Monessa tutkimuksessa on todettu se kiistaton tosiseikka, että avioerot/avoerot ovat "perinnöllisiä". Tämä tarkoittaa sitä, että jos omat vanhemmat ovat eronneet niin todennäköisyys omaan eroon kasvaa.
Mun vanhemmat ovat yhdessä ja samoin miehen, aviossa ollaan oltu 12 vuotta eikä loppua näy. Ollaan yhdessä sillä mielellä, että otetaan vastaan mitä tulee.
Mites teillä muilla? Onko avioliitto pysynyt koossa jo useammassa polvessa ja mikä on sukunne käytäntö näissä jutuissa?
Mun vanhemmat ovat yhdessä ja samoin miehen, aviossa ollaan oltu 12 vuotta eikä loppua näy. Ollaan yhdessä sillä mielellä, että otetaan vastaan mitä tulee.
Mites teillä muilla? Onko avioliitto pysynyt koossa jo useammassa polvessa ja mikä on sukunne käytäntö näissä jutuissa?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Yhdessä yritetään pysyä niin ylä kuin alamäessäkin. Yksissä ollaan oltu miehen kanssa yhteensä 15 vuotta, joista 11 vuotta avioliitossa.
Mulla vanhemmat olivat naimisissa kuolemaansa saakka, miehen äiti on kuollut ja appiukko elelee nyt leskimiehenä yksikseen.
Myös meidän molempien esivanhemmat on vasta kuolema aikanaan erottanut.
Ettäs näin täällä.
Minun vanhempani ovat edelleen naimisissa, kaikenlaista on vuosien varrella ollut, kertaalleen erokin tosi lähellä. Mieheni vanhemmat ovata eronneet ja toinen heistä on ollut vielä lisäksi pariinkin otteeseen naimisissa ja nyt elelee sinkkuna. Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä nyt 12vuotta todella onnellisesti. Riitoja on niin kuin varmasti kaikilla mutta niistä selvitään eikä se onnellisuutta vähennä. Tosi vaikea on kuvitella että ero tulisi meille mutta realisistisesti ajateltuna eihän sitä ikinä voi etukäteen tietää mitä vuodet tuovat tullessaan.
Noh, jos se on periytyvää ni sittenpä olis turha tässä edes naimisiin mennä?
Äitini ehti eläissään olla 8 kertaa naimisissa (kuoli 40-kymppisenä) ja mieheni vanhemmat ovat eronneet. Mutta kuitenkaan minun isovanhempani ja mieheni isovanhemmat eivät ole eronneet..?? että liekö sitten ihan meneekään noin että periytyy??
Mistäköhän mahtaisi avioerojen "periytyvyys" johtua? Lapset seuraavat melko tarkasti miten vanhemmat ratkovat riitojaan ja erimielisyyksiään. Jos mallina on ero, niin laihat ovat eväät omaan elämään. Ehkäpä periytyvää eroherkkyyttä voi lieventää pohtimalla miksi reagoi puolisonsa tekemisiin/tokaisuihin niin kuin reagoi. Pystyisikö itse olemaan fiksumpi kuin omat vanhempansa eikä lähtisi eron esileikkiin mukaan jos se sattuu omalle kohdalle? Vai onko omien vanhempien näyttämä malli sittenkin se ainoa oikea? Aivan kuten oman suvun tavat ja perinteet niin lapsenkasvatuksessa kuin muissakin elämään liittyvissä asioissa?
Itse olen tietoisesti jättänyt käyttämättä sellaisia tokaisuja kuin "lapsen tähden xxx" ja "etkö sä piittaa edes lapsesta kun xxx". Näitä "rakentavia" kommenttejaan omat vanhempani viljelivät...
Kyllä aion äitini esimerkkiä noudattaa ja eron ottaa siinä vaiheessa jos mieheni alkaa omaisuuttamme viinan takia myymään. Tai äitini antoi asian mennä niin pitkälle että mukana meni kotona asuvan veljenikin omaisuutta.
Miehen vanhemmat sekä minun vanhempani ovat edelleen ensimmäisessä avioliitossaan. Isovanhemmat olivat naimisissa, kunnes kuolema erotti. Mieheni vanhempien sisaruksista (yht. 6 kpl) kaikki ovat naimisissa ja minun vanhempieni sisaruksista (yht. 14 kpl) 2 ovat eronneet. Kummankaan serkut eivät ole eronneet, sisarukset eivät ole vielä naimisissa. Eli eroaminen ei näytä menevän ainakaan suvussa.
Mieheni kanssa ollaan perustettu perhe sillä puheilla, että ensin sitoudumme toisiimme abiopuolisoina ja sitten otamme vastaan kaiken mitä tulee. En kannata missää nimessä sitä, että yhdessä pitää olla hampaat irvessä ja kestää kaiken maailman hirveydet elinikäisen liiton nimissä. Toisaalta huomaan, että nykyaikana ihmiset eroavat todella helposti, ja on ikään kuin hienoa olla ylpeä ja ilmoittaa ranskalaisin viivoin jo etukäteen, mitä ei sitten tulla puolisolta sietämään. No joo, juoppoa tai pahoinpitelijää en minäkään kestäisi. Mutta en myöskään osaa suhtautua asioihin "kerrasta poikki" - mentaliteetilla.
Toisaalta painottaisin parinvalinnassa myös harkintaa ja tutustumista. Vaikka olin nuori tutustuessani mieheeni, minulle oli tärkeää, että tuleva aviopuolisoni arvostaa samanlaisia asioita kuin minä ja tulee edes jokseenkin tasapainoisesta kodista. Kaikkeahan voi tietysti elämässä sattua ja pettymyksiä tulee, mutta minulle oli tärkeää avioliittoa solmiessa, että lähtökohtaisesti olimme samalla aaltopituudella sen suhteen, mitä tulevaisuudelta odotamme ja miten toisiamme kohtelemme.
Avioeroissa periytyy lähinnä se millä tavalla eron riitaisuus/sopu, lasten huolto- ja tapaamiset sekä elatusasiat hoidetaan. Nuo asiat merkitsevät paljon enemmän kuin avioero sinällään ja periytyvät myös. Tutkimisen arvoinen asia siis.
Mäkin olen lukenut, että pointti on siinä, miten avioero hoidetaan. Olkoonkin, että on tutkittu, että avioero on aina riski lapsen mielenterveydelle. Viime aikoina olen päätynyt lasten jutuissa aika paljon tekemisiin eronneiden kanssa. Mua häiritsee, että moni sinänsä fiksu ihminen (äiti) haukkuu usein ex-puolisoansa lasten kuullen! Mun käsittääkseni noin ei missään nimessä pitäisi mennä tekemään, ja useimmat näistä haukkujista sen varmasti teoriassa tietävätkin. Aika hasardihommaa, kun lapsen identiteetti rakentuu ja lujittuu kiintymyssuhteessa molempiin vanhempiin. Eli ymmärrän, että varmasti ottaa päähän, mutta tuollaista haukkumista on aivan hirveää kuunnella, kun lapset tapittavat vieressä.
Vanhempani ovat olleet kohta 40 vuotta naimisissa, mutta minä olen eronnut. Mies ei jaksanutkaan pikkulapsiperheen elämää ja lähti, johtuu ilmeisesti siis siitä, että ex-miehen vanhemmat ovat eronneet jo lasten ollessa pieniä. ..? ;)
Niin eikai ne liitot aina ole ihan tuhoon tuomittuja. Aina löytyy myös poikkeuksia. Tosin faktaa kuitenkin on, että riski erota on suurempi. Kai se on jonkinlaisesta kotoa opitusta mallistakin kiinni? Molempien vanhemmat ovat naimisissa, eikä meilläkään kyllä ole eroa tulossa. Ikinä ei tietenkään tiedä. Jollaintavalla itselle vaikutti miehen ehjä perhetausta jo paria valitessa.