo minun mielestäni kovin eriskummallista ole.
Kaltaisiasi on vaikka miten paljon. Nuorena 18v sitä luulee, että pitäisi olla samanlainen kuin muut. Tietysti valtavirran mukana meno olisi helpompaa, mutta sitten aikuisena sitä vasta oppii elämään ja arvostamaan ihan muita asioita. Ei se yksinäisyys niin paha asia ole, jos sen kanssa tulee toimeen.
Ainut seikka vaan se, että kunhan vaan ei mene pönttö sekasin, niin ihan hyvä. Ihminen nimittäin kaipaa jonkun vierellensä tai ainakin kavereita, koska kaikki ovat pohjimmiltaan laumasieluja. Sosiaaliset tilanteet aktivoivat aivoja. Tiedät varmaan miten käy, jos aivoja ei käytä...
Tuosta luetusta tajusin, että nuo on vähän noita narsistisia piirteitä, joita pitääkin olla jonkinverran, että pärjää. Siis olet vahva, kun et kaipaa ketään.
Minua on sanottu aiemminkin narsistiseksi... aika pelottavaa, sillä en koe kuitenkaan olevani NIIn paha muita kohtaan, vaikka välinpitämätön ja ehkä tunnekylmä olenkin.
Tässä on oikeastaan ainoana ongelmana se, että minun paras ystäväni on ihan päinvastainen kuin minä: kaipaa sosiaalista kanssakäymistä 24/7 ja minä olen hänen ainoa kaverinsa johon hän voi purkaa tämän tarpeensa. Hän siis on koko aika soittelemassa lähtisinkö elokuviin, kaupungille tms. Useimmiten lähdenkin, sillä onhan sitä kiva kun on jotain ns.virikettä elämässä, mutta todellisuudessa saisin nautintoa varmasti yhtä lailla jos tekisin ne samat asiat yksin. Mutta tästä alkaa muodostua ongelma tosiaan, sillä ystäväni luulee etten välitä hänestä ja kaikkea sellaista kun en halua olla koko aikaa tapaamassa. En vain voi sille mitään, että minulle riittäisi kerta kuukaudessa kun nähtäisiin, ei kerran päivässä. En vain tiedä miten tähän saisin muutosta, kun inhottava jättää toinen yksinkään...(kyllä nyt sen verran ajattelen muitakin)
Suunnittelin tässä jo omatoimimatkaa Italiaan, kolmeksi viikoksi, yksin. Oma hotellihuone ja oma aikataulu, mikä sen parempaa:)
No ehkä se johtuu juuri ylöiaktiivisesta kaveristasi että sua rasittaa jo kaikki muukin? Koska voihan se kivaa olla toisen ihmisen (vaikka joku kiva mies) kanssa pohtien maailmanmenoa, mutta pitäisi olla hyvää keskusteluseuraa jotta tulee keskusteltua ja oltua hiljaa välillä. Päästä mielenkiintoisiin lopputuloksiin. Tyhmä se ympyrää kiertää jos puhe on pinnallista paskaa.
Sulla on hyvä mahis suhteeseen, sillä usea mies on mykkä v*ttu.
En tahdo mykkää miestä kuitenkaan:)
En ole ollut itsekään lapsesta lähtien mitenkään sosiaalinen. Juoksin jopa karkuun jos tuli vieraita kun en viittiny alkaa seurustelee aikuisten kanssa(siis lapsena).
Nykyäänkin jos olen paljon ihmisten kanssa tekemisissä niin tarvitsen oman rauhan aina välillä. Vaikka muutama sekuntti vessassa hiljaisuutta ja rauhoittumista. Ja aamulla en voi sietää kenenkään seuraa. Jos joku sattuu herää samaan aikaan kulkeudun suoraan oman huoneeseeni lukkojen taakse.
Itselläni on kanssa yksi hyvä ystävä. Hän on kanssa sellainen ylitiösosiaalinen henkilö, mutta ei kuitenkaan minua jatkuvasti pyydä jonnekin, sillä hänellä on paljon muitakin ystäviä. Jossakin vaiheessa sitten otin hänestä takapakkeja, useampiakin. Pidin välimatkaa ja välttelin kontaktia häneen. Silloin tuntu jo heti vapaammalle ja kevyemmälle. Ja sitten kuitenkin pystyin palaamaan asiaan, kun siltä tuntui. Nyt sitten on jo helpompi olla hänen kanssaan. Emme pidä jatkuvaa kontaktia niin kuin joskus ja se on hyvä. Mutta kuitenkin tietää et toinen on siellä vaikka ei viikkoon toisesta kuule mitään.
Ja mitä yksin matkusteluun tulee.. Itsekin aikoinani(ja ehkä vähän vieläkin) haaveilin reppureissusta ulkomaille jonnekin töihin, yksin.
Tää on tätä itsenäistymistä ja irtautumista muista ihmisistä. Olen siis itse 18 vuotias. Ja olin tuossa tiistaina ja keskiviikkona yksin eräänlaisella vierailulla vieraassa paikassa ja tuntu hyvälle kävellä yksin luonnossa ja irti kaikesta tutusta.
Että, ihan normaalia tuo on. (: