Viestin tarkoitus nyt on vain purkaa ajatuksiani, kirjoittaa pieni kirjoitus elämästäni. Olen kamppaillut nyt syömisen kanssa noin 1,5 vuotta. Sinä aikana: olen eronnut poikaystävästäni, menettänyt paljon sosiaalisia suhteitani, liikunta on korvannut suurimman osan ajastani ja olen laihtunut 25 kiloa (bmi 24,5->16,3). Tällä hetkellä diagnoosi: Anoreksia nervosa. En pysty juurikaan enää tekemään muuta kun ajattelemaan ruokaa, liikuntaa ja koulua. Nyt kun kesäloma alkoi, liikunta on riistäytynyt täysin käsistä. Läksyjä kun ei ole, salilla menee helposti aerobisen liikunnan parissa 3-6 tuntia päivässä. Lopun ajan käytän yo-kirjoituksiin lukiessa. Koko ajan minulla pitää olla jotakin tekemistä, ettei vaan vahingossa eksy jääkaapille. Kavereita en edes nää enää juuri koskaan, en ehdi, pitäähän kuluttaa joka päivä liikunnalla vähintään 2000kcal ja seitsemän ällän tavoitteesta pidetään kiinni.
¨
Puolet hiuksista on lähtenyt päästä. Ennen ne olivat paksut ja pituuskasvu oli poikkeuksellisen nopeaa. Nyt ne ovat latistuneet ja ohuet, roikkuvat vain. Iho on kuiva ja kutisee, saan rasvata sitäkin koko ajan. Selässä, vatsassa, käsivarsissa ja rinnassa on valkoista karvaa. Kylkiluut näkyvät niin edestä kuin takaa, vatsa on kuopalla. Silti näen itseni lihavana ja ylipainoisena, pakko siis laihduttaa. Mitä lähemmäksi pääsen painotavoitettani, sitä mukaa sitä lasken alemmas. Palelen koko ajan, nyttenkin villasukat jalassa ja fleecejäki kaksin kappalein päällä. Koneen näppäimistö lämmittää onneksi sormenpäitä. Nenän päätä paleltaa samalla lailla kuin kylmillä talvipakkasilla.
Tiedän, että satutan perhettäni. Olen nähnyt liian monta kertaa äitini, isäni, isosiskoni ja -veljeni itkemässä. Sisarukset eivät asu enää kotona, nykyään eivät käy täällä juuri enää koskaan. Ehkä pelkäävät kohdata minut? En tiedä. Siltikään en vain pysty lopettamaan. Satutan myös itseäni. En muista milloin viimeksi olen nukahtanut ilman, että itken. Hoitosuhteeni olen pistänyt poikki, eivät pistäneet vastaankaan, koska en ole niin pahassa kunnossa ja kun jonotkin ovat pitkät. Yritän suojella vanhempiani surulta, piilotan ruoat ja esitän, että syön. Salille lähtiessä joudun monesti valehtelemaan, että menen kaverille treenin jälkeen ym. He eivät tiedä, että oikeasti vietän monen monta tuntia salilla.
Liikunnasta olen aina pitänyt, enää se ei kuitenkaan ole nautinto. Asetan itselleni kalori- ja aikarajoja, jotka täytyy täyttää ennen kuin saan lähteä pois. En voi syödä mitään, jos en tiedä paljonko siinä on kaloreita. Varmuuden vuoksi pyöristän syömäni kalorit reilusti ylöspäin. Paino putoaa, mutta joka aamu näen itseni entistä lihavampana. Elämä on yhtä helvettiä. Joskus tulee päiviä, jolloin saatan syödä enemmän, reilustikin normaalia enemmän. Tällaisten päivien jälkeen iskee paniikki ja suru, itseinho. Jos oksentaminen on myöhäistä, ei auta muu kuin liikkua. Ja paljon. Saatan lähteä juoksemaan vaikka keskellä yötä.
On päiviä, jolloin olisin valmis tappamaan itseni lihavuuden takia. Takaraivossa kuitenkin on ne seitsemän ällää, jotka aion kirjoittaa ensi vuonna. Olen pettynyt itseeni, jos en siihen pysty. Olen myös pettynyt, jos painan juhlissani yli 45 kiloa. Kun painan 45kg, painoindeksini on silloin 14,7. Tiedostan, että se on vähän, mutta ehkä sitten olen oikeasti laiha? En tiedä. Olen niin väsynyt tähän kaikkeen, mutta siltikään en pysty luopumaan tästä. Tämä on voimavarani, joka työntää minua eteenpäin.
Olin koulukiusattu lähes koko peruskouluajan. Yhdeksännen luokan puolessa välissä vaihdoin paikkakuntaa, uudet ihmiset, uudet kuviot. Kiusaaminen loppui. Vuoden ehdin elää vapaata elämää, kunnes sain uuden ystävän pääni sisälle. En haluaisi, että yksikään ihminen maailmassa ystävystyisi sen kanssa. Olen epäonnistunut ihmisenä, olen ansainnut tämän paholaisen hallitsemaan elämääni.
¨
Puolet hiuksista on lähtenyt päästä. Ennen ne olivat paksut ja pituuskasvu oli poikkeuksellisen nopeaa. Nyt ne ovat latistuneet ja ohuet, roikkuvat vain. Iho on kuiva ja kutisee, saan rasvata sitäkin koko ajan. Selässä, vatsassa, käsivarsissa ja rinnassa on valkoista karvaa. Kylkiluut näkyvät niin edestä kuin takaa, vatsa on kuopalla. Silti näen itseni lihavana ja ylipainoisena, pakko siis laihduttaa. Mitä lähemmäksi pääsen painotavoitettani, sitä mukaa sitä lasken alemmas. Palelen koko ajan, nyttenkin villasukat jalassa ja fleecejäki kaksin kappalein päällä. Koneen näppäimistö lämmittää onneksi sormenpäitä. Nenän päätä paleltaa samalla lailla kuin kylmillä talvipakkasilla.
Tiedän, että satutan perhettäni. Olen nähnyt liian monta kertaa äitini, isäni, isosiskoni ja -veljeni itkemässä. Sisarukset eivät asu enää kotona, nykyään eivät käy täällä juuri enää koskaan. Ehkä pelkäävät kohdata minut? En tiedä. Siltikään en vain pysty lopettamaan. Satutan myös itseäni. En muista milloin viimeksi olen nukahtanut ilman, että itken. Hoitosuhteeni olen pistänyt poikki, eivät pistäneet vastaankaan, koska en ole niin pahassa kunnossa ja kun jonotkin ovat pitkät. Yritän suojella vanhempiani surulta, piilotan ruoat ja esitän, että syön. Salille lähtiessä joudun monesti valehtelemaan, että menen kaverille treenin jälkeen ym. He eivät tiedä, että oikeasti vietän monen monta tuntia salilla.
Liikunnasta olen aina pitänyt, enää se ei kuitenkaan ole nautinto. Asetan itselleni kalori- ja aikarajoja, jotka täytyy täyttää ennen kuin saan lähteä pois. En voi syödä mitään, jos en tiedä paljonko siinä on kaloreita. Varmuuden vuoksi pyöristän syömäni kalorit reilusti ylöspäin. Paino putoaa, mutta joka aamu näen itseni entistä lihavampana. Elämä on yhtä helvettiä. Joskus tulee päiviä, jolloin saatan syödä enemmän, reilustikin normaalia enemmän. Tällaisten päivien jälkeen iskee paniikki ja suru, itseinho. Jos oksentaminen on myöhäistä, ei auta muu kuin liikkua. Ja paljon. Saatan lähteä juoksemaan vaikka keskellä yötä.
On päiviä, jolloin olisin valmis tappamaan itseni lihavuuden takia. Takaraivossa kuitenkin on ne seitsemän ällää, jotka aion kirjoittaa ensi vuonna. Olen pettynyt itseeni, jos en siihen pysty. Olen myös pettynyt, jos painan juhlissani yli 45 kiloa. Kun painan 45kg, painoindeksini on silloin 14,7. Tiedostan, että se on vähän, mutta ehkä sitten olen oikeasti laiha? En tiedä. Olen niin väsynyt tähän kaikkeen, mutta siltikään en pysty luopumaan tästä. Tämä on voimavarani, joka työntää minua eteenpäin.
Olin koulukiusattu lähes koko peruskouluajan. Yhdeksännen luokan puolessa välissä vaihdoin paikkakuntaa, uudet ihmiset, uudet kuviot. Kiusaaminen loppui. Vuoden ehdin elää vapaata elämää, kunnes sain uuden ystävän pääni sisälle. En haluaisi, että yksikään ihminen maailmassa ystävystyisi sen kanssa. Olen epäonnistunut ihmisenä, olen ansainnut tämän paholaisen hallitsemaan elämääni.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Mä olen huono sanomaan mitään, mutta tahdon sanoa sulle vaan tän, että voimia ja koita saada itsesi parempaan kuntoon. Liiallinen rasitus ei tee sulle hyvää. Älä turhaan rasita itteäs enempää, ei laihuus tee susta onnellista, jos tekisi; olisit jo onnellinen. Kuulostat ihan hirmupieneltä jo pelkän painoindeksisi perusteella, tsemppiä ja koita askel askeleelta suunnata parempaan ja terveellisempään elämään ja painoon; parantumiseen.
kun elät tuollaista elämää! Kun itket joka päivä/yö niin itketkö siksi että elämäsi on yhtä tuskaa, koska et yllä tavoitteesi vai siksi että kuinka paljon satutat lähimmäisiä? Vai kenties nämä kaikki. Eikö sinua muka harmita kun olet menettänyt poikaystävän ja muitakin läheisiä? KUITENKIN VOIMIA SINULLE, KANNATTAA LUKEA TÄÄLTÄ PALSTALTA NÄITÄ ILOISIA, POSITIIVISIA JA KANNUSTAVIA KESKUSTELUJA, VIESTEJÄ! Täällä on yllättävän paljon niitä ja ne ovat niin piristäviä