Olen laihtunut viimeisen puolen vuoden aikana 12 kg. Ihmiset tuntuvat olevan varsin tyytyväisiä minuun ja kehuvat kohentunutta ulkonäköäni, mikä pelottaa minua. Tuntuu siltä, että ihmisarvoni korreloi menetettyjen kilojen kanssa. Mitä sitten jos lihoan takaisin? Pidetäänkö minua huonompana ja heikkona?
En jaksanut enää pitää rankkaa diettiäni yllä ja vähitellen sallin itselleni hieman herkkuja, jotka heti pompauttivat kalorit laskurissa niin korkealle, etten enää usein voinut syödä puolen päivän jälkeen mitään. Illalla oli kuitenkin joskus niin nälkä että söin siitä huolimatta , vaikka kaloritavoitteeni ylittyi. Ennen en olis mokomasta pienestä ylittymisestä välittänyt, mutta nyt lihomisen pelko oli niin suuri, että aloin oksentelemaan. Vähitellen sitten aloin ostamaan enemmän ja enemmän herkkuja ja oksensin kunnolla melkein kerran päivässä.
Tällä hetkellä olen yksin kesätöissä vieraalla paikkakunnalla ilman ystäviä ja perhettä. Minulla on siis mukavasti aikaa ruokkia pahaa tapaani. Käytökseni on yksinäisyydessä eskaloitunut ja olen ahminut jopa kaksi kertaa päivässä vatsalaukkua kivistäviä määriä. Ongelmani kurittaa julmasti tiliäni ja eristää minut puoleksi päivästä muusta maailmasta ahmimisepisodien ajaksi.
Minulle ahmiminen on pakopaikka. Kun ahmin en ajattele ollenkaan yliopistoon ja parisuhdepaineisiin liittyviä asioita. Lisäksi sorrun usein syöpöttelemään kun yritän tulla toimeen liian pienellä energiamäärällä. En haluaisi sallia itselleni laisinkaan herkkuja ja sitten kun syön, ajattelen, että vedän navan täyteen oikein kunnolla ja oksennan sitten kaiken pois, mikä ei tietenkään toimi. Usein syön, kun ei ole tekemistä tai olen yksinäinen. Aina vannon, että se oli viimeinen kerta.
Miksi muut kokevat ahmivansa? Miten ongelmien vyyhtiä voi alkaa purkamaan? Minä en välittäisi enää ahmia. Se rajoittaa sosiaalista elämääni, opiskelua ja ei tottatotisesti kohenna ulkonäköä.
-Heidi
En jaksanut enää pitää rankkaa diettiäni yllä ja vähitellen sallin itselleni hieman herkkuja, jotka heti pompauttivat kalorit laskurissa niin korkealle, etten enää usein voinut syödä puolen päivän jälkeen mitään. Illalla oli kuitenkin joskus niin nälkä että söin siitä huolimatta , vaikka kaloritavoitteeni ylittyi. Ennen en olis mokomasta pienestä ylittymisestä välittänyt, mutta nyt lihomisen pelko oli niin suuri, että aloin oksentelemaan. Vähitellen sitten aloin ostamaan enemmän ja enemmän herkkuja ja oksensin kunnolla melkein kerran päivässä.
Tällä hetkellä olen yksin kesätöissä vieraalla paikkakunnalla ilman ystäviä ja perhettä. Minulla on siis mukavasti aikaa ruokkia pahaa tapaani. Käytökseni on yksinäisyydessä eskaloitunut ja olen ahminut jopa kaksi kertaa päivässä vatsalaukkua kivistäviä määriä. Ongelmani kurittaa julmasti tiliäni ja eristää minut puoleksi päivästä muusta maailmasta ahmimisepisodien ajaksi.
Minulle ahmiminen on pakopaikka. Kun ahmin en ajattele ollenkaan yliopistoon ja parisuhdepaineisiin liittyviä asioita. Lisäksi sorrun usein syöpöttelemään kun yritän tulla toimeen liian pienellä energiamäärällä. En haluaisi sallia itselleni laisinkaan herkkuja ja sitten kun syön, ajattelen, että vedän navan täyteen oikein kunnolla ja oksennan sitten kaiken pois, mikä ei tietenkään toimi. Usein syön, kun ei ole tekemistä tai olen yksinäinen. Aina vannon, että se oli viimeinen kerta.
Miksi muut kokevat ahmivansa? Miten ongelmien vyyhtiä voi alkaa purkamaan? Minä en välittäisi enää ahmia. Se rajoittaa sosiaalista elämääni, opiskelua ja ei tottatotisesti kohenna ulkonäköä.
-Heidi
Vastaukset 2
Vanhimmat
Olen bulimikko. Kaikki alkoi tajuttomasta makeanhimostani, joka meni ylitse viimevuonna. Söin melkein kokonaisen kääretortun yksinäni, ja se tuli automaattisesti kokonaan myös ulos. Silloin minulla välähti; syö ja oksenna ! Mikä loistava yhtälö. Tässä sitä nyt ollaan, aiemmin painoin juuri sopivasti normaalin indeksilukeman verran, mutta nyt mennään jo alakanttiin... Vaikkei bulimia sinänsä laihdutakaan, ainakaan minun tavallani. Syön normiruokia (tosin välttelen niin monia kaloripommeja että huh), mutta en syä illalla kuuden jälkeen. Oksennan vain makeat pois, koska makeanhimoni on vallaton... En voi syödä paria palaa suklaata, minun pitää kiskaista naamaan puolet levystä, jäätelöä ja pari leivosta päälle ja suunnaksi vessa sen jälkeen.
Onneksi nyt tilanne on laantunut kesätöiden takia. Illalla olen niin väsynyt, etten jaksa tehdä mitään makeaa leivonnaista itselleni, ja aamulla ei ole aikaa. Siksi viikonloput ovatkin kamalia - liikaa aikaa, liian kova himo.
Haluan laihtua lisää, koska minua ahdistaa olla normaali. Pidin itseäni hoikkana, kun olin normaalipainoinen, mutta koskaan kukaan ei minulle sanonut että oletpas sinä hoikka. Olin vain se normi. Siksi kai tämä bulimia myös tuli... kääretorttu oli vain "ratkaisun" tajuaminen.
"Miksi muut kokevat ahmivansa?"
Itse ahmin ja oksensin kaksi vuotta päivittäin, viimeisen 1,5 vuoden aikana päiväni menivät syöden ja oksentaen. Päivittäisiä oksennuskertoja oli 4-5. Sehän oli tietysti yhtä helvettiä, mutta ei se mua haitannut, koska sain siitä itselleni hyvän olon, se lohdutti mua ja vei kaikki ongelmalliset asiat ja ajatukset pois mielestäni. Se siis oli pakokeino, ei tarvinnut kohdata niitä vaikeita asioita vaan ne pystyi bulimian avulla työntämään pois mielestä. Tottakai ne vain kasaantuivat sitten tuonne syvälle ja tänä päivänä joudun niitä sitten käsittelemään. Mulla se siis toi hyvänolontunnetta ja lohdutti vaikeina hetkinä, se oli itsekehittämäni pakokeino ympäröivästä todellisuudesta. Loppujen lopuksi jätin lähes kaikki entiset ystäväni pois elämästäni, bulimia oli mun paras kaveri. Enhän mä mitään muuta tarvinnut, koska siitä sain kaiken lohdutuksen! Opiskelut eivät sujuneet, en pystynyt sen vaatimiin ponnisteluihin. Ja ainainen itseinho oli päivittäin läsnä, se oli mörkö, josta ei päässyt koskaan eroon.
"Miten ongelmien vyyhtiä voi alkaa purkamaan?"
Minulla ratkaisun toi muutto uudelle paikkakunnalle, jolloin päätin että tästä helvetistä on päästävä pois. Olin täysin syvällä pohjamudissa ja todella onneton, enkä jaksanut enää sitä pakonomaista päivittäistä ahmimista ja oksentelua. Aikaisemmin ajatus hoitoon menemisestä tuntui mahdottomalta, eihän mulla mitään NIIN vakavaa ongelmaa ollut! Näin ajattelin. Ja se häpeä varjosti mielessä alituiseen. Noin kuukausi muutosta tein kuitenki päätöksen, että viikon sisällä mun on pakko soittaa terveyskeskukseen ja varata aika lääkärille. Näin tein ja sen ensimmäisen lääkärikäynnin jälkeen tein itselleni selväksi, että tästä päivästä lähtien en halua enää KOSKAAN oksentaa liiallisen ahmimisen takia. Se päätös on pitänyt ja olen nyt ollut kohta 4 kuukautta kuivilla. Tätä on myös auttanut se, että pääsin Syomishäiriöyksikköön hoitoon, joka on ainakin mulle ollut erittäin hyvä apu.
Ainakaan itse en olisi saanut tätä sairautta taltutettua ilman ulkopuolista apua. Enkä vieläkään ole lähelläkään täyttä parantumista, mulla on pitkä matka kuljettavana ja ne kaikki tämän parin vuoden aikana syrjään työnnetyt asiat ja ongelmat täytyy nyt kohdata ja selvittää. Ei ne mihinkään ole hävinnyt, ainoastaan hautautuneet tuonne mielen sopukoihin. Itselleen kannattaa tehdä selväksi, että tästä sairaudesta täytyy päästä eroon ja pitää se päätös. Täytyy siis olla vahva, joka ei kuitenkaan ehkä siinä ahmimis- ja oksentamiskierteessä tunnu kovin realistiselta tavoitteelta. Mutta kun kerran sen päätöksen on saanut tehtyä, siitä kannattaa pitää kiinni kynsin ja hampain.